Lapsiperhe pienessä asunnossa
Suomessa elää vahvana ihanne omakotitalosta ja omista huoneista. Monelle ajatuskin voi olla ahdistava.
Maailmalla kuitenkin on leviämässä minimalistinen suuntaus ja tavaroista luopuminen ja kekseliäs tilankäyttö kompaktissa kaupunki(keskusta)asunnossa on joissakin piireissä jopa trendikästä.
Asuimme kolme vuotta metropolissa, missä lähes 20 miljoonaa asukasta. Vuokrat olivat pilvissä ja asuinalue kannatti valita todella tarkkaan turvallisuussyistä.
Meidän asunto oli hieman vajaa 50 neliöinen kaksio. Pohja oli hyvä ja asunto tuntui avaralta. Kertaakaan en edes haaveillut isommasta. Lapsilla oli tilavassa makuuhuoneessa kerrossänky ja lelut, me vanhemmat nukuimme olohuoneessa.
Onko täällä muita lapsiperheitä pienissä neliöissä? Etenkin kiinnostaisi kuulla kommentteja niiltä, jotka ovat vapaaehtoisesti tehneet tämän ratkaisun. Keskusta-asunnon hinnalla kun voi saada hulppeankin omakotitalon.
Löytyykö? :)
Kommentit (132)
Järkevät tilaratkaisut vaikuttavat paljon. Meinasin ostaa eron jälkeen minulle ja kahdelle lapselleni erään 67-neliöisen vaatehuoneellisen kerrostalokolmion. Se olisi ollut erittäin hyvä koti myös pitkässä juoksussa. Jos lapset olisivat teineinä vaatineet omat huoneet niin olisin sen muutaman vuoden pystynyt nukkumaan olohuoneessa.
Löysin kuitenkin onnekseni 69-neliöiden 4h+k samaan hintaan samalta alueelta ja tässä aiotaan asua pysyvästi. Pohjaratkaisu on hyvä ja pienistä neliöistään huolimatta mahdotaan erinomaisesti ja kaikilla on omat huoneet. Varastotilaa on kellarissa. Iso taloyhtiön piha on kiva lapsille. Kyllä tänne mieskin mahtuisi asumaan jos sellainen olisi :D Tämä on keskusta-asumista parhaimmillaan!
-Kaksiossa 54 m2: minä, mies, 2 lasta
-Muutettiin kolmioon 75m2, kun lapset olivat 3 v ja 5 v.
- muutettiin 5h+k asuntoon 133 m2, kun lapset olivat 13v ja 15 v
- nyt asutaan kahdestaan tässä 133 m2 asunnossa miehen kanssa. Ei muuteta pienempään, kiva kun on opiskelijoille omat huoneet, kun tulevat kotiin. Kivempi sitten toivottavasti tuoda elämänkumppani ja lapsenlapset kyläilemään, kun on tilaa.
Tilanpuute ahdisti kyllä aiemmin. Kaksiossa pikkulasten kanssa ei ollut ongelmaa. Taaperot tuntuivat viihtyvän, kun nukuttiin samassa huoneessa koko porukka. Leikkipuistossa ja ulkona oltiin päivittäin tosi paljon. Kaksiota hankalampaa oli kolmiossa, kun lapset lähestyi teini-ikää ja alkoivat kaivata omaa tilaa ja yksityisyyttä. Kolmiosta oli pakko muuttaa, että teinit saivat omat huoneet. Uhkasivat muuten muuttaa kotoa johonkin muun paikkakunnan lukioon jo 16-vuotiaina, jos ei tilaa löydy. Tässä isossa asunnossa viihtyivät kotona lukiovuodet tosi hyvin.
Itse jotenkin kodikkaampins muistan nuo pikkukodit, vaikka kaaos syntyi hetkessä ja arki oli jatkuvaa järjestelyä. Pieni koti oli myös hyvä tapa säästää: ei tullut ylimäääräistä ostettua, kun ei kotona ollut tilaa! Pikkukodissa juhlat ja vieraat ovat haaste. Rankkaa oli roudata aina puolet vaatteista, leluista ym. Varastoon ja vaikka autoon(!) että vieraat saatiin mahtumaan. Isossa kodissa sosiaalinen elämä on ollut aktiivisempaa. Siivous ja järjestyksenpito helppoa. Mutta pikkukodissa 15 vuotta edullisesti asuessa varallisuus karttui ja ei tarvinnut stressata isosta lainasta. Jo muutama vuosi säästämistä ilman lainoja helpottaa sitten sen ison kodin rahoittamista. Paljon on ruuhkavuosissa stressitekijöitä. Haluttiin tehdä osa-aikatyötä ja matkustaa ym. Lasten ollessa pieniäkin ja siksi valittiin noina vuosina halpa asuminen. Elämä on pitkä: " kaikki mulle tänne heti "- periaate voi joillain toimia. Me ei uskallettu heti ottaa kaikkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi tuota itsepetoksen määrää. Hyvin mahdutaan, vaikka ahdasta on. Tässä on hyvä pohja. Aikuisten sänky olkkarissa. Kuinka sinne kehtaa vieraita kutsua? Jenkeissä on master bedroomit eikä niihin ole lapsilla mitään asiaa.
Kuule, oikein hyvin kehtaa. Täällä on pidetty niin ristiäiset, rippi- ja yo-juhlat. Ei meillä yleensä nukuta samaan aikaan kun on vieraita käymässä paitsi silloin, kun on yövieraita ja kaikki nukkuvat. Jos joku ei halua meille tulla siksi, että meillä on ahdasta, niin omapa on häpeänsä.
Asutko sinä itse Jenkeissä, kun niin hyvin tiedät kaikkien asumisolot vai perustatko näkemyksesi telkkarin sisustusohjelmiin?
Kyllä tilaa pitää olla. Jopa Rintamamiestalot ovat tilavia, kun vintti on asumiseen soveltuva. Ja kasarilla rakennettiin 65m2 kaksioita kerrostaloihin ja vielä 2000-luvullakin rivariyksiöt 35, kaksio 55, kolmio 75 ja neliöt 85 neliöisiä. Ja jokunen ne 150 - 170- 200 - 250 neliön okt:kin rakentaa, eikä niissä asu 20 henkilöä, vaan 3-6 henkilöä.
Saahan sitä tilaa olla vaikka tuhat neliötä per henkilö, mutta se on eri asia, kuinka paljon a) pystyy ja b) haluaa laittaa asumiseen. Oman työpaikan menetyksen vuoksi meillä meni yli 10 vuotta siihen, ettei pystytty ottamaan lisää asuntolainaa, sen jälkeen oltaisiin pystytty, mutta ei haluttu, kun lasten kotoamuutto oli muutaman vuoden päässä. Oli kivaa, kun rahaa riitti muuhunkin kuin asumiseen. Varakkaat saavat kaiken, mutta meidän pienituloisten pitää tehdä valintoja.
Meidän vanhemmat ja varsinkin isovanhemmat varttuivat 50-60-luvuilla asunnoissa, joissa saattoi isokin perhe asua alle 40 neliön tilassa.
Silloin oltiin ulkona paljon enemmän, varsinkin maalla. Sisällä sitten nukuttiin, useampi lapsi samassa sängyssä tai osa lattialla.
Oma enemmän tai vähemmän vapaaehtoinen asuminen pienessä onnistui siihen saakka, että lapsen menivät kouluun. Hyvin sovittiin käytännössä yhteen huoneeseen, kun pienet lapset ovat muutenkin samassa huoneessa kuin vanhemmat. Nukkumista varten isommilla lapsilla oli eräänlainen parvi, nuorimmalla "lipastonlaatikko" kuin muinoin pienellä Roope Ankalla. Kouluikäisenä alkoivat kaivata enemmän omaa tilaa ja varsinkin rauhaa.
Nukuin 18-vuotiaaksi samassa huoneessa kolmen muun perheenjäsenen kanssa. Se ei ollut mikään nautinto. Tosin nykyään kaksio kahdelle ihmiselle tuntuu valtavalta lukaalilta. Ökyrikkaiden valtavat huvilat ovat suorastaan pelottavia.
Mun mielestä lapsilla pitää olla ainakin oma huone, mutta yksikin riittää kahdelle. Kauheinta on kun ei ole MITÄÄN omaa tilaa paitsi lenkkipolku. Se vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiinkin kun itseltä puuttuu se oma huone johon kutsua kavereita kylään, varsinkin kun koulukavereilla on valtavat hienot kämpät ja vähän eri sosioekonominen tausta...Oli kestämistä varsinkin kun olin autistisen loistava kuvaamataidossa ja yksi koulutehtävä oli nimeltään "piirrä oma huone". Piirräpä siinä miettien esitelläkö olohuone vai makkari ja kun opettaja vielä nostaa hienon työn rikkaitten pentujen ihmeteltäväksi.
Kuten joku jo totesinkn, niin asiaan vaikuttaa monet tekijät. Me ollaan kiinnostuneita sekä vanhoista taloista, juuri tästä asumisympäristöstä, asumisen ympäristövaikutuksista että ylisuuren lainan välttelemisestä.
Seurauksena se, että asutaan tiiviisti tyyliltään meidän mielestä kivassa asunnossa, jonka lainaa maksamme nopeasti ja jonne on ihan kiva kutsua vieraita, koska mahdolliset ihmettelyt voi aivan loistavasti kuitata sillä että näin ollaan haluttu. Meidän on myös ollut mahdollista pitää juuri niin pitkät perhevapaat sekä lyhentää työaikaa aina kun on haluttu. Ja näinä pätkätyön aikoina ei asumiskustannukset ole sellaiset, että koko korttitalo ryhtyisi huojumaan vaikka hommalta kummalta aikuiselta (tai molemmilta) loppuisi työt.
Vierailija kirjoitti:
Voi tuota itsepetoksen määrää. Hyvin mahdutaan, vaikka ahdasta on. Tässä on hyvä pohja. Aikuisten sänky olkkarissa. Kuinka sinne kehtaa vieraita kutsua? Jenkeissä on master bedroomit eikä niihin ole lapsilla mitään asiaa.
Asuin ennen uudessa, itse suunnitellussa omakotitalossa kunnes lopetin itsepetoksen, möin sen ja muutin vuokralle keskustan lähelle kolmioon. Aivan paras ratkaisu vähän isompien lasten kanssa enkä ikinä enää muuta tältä alueelta pois, saatikka omakotitaloon. Sänky on eristetty olohuoneeseen, ei siis näy vieraille. Muksuille on omat huoneet, kaappeja on itse asiassa tyhjillään eikä mikään paikka ole täynnä rojua. Seksiä voi harrastaa ihan niin kuin ennenkin.
Suomalainen ihanne vaikuttaa olevan omakotitalo ja iso piha. Kaikki muut asumismuodot nähdään vähemmän hyvinä: "Kerrostalossa asuu köyhät, joilla rahat ei riitä omakotitaloon" ja "Rivitalossa yhdistyy omakoti- ja kerrostaloasumisen huonot puolet."
Kerroin lapsen opettajalle, että mietimme keskustaan muuttoa kompaktiin kerrostaloasuntoon ja ope keskeytti kesken lauseen: "Ette te minnekään keskustaan muuta pieneen asuntoon. Lapset tulisi ihan hulluiksi siellä."
Mitä en tohtinut sanoa ääneen on, että minä tulen hulluksi täällä nukkumalähiössä. Kaikki aktiviteetit on automatkan päässä. Oma piha on suurimman osan vuodesta kuolleen näköinen ja kun vihdoinkin kesä saa pihan kukoistamaan, me ollaan muualla lomanvietossa -kesällä emme paljoa kotona oleskele. Nurmikonleikkuu ja pihatytöt stressaa, sillä naapuri ja valittaa. Hänellä ei eläkeläisenä muuta olekaan kuin aikaa. No, meillä ei ole.
Neliöitä tärkempiä meille on pystyä tarjota lapsille monipuolisia kokemuksia mm. kulttuurin saralla ja opettaa heidät pärjäämään isossakin maailmassa.
Itse muutin parikymppisenä mieheni perässä toiselle puolelle maapalloa 15 miljoonan asukkaan kaupunkiin. Voi sitä kulttuurishokkia, kun pikkukylän tyttö yritti sopeutua metropoliin. Olisin hyötynyt kyllä paljon, jos nuoruusvuodet olisin asunut esim. Helsingin kantakaupungissa.
Lähes joka kerta, kun olen maininnut jollekin suunnitelmastamme muuttaa kantakaupunkiin lähelle keskustaa, reaktio on ollut täystorppaus. Monelle omakotitalo ja paljon tilaa on joku ultimatum. Mä en ole saanut tuosta unelmasta vielä kiinni. ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi tuota itsepetoksen määrää. Hyvin mahdutaan, vaikka ahdasta on. Tässä on hyvä pohja. Aikuisten sänky olkkarissa. Kuinka sinne kehtaa vieraita kutsua? Jenkeissä on master bedroomit eikä niihin ole lapsilla mitään asiaa.
Asuin ennen uudessa, itse suunnitellussa omakotitalossa kunnes lopetin itsepetoksen, möin sen ja muutin vuokralle keskustan lähelle kolmioon. Aivan paras ratkaisu vähän isompien lasten kanssa enkä ikinä enää muuta tältä alueelta pois, saatikka omakotitaloon. Sänky on eristetty olohuoneeseen, ei siis näy vieraille. Muksuille on omat huoneet, kaappeja on itse asiassa tyhjillään eikä mikään paikka ole täynnä rojua. Seksiä voi harrastaa ihan niin kuin ennenkin.
Nostelemaan tätä vanhaa ketjua kun on meille ajankohtainen.
Me etsittiin pidemmän aikaa meille uutta asuntoa, mutta mikään ei oikein napannut. Nykyinen oli 4h+keittiö+kph ja meillä on kaksi lasta. Meillä oli ajatus siitä mitä haluttaisiin, mutta sellaisia ei ollut (kohtuuhintainen kerrostaloneliö uutena KIVALTA alueelta).
No alettiin sitten piruuttaan katsomaan kerrostalokolmioita rakenteilla olevista taloista ja heti löytyi sopiva! Se oli taloista, jota olin aina ihaillut mutta myös tiedostanut että niihin ei ole ikinä varaa (neliö 600 000 ylöspäin). Ostettiin se kummempia miettimättä.
Sitten alettiin miettimään miten mahdutaan. Kätevää oli se, että saatiin vaikuttaa kaikkiin tilaratkaisuihin. Makuuhuoneisiin tuli esim liukuovet jotta ovien availu ei vie neliöitä. Myös kaappijutut mietittiin tosi tarkkaan, onneksi niitä piti miettiä vasta tavaran karsimisen loppuvaiheessa sillä tajuttiin miten vähällä tavaralla oikeasti ihminen elää tosi mukavasti.
Siinä kävi niin että se iso perheasunto alkoi tuntumaan tarpeettoman isolta karsimisprojektin edetessä. Se yksi huone tuli tarpeettomaksi tosi nopeasti (lapset ovat aina olleet samassa huoneessa aiemminkin). Uuteen mahduttaa väljästi, kaikki oli mietitty sentilleen kohdilleen ja kaapeissa oli vaan tarvittavat tavarat. Myös erityisen funktionaalisiin ratkaisuihin panostettiin paljon. Itseasiassa mahdutaan paljon paremmin kuin vanhaan kotiin, mutta se johtuu aikalailla katsantakannan vaihtamisesta.
Tulevaisuudessa olohuone muuntuu öisin makuuhuoneeksi jonka voi sulkea seinänlevyisillä liukuovilla. Päivisin tila on olohuone ihan normaalisti.
Me ollaan tosi tyytyväisiä ja rahaa menee satoja euroja vähemmän kuussa asumiseen. Elämänlaatu parantui huomattavasti :)
Itse olen muuttamassa lapsen myötä koko ajan pienempään ja pienempään tilaan. 150 neliötä ahdisti, liikaa tilaa, liikaa tavaraa (koska pakkohan ne huoneet on täyttää jollakin), liian kolkkoa, inhotti kun kaikki oli aina eri kerroksissa.
Muutettiin hyvälle lapsiperhealueelle noin 80 neliön kolmioon. Edelleen liikaa tilaa. Muutettiin hyvälle lapsiperhealueelle kaksioon. Järkevä huonejako, makkarissa ja eteisessä pitkät rivit kaappeja, keittiössä paljon kaappitilaa. Nyt on hyvä.
Pieni tila tuo minulle ainakin paljon turvallisuuden tunnetta ja ilmeisesti lapsikin nauttii. Mies haaveilee jättiläismäisestä omakotitalosta, mutta on myöntänyt tykänneensä kerrostaloasumisen helppoudesta ja siitä, kun ollaan perheen kesken tosi läheisiä. Lapsi leikkii päivät makuuhuoneessa ja joskus olohuoneessakin, yöt nukutaan kaikki samassa makuuhuoneessa. Lapsi usein meidän välissä.
Seksielämä ei ole kuollut ja tavaraa on just sen verran, mitä tarvitaan. Minusta jopa vähän liikaa nytkin. Rakastan karsimista ja turhien tavaroiden pois heittämistä. Koti näyttää kodilta, on koriste-esinettä, taulua ja lamppua ja kirjoja, mutta ei mikään sekamelska.
Lapsi kun kasvaa kouluikään, niin voi olla isompi asunto tarpeen. Nyt kuitenkin näin.
Ja joku ylempänä jo mainitsikin tämän ”nukkumalähiö” termin. Me ei vietetä hirveästi aikaa kotona, nyt pakon edessä pitää lähinnä kotinurkkia pyöriä ympäri. Pelkkää peltoa ympärillä, ei nappaa.
Kaupungissa, hyvällä alueella (olen kartoittanut koulutkin valmiiksi, jotta tiedän millaiseen kouluun lapseni menee kun sen aika on) voi hyvin olla pienemmässäkin tilassa, kun on mahdollisuus viettää vapaa-aikaa muuallakin. Lyhyet matkan ystävien luo, puistoihin, satamaan ja teatteriin voittaa ylimääräisen tilan mennen tullen.
Kyllä tilaa pitää olla. Jopa Rintamamiestalot ovat tilavia, kun vintti on asumiseen soveltuva. Ja kasarilla rakennettiin 65m2 kaksioita kerrostaloihin ja vielä 2000-luvullakin rivariyksiöt 35, kaksio 55, kolmio 75 ja neliöt 85 neliöisiä. Ja jokunen ne 150 - 170- 200 - 250 neliön okt:kin rakentaa, eikä niissä asu 20 henkilöä, vaan 3-6 henkilöä.