Köyhyys ja yksinhuoltajat. Lapsen näkökulma.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mielestäni köyhyys liittyy tähän aiheeseen. Äitini on yksinhuoltaja ja köyhä. Köyhyyden takia olemme joutuneet jäämään monista asioista paitsi, köyhyyden takia en ole saanut rahallista tukea koulunkäyntiini tai harrastuksiini. Rahat harrastuksiin saatiin sossulta, eikä äiti tsempannut tai tullut ikinä paikalle katsomaan kisoja. Köyhyyden takia äitini stressaa mm. sähkölaitteiden käytöstä. Saatiin esim. lapsena selkään, jos käytimme uunia vaikkapa koulun jälkeen. Se tiesi äidin mielestä suurta sähkölaskua, jos haluaa kerran viikossa leipoa.

Tarkoitukseni ei ole hyökätä yksinhuoltajien tai köyhien kimppuun, mutta sitä en valitettavasti ymmärrä, että tehtaillaan lapsia eikä niistä kyetä pitämään huolta. Se, että tuo ruokaa pöytään ei riitä. Täytyy olla myös mukana henkisesti ja kannustaa kasvuun. Olla läsnä, niinkuin vanhemman kuuluu.

Numerot ei ole mulle tärkeintä, vaan tärkeintä on se, että asiat jää päähän ja oppii(osaa hyödyntää tietoa myös koulun ulkopuolella). Ei koulu mulle koko elämä ole, mutta mun mielestä olisi reilua kannustaa lastansa kehittymään ja seuraamaan unelmiaan.

Olen hyvin sosiaalinen ja toimelias lapsi ollut aina, joten olen äidille kyllä pienestä asti kertonut miten kivaa oli koulussa tänään tai mikä haluisin olla isona.

Äitini ei peruskoulun jälkeen ole käynyt kouluja. Ei edes osaisi auttaa, vaikka kiinnostaisi. Hän tietyllä tavalla yrittää parhaansa, mutta hänellä on hyvin omituinen ajattelutapa joistakin asioista, väkivaltaisesti on myös kurittanut erityisesti minua, huutaa ja saattaa napsahtaa nanosekunnissa hirviöksi. Jouduin muuttamaan 16- vuotiaana pois kotoa, koska kotona oli niin kauhea tilanne. En olisi edes halunnut vielä muuttaa pois, mutta ei ollut vaihtoehtoa.

En tiedä, kai tämä nyyhkytarinakin samalla on. Kaipaan vanhemman rakkautta ja kiinnostusta. Tsemppausta ja välittämistä. En mielestäni edes vaadi paljoa, kun pyydän koulukirjoissa apua, mutta kaipa se hankalaa on, jos on laskuja, vuokra ja vielä muutama muu elätettävänä.

AP

Täällä yksi äiti-ihminen kannustaa sua! Olet kyllä hienosti jaksanut. Toivoisin, että saisit tarvitsemaasi tukea, sillä kuulostat hiomattomalta timantilta. Tarinasi perusteella vaikuttaa, että äitisi voimat ja rahat eivät ole riittäneet kaikkeen. Ei hänkään varmaan nuorena tuollaista elämää suunnitellut, ja parhaansa on omalla tavalla yrittänyt. Olisi hyvä, jos saisit jostain vertaistukea. Ja muista ainakin itse kehua itseäsi, olet pärjännyt hyvin.

Eihän tuossa ole ollut ongelmana köyhyys ja yksinhuoltajuus, vaan se, että äitisi kyvyt toimia vanhempana ovat olleet puutteelliset. Vaikka rahaa olisi ollut enemmän ja perhetilanne toinen, hän tuskin olisi osannut henkisesti tukea sinua yhtään sen enempää. Nuo syyksi katsomasi ongelmat ovat olleet todellisuudessa vain seurausta äitisi persoonaan liittyvistä asioista.

Ymmärrän tuon, toisaalta voi olla hyödyksi ajan mittaan näin.

Mites ap isäsi? Millä tavoin hän on panostanut koulutukseesi? Miksi syytät vain äitiäsi, kun isäsi on ilmeisesti laiminlyönyt sinut kokonaa.

En tunne kuitenkaan olevani mitenkään alempiarvoisempi, kuin muut. Päinvastoin. Koen olevani todella hyvä monessa asiassa ja sisälläni on suurta paloa. Kyllä nämä koettelemuksetkin on vahvistanut tietyllä tavalla, mutta välillä sitä lannistuu, kun yrittää kovasti ja saa vaan äidiltä paskaa niskaan. Välinpitämättömyyttä ja paskaa niskaan.

Olis se kiva, jos hän soittaisi edes kerran kuukaudessa kysyäkseen miten koulussa menee ja tarviinko jotain. Minusta tuo on ihan peruskauraa. Varsinkin, kun ei lapsuudessa ollut läsnä henkisesti, niin nyt olis ollut (jälleen) mahdollisuus korjata/korvata nuo asiat. Oivaltaa, että on toimittu aikoinaan väärin ja pyrkiä muuttumaan. Sen sijaan tuleekin vain valitusta ja huutoa, jos kehtaan edes kysyä uutta koulukirjaa...

Hain itseasiassa yliopistoon kerran kokeilumielessä (luin silti ahkerasti, mutta en ottanut paineita) ja maksoin äidin kanssa kirjat puoliksi. En päässyt sisälle ja alkoi sitten suuri voivottelu ja haukkuminen mua kohtaan "miten paljon meni rahaa hukkaan mun takia." Oli kuulemma ihan turhaa rahanhaaskausta. Hän maksoi kirjoista 45€. Eli siis panostus opiskeluun nähdään rahanhaaskauksena. Kuulostaa terveeltä. :D

Yhtäältä on helpottavaa lukea teidänkin kokemuksia ja tajuta miten olette selvinneet, mutta toisaalta tuntuu surulliselta, että tällaista on paljon. Ja ideanne koulukavereista ja ryhmistä on tosi hyviä. Täytyy yrittää laittaa jotain kasaan!

AP

Mä voin alkaa sun mentoriksi :) Tykkään auttaa ihmisiä eikä mulla oo kovin montaa kaveria. Matemaattiset aineet ja kielet on mun vahvuus.

Minusta kuulostaa, että äiti on kuitenkin yrittänyt. käynyt töissä eikä ole heittänyt asioita lekkeriksi. Ehkä hänen olisi pitänyt pyytää lastensuojelusta apua, mutta luultavasti hän ajatteli että lapset hyvine numeroineen pärjäävät hyvin. Joissakin perheissä vanhempien vaativat urat vievät ajan lapsilta. Ehkä se niissä perheissä on helppo korvata rahalla. Vanhempana yritän antaa lapsilleni sen tuen, minkä he tarvitsevat. Monesti vaan en osaa, koska lapset eivät puhu kaikista asioistaan. jotkut vaikeat asiat tulevat esiin viiveellä. 

Jos nyt saisin kelata 40 vuotta taaksepäin, en hakisi henkistä tukea keneltäkään.  Hän tylyttää ja toisaalta sinun mukamas pitäisi saada hyväksyntää.

Voihan ihailla ja kammota samaa ihmistä.

Henkisesti tasapainoton vanhempi ei tule tukemaan aikuista lastaankaan millään muotoa, koettu. Rajua, mutta järkevää on jättää sellainen vanhempi elämässään taakseen. Keskity omaan terveeseen tasapainoon ja tulevaisuuteesi, oikealla tiellä olet. Vahva ihminen ei lannistu itsetunnon latistamisen yrityksistä, kun näkee, ettei siihen ole todellista aihetta.

Olen tosi pahoillani. Ymmärrän tunteesi - olen kokenut samaa, vaikka olen keski/isotuloisesta perheestä. Meitä oli 3 lasta, vanhemmat erosivat ja äiti meni nopeasti yhteen uusen miehen kanssa ja sai neljännen lapsen. Uusi mies ei hyväksynyt meitä ja äidillä oli paljon stressiä. Kävin koulua toisessa kaupungissa ja äiti ei muistanut ikinä ostaa bussilippuun aikaa, ei muistuttaa hammaslääkäristä, ei kukaan koskaan auttanut läksyissä jne. Jätettiin 12v yksin viikonlopuksi kotiin ja 15v jo viikoksi. Mä olin aina hyvä koulussa joten se ei ollut ongelma, mutta kokemus jonkinlaisesta heitteillä olemisesta jäi. Äiti oli kuitenkin puheiden tasolla aina rakastava ja kannustava, vaikka ei tekojen, joten sekin auttoi.

Mua on auttanut kun olen opetellut antamaan itselleni sitä huolenpitoa, mitä olisin tarvinnut lapsena. Myös hyvä parisuhde on auttanut. Ja se, että olen hyväksynyt, että elämä ei ole reilua ja on vaan selvittävä, joskus myös yksin. Voimia!

Ymmärrän aloittajan pointin tuossa köyhyys ja yksinhuoltaja asiassa. Tällaista varmaan tapahtuu enemmän matalasti koulutetuissa perheissä, yksinhuoltaja perheissä ja köyhissä perheissä. Varsinkin jos lapsia paljon.

1. Vanhemmat eivät välitä, koska eivät ole itsekään kouluttautuneet. 2. Rahaa vähän= ei voida tukea kirjoissa tai esim. retkissä. 3. Yh= ei välttämättä aikaa ja jaksamista panostaa asioihin.

Tätä tapahtuu varmasti keskiluokkaisessa tai rikkaissakin perheissä, mutta onhan se fakta, että nämä asiat periytyy helpommin alemmasta koulukunnasta. Ja tätä tapahtuu varmasti enemmän huonoissa oloissa sinnitteleville.

Maisteri kirjoitti:

Minusta nykykoulu on liian vaativaa, jos koko perheen pitää osallistua lapsen läksyjen tekoon. Olen kuullut kuinka joissain perheissä puurretaan monta iltaa lapsen esitelmää ryhmätyönä. Ei siinä ole enää mitään järkeä. Olen auttanut lastani vaikeissa koulutöissä tai jos ryhmätyön muut tekijät ovat livistäneet velvollisuuksistaan, tai jos lapsi on kysynyt apua esim. koealueen kuulustelussa. Mutta tunnen silti huonoa omaatuntoa, ettei lapsen kaikkia läksyjä ja töitä olla tehty yhdessä. Yksinhuoltajana ei siihen ollut kertakaikkiaan aikaa. Mutta lapsestani tuli itsenäinen ja omiin kykyihinsä uskova. Ei ehkä supermenestyjää, eikä kyynärpäillä etenevää kusipäätä, vaan ihan tavallinen onnellinen ihminen.

Tuo riippuu tosi paljon lapsesta, tarvitseeko niiden läksyjen tekoon osallistua vai ei. Minä en ole osallistunut kertaakaan, saati kuulustellut kokeisiin. Mutta olen kannustanut ja pitänyt huolta siitä, että lapsi pääsee hyvään kouluun (tosin pääsykokeessa hänen piti pärjätä ihan itse). Ja olen yrittänyt neuvoa niissä asioissa mitä ei koulussa ole opetettu - miten se esitelmä valmistellaan ja esitetään. Ja yrittänyt vähän kiinnittää huomiota ajanhallintaan, koska se tuntuu olevan vaikea rasti noissa suurissa koulutöissä, jotka vievät päivätolkulla aikaa - olen kannustanut aloittamaan ajoissa, koska homman työläys käy usein ilmi vasta kun on tekemässä sitä. 

Ammatinvalinnasta on keskusteltu jo joskus yläasteella ja epärealistisiin haaveisiin olen karusti tuonut realismia. Onneksi mielenkiinnon kohteita on ollut useampia ja oma ala löytyi yläasteen lopulla. Lukiokin valittiin sen pohjalta, että se antaa hyvät eväät jatkoon. Ja pitkin matkaa olen kiinnittänyt huomiota siihen, mikä näyttäisi hyvältä CV:ssä. 

Ap:n puolesta on todella paha olo. Ei se köyhyys, mutta se näköalattomuus ja tuen puute! Ap:n äidillä on vakavia ongelmia elämänhallinnan kanssa eikä hänellä tunnu olevan mitään annettavaa lapsilleen, joita hän on kuitenkin hankkinut valtavan lauman. Hän on itse epäonnistunut elämässään ja pilaa lapsiltaankin mahdollisuudet pyrkiä parempaan elämään. Oma äitini oli köyhästä, 10 lapsen perheestä ja vaikka hänellä oli huono itsetunto eikä osannut minuakaan kannustaa saati kehua, mutta sentään hän tolkutti että köyhän pitää opiskella! Ja laittoi minut hyvään kouluun. 

Oletko lukenut tämän ketjun:

http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aid…

Sen luettuasi ymmärrät paremmin asemasi ja toivottavasti saat rohkeutta sekä mielenrauhaa repäistääksesi itsesi kalvavan äidin vaikutuspiiristä. Ketju on ollut monelle ratkaiseva vertaistuki, minullekin.

Tsemppiä ap hyvin olet pärjännyt. Ota opiksi äitisi elämästä ja tee asiat eri lailla. Eli opiskele hyvä ammatti ja työ ja tee vain yksi tai lapsi lasta.

Tollasta se on köyhien yksinhuoltajien lapsilla :( sääliksi vaan käy..

Vierailija kirjoitti:

Olis se kiva, jos hän soittaisi edes kerran kuukaudessa kysyäkseen miten koulussa menee ja tarviinko jotain. Minusta tuo on ihan peruskauraa. Varsinkin, kun ei lapsuudessa ollut läsnä henkisesti, niin nyt olis ollut (jälleen) mahdollisuus korjata/korvata nuo asiat. Oivaltaa, että on toimittu aikoinaan väärin ja pyrkiä muuttumaan. Sen sijaan tuleekin vain valitusta ja huutoa, jos kehtaan edes kysyä uutta koulukirjaa...

AP

Minua auttoi oman äitini kanssa se, kun ymmärsin hänen kertomustensa kautta, että hän oli itsekin rikkinäinen ihminen joka kärsi huonosta itsetunnosta. Ei hän ollut saanut kotoa mitään kannustusta ja ainoa kerta kun hän oli ollut äitinsä sylissä lapsena oli silloin, kun päästä etsittiin täitä. Hän halasi minua ensimmäisen kerran kun pääsin ripille, toisen kerran kun pääsin ylioppilaaksi. Ja kärsi huonosta itsetunnosta kuolemaansa saakka, vaikka oli omassa elämässään pärjännyt hyvin lähtökohtiinsa nähden. Minun oli helpompi hyväksyä se, etten kertaakaan saanut äidiltä kehuja, kun ymmärsin ettei hän osannut niitä antaa. 

Pääset vähemmällä, kun et edes kuvittele että äitisi pystyisi antamaan sinulle mitään, mitä tavalliset äidit lapsilleen antavat. Hän on liian syvällä omissa ongelmissaan eikä pysty sellaiseen ajatteluun, että pitkäjänteisellä ponnistelulla päästään parempaan lopputulokseen. Hän on tyypillinen suomalainen, joka valittaa kurjaa tilannettaan ja panee toivonsa lottoon.

Mä olin aikoinaan turhautunut äidilleni siitä, että meni tekemään enemmän lapsia kuin mitä pystyi taloudellisesti ja henkisesti tukemaan. Pärjäsin aina koulussa hyvin, tsemppasin itse itseäni ja olin motivoitunut. Lukiossa ostin kirjat Jameralta käytettynä tai vaihdoin kirjoja opiskelukavereiden kanssa. Kaupungin ja lukion kirjastoista löysin myös välillä kirjoja lainaan. Tiesin aina, että haluan itselleni ja mahd. lapsilleni erilaisen elämän kuin mitä yh-äitini pystyi minulle tarjoamaan. Nyt opiskelen yliopistossa suosittua alaa, jolla sisäänpääsyprosentti 5 ja hakijoita tähän pääaineeseen noin tuhat. Ehkä opinto-ohjaaja voisi auttaa sun tilanteessa, neuvoa eteenpäin, selvittää miten tuota tilannettasi voisi helpottaa? Toivon, että kokemukseni on sinulle ja muille samanlaisen lapsuuden kokeneille kannustava esimerkki siitä, että asioilla on tapana järjestyä ja kovalla motivaatiolla voi päästä pitkälle elämässään. Tsemppiä!

Olette säästyneet pljolta kun ette ole tuhlanneet elämäänne turhien tutkintojen hankkimiseen. Hyvä työpaikka nuorena - sitä ei monellakaan yliopiston käyneellä ole. Työöistyminen on vaikeaa, koska esimiehet pelkäävät yo-tutkinnon suorittanutta.

Itseään voi nykyään sivistää ihan muutenkin kuin opiskelemalla koulussa!

Vierailija kirjoitti:

Liittyykö tämä nyt suoranaisesti köyhyyteen tai yksinhuoltajuuteen? 

Äitisi on ollut välinpitämätön vanhempi.  Varattomuus tietysti yksinhuoltajuuden ohella on tähän altistava seikka, mutta en nyt noin raflaavia otsikoita ihan siitä vääntäisi. 

Kyllä se lapsiluku korreloi koulutustason ja sosioekonomisen aseman kanssa. Ap on fiksu nuori ihminen ja aivan oikeillä jäljillä siinä päätelmässä, että suurperheen yh:lla ei todellakaan ole resursseja kannustaa lapsiaan opiskelemaan ja tavoittelemaan korkeita. Kyllä tuollaiset arvot ja asenteet periytyy. Siksi ap saakin olla todella ylepä itsestään, että on säilyttänyt sen sitkeyden ja aidon motivaation opiskeluun, vaikka siinä onkin ollut alamäkeä välissä. Kyl ap:lla selkeästi on sellaisia harvinaisia vahvuuksia ja kykyjä, mitä muilla ei ole. Aplle suosittelen tosiaan ottamaan vaikkapa ensikontaktikseen koulukuraattorin, joka osaa neuvoa esim.tukihenkilön kaltaisen toiminnan suhteen (jos sellainen kiinnostaa). Ja muutenkin jos on taloudellisia vaikeuksia tai oppimiseen liittyviä niin niihin on kyllä tukea saatavilla. Mutta joku luotettava, mielellään vanhempi tukihenkilötyyppinen aikuinen olisi tärkeä olla elämässä - siis se joka kannustaa, ohjaa ja tukee henkisesti. Olet menossa hyvään suuntaan ap! Ei kaikki tilanteessasi olisi jaksaneet ylläpitää kiinnostusta jatko-opintoihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin. Voit päästä vielä pitkälle, ja sitten kun pääset, niin voit olla triplasti ylpeämpi itsestäni sillä olet saavuttanut kaiken täysin omaa ansiotasi!

En tiedä onko joku jo ehdottanut, kun en jaksa lukea saamiasi vastauksia, mutta voisit kysyä lukion opettajilta tahoja, joista voisit hakea stipendiä oppikirjojen hankkimista varten, perusteluna vaikeat lähtökohdat ponnistella elämässäsi eteenpäin.