Aloitin psykoterapian ja se on näköjään ihan turhaa

Vierailija kirjoitti:

Minuun ei omasta mielestäni sopinut ollenkaan se, kun terapeutti väitti, että minulla ei ole sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vaan olen ennemminkin estynyt. Kysyin mitä hän sillä tarkoittaa, ja käski kattoa netistä (!). Kun katsoin niin eteen tuli estynyt persoonallisuushäiriö. Luin siitä, että ihminen on kaikissa ihmissuhteissaan voimakkaasti estoinen, mikä ei minun kohdalla pidä ollenkaan paikkaansa. Lähinnä olen arka ja jännittynyt tuntemattomampi ihmisten seurassa, kun taas siis läheisten kanssa puhelias. Myöhemmin psykiatri diagnosoimaan minulle sosiaalisten tilanteiden pelon. Siinä on siis kaksi ammattilaista ollut keskenään ihan eri mieltä minusta, mikä ei ollut ainoa kerta. Jotenkin tulee monesti semmoinen olo, että kaikki pitää uskoa mitä ammattilaiset sanoo, mutta miten sitten jos ne on keskenään eri mieltä?

Samanlaista kokemusta. Psykologi kirjoitti yhtä, psykiatri toista (eli säesti toista psykiatria, jonka kanssa olin aiemmin pohtinut terapiaa ja päästänyt lausunnon vanhenemaan). Toisaalta tuntuu, etten vieläkään ole tullut kenenkään kohdalla oikein kuulluksi, että mikä minä oikein olen. Psykiatri totesi vain, että ihan sama se on, mikä se diagnoosi Kelassa on. Että kunhan saisi Kela-tuen. That is, ideanahan on siis liiotella sopivasti asioita Kelaan, mutta kuitenkin korostaen, ettei henkilö ole sairas. 

En tiedä, välillä tulee ihan skitsahtanut olo, kun jokainen sana ja teko voidaan vääntää jotenkin mielenvikaiseen lokeroon. Itsekin lopulta lukee nettiä kuin jotain raamattua ja keksii, että juu varmaan minulla on tämä, tämä ja tämäkin. 

Olen nyt käynyt psykoterapiassa ja voin suositella. Välillä voi tuntua jutustelulta, mutta pidemmän ajan jälkeen olo helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa myös olla selvillä eri terapiasuuntausten peruseroista. Psykodynaaminen/psykoanalyyttinen ja kognitiivinen ovat perusvireeltään aivan erilaisia.

Jep. En menisi missään nimessä psykodynaamiseen/psykoanalyyttiseen. Eiköhän se ole jo ihan vanhanaikaistakin? Pääsee jumittelemaan menneisyyteen ja syyttelemään ankeata lapsuutta ja vanhempia kaikesta. Ja jos ei mitään ankeata löydy, eiköhän se keksitä vaikka väkisin. En tiedä, kai näillekin sitten tarvetta on.

Ja juu, ratkes ei kiinnosta täälläkään. Sopii ehkä lyhytterapiana lieviin masennusjuttuihin tai muuhun suht kepeään jutusteluun. 

Jos on onnistunut terapia takana, on parantunut ja voi suositella muillekin, niin herää kysymys, että mikä terapiasta teki onnistuneen ja mikä siinä tarkalleen ottaen auttoi. Itse en ole saanut yrityksistä huolimatta riittävästi apua eri terapioista. Olenko toivoton tapaus vai onko minulla ollut huono tuuri terapeuttien suhteen?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä persoonallisuushäiriöitäkin voi parantaa, ehkä vaan vaatii enemmän töitä. Ne saattaa parantua myös itsekseen, kun ikää ja kypsyyttä tulee lisää. Ihan liian monesti ihmisiä jotenkin leimataan persoonallisuushäiriöisiksi, kuten minun terapeutti mulle teki arvatenkin siksi, ettei minusta tykännyt ja koki minut jotenkin "vaikeaksi". Yleensähän persoonallisuushäiriöisiksi haukutaan ihmisiä, joista ei jostain syystä tykätä. Näin siis keittiöpsykologiassa, ja ehkä myös ammattilaisten keskuudessa.

Ei, vaan heistä ei tykätä koska he ovat persoonallisuushäiriöisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä persoonallisuushäiriöitäkin voi parantaa, ehkä vaan vaatii enemmän töitä. Ne saattaa parantua myös itsekseen, kun ikää ja kypsyyttä tulee lisää. Ihan liian monesti ihmisiä jotenkin leimataan persoonallisuushäiriöisiksi, kuten minun terapeutti mulle teki arvatenkin siksi, ettei minusta tykännyt ja koki minut jotenkin "vaikeaksi". Yleensähän persoonallisuushäiriöisiksi haukutaan ihmisiä, joista ei jostain syystä tykätä. Näin siis keittiöpsykologiassa, ja ehkä myös ammattilaisten keskuudessa.

Ei, vaan heistä ei tykätä koska he ovat persoonallisuushäiriöisiä.[/quot

Eikö persoonallisuushäiriötä sairastavasta ihmisestä sitten voi tykätä? Tunnen pari persoonallisuushäiriöisiksi diagnosoitua, joista ihmiset tuntuu tykkäävän. Sitä paitsi eikö hoitotyössä pitäisi laittaa sivuun henkilökohtaiset ärsytyksen tunteet ja keskittyä potilaan auttamiseen? Ihan vaan siksi että se on työtä josta maksetaan palkkaa. Pointtini tuossa oli myös se, että liian usein psykiatrisia diagnooseja käytetään lyömäaseena, eikä niillä ole siinä tarkoituksessa käytettynä yleensä todellisuuspohjaa.

arkkipiispaMike kirjoitti:

itse kävin nuorena kerran psykoterapiassa kun sain opiskelun aikana tukea, päätin kokeilal kun olin masentunut

tajusin eka kerralla eettä oikeastaaan minun ydinongelma on se että olen syntinen ja synneissä kiinni, en jaksanut mennä uudestaan

myöhemmin pyysin Jeesusta suoraan vapauttamaanm ionut synneistä ja synnin vallasta ja tulin uskoon, se ratkaisi kaiken, ihan kaiken perusongelmani

Sun olisi kannattanut jatkaa.

"Ei, vaan heistä ei tykätä koska he ovat persoonallisuushäiriöisiä."

Mistä tiedät, oletko psykiatri joka pystyy että diagnosoimaan ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Ap, ideana ei olekaan antaa sinulle ulkoa päin vastauksia, vaan kysyä kysymyksiä ja panna sinut itsesi miettimään ratkaisuja.

Psykoterapiassa pitää käydä vuosia, ei se ole mikään pikainen lääke. Mutta mieti, että sun pääkopan vääristymien kehittyminenkin on vienyt vuosia, joten ei niiden oikominenkaan VOI tapahtua nopeasti.

Juttele tuntemuksistasi terapeutin kanssa, ja kuuntele hänen perustelunsa.

Lompakon täyttäminen on vienyt vuosia, mutta näin se tyhjenee pikavauhtia!

Sinkkumies

https://www.tiede.fi/blogit/rajankayntia/mika_psykoterapiassa_auttaa

Olen käynyt nyt kaksi vuotta psykoterapiassa ja taidan lopettaa tähän. 

Taustani on traumaattinen, olen anonut terapiaa jo alaikäisestä saakka, sitä kuitenkaan saamatta. Aina vaan mielenterveyshoitajia ym. sinnepäin-ihmisiä, joista yhdelläkään ei pätevyys riittänyt auttamaan minua. Kun lopulta väsyin ja yritin itsemurhaa v. 2013, aloin saamaan apua: oikeanlaisen lääkityksen, lupauksen terapiasta. Vihdoinkin! Mutta, näin jälkeen ajateltuna: terapia tuli liian myöhään. 

Kiitos kaikkien lyhyiden, epäsäännöllisten hoitajakontaktien, olin oppinut olemaan kiintymättä ja luottamatta hoitotahooni. Olin tottunut siihen, että lääkärini vaihtuu kolme kertaa vuodessa ja ettei ketään oikeasti kiinnosta, miten voin. En pystynyt tuntemaan terapeuttiakaan kohtaan juuri muuta kuin ärsyyntymistä ja tuskastumista, varsinkin kun aloin pistää merkille hänen hajamielisyyttään asioitani koskien. Esim. nyt viime tapaamisella kysyi asiaa, jonka lopputuloksen kerroin hänelle jo syksyllä (nykyinen asia, ei menneisyyden juttu). Sain myös palautetta siitä, jos olin paikalla varttia ennen aikaani ("jatkossa sitten tule vähän myöhemmin, ettei minun tarvitse keskeyttää edellisen asiakkaan kanssa keskustelua"), joka oli mielestäni vähän outoa. 

Terapian alkaessa terapeutti kertoi pätevyydestään eri menetelmissä, mutta näitä en koskaan päässyt itse todistamaan. Yksi ongelmistani oli suht mitätön arjessa, vaikka olikin olemassa, silti sen puimiseen käytettiin vajaa vuosi. Kun sain pahaan ahdistukseeni lääkityksen ja rauhotuin huomattavasti, terapeutin mielestä se ei ollut välttämättä pelkästään hyvä asia.

En sano silti että "paska terapeutti", hän vaan ei ollut minulle se oikea. Olisi kai pitänyt osata ennustaa tämä asia, minä en osannut. Terapiani on vielä kesken, mutta minulla ei ole mitään motivaatiota jatkaa: tietyt asiat pysyvät sellaisina kuin ovat, en voi muuttaa menneisyyttäni. Lääkkeet pitävät minut kuitenkin riittävän toimintakykyisenä ja koen, että minulla on ihan hyvä elämänlaatu noin muuten. En usko, että haen jatkossa enää minkäänlaista hoitoa. Olen vuosia jo jauhanut asioitani, en jaksa enää aloittaa alusta kenenkään kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Terapeutteja löytyy, mutta miten löytää se hyvä terapeutti?

Psykoanalyyttista suuntausta en suosittelisi kenellekään, perustuu Freudin teorioille, joilla ei ole tieteellistä pohjaa. Jonkin verran olen perehtynyt Herra Sigmundiin, enkä voi sanoa paljoakaan hyvää, teoriat on tainneet pohjautua väärinkäsityksille. Esimerkiksi Freudin potilaat kertoivat seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja Freud päätteli että kyse on lapsen seksuaalisesta toiveista, mihin sitten pohjautuu Freudin teoria psyyken kehityksestä. (Yäääk!)

Kognitiivisella suuntauksella on enemmän tieteellistä pohjaa.

Freud keksi, että naisten hysteria johtui näiden kokemasta seksuaalisesta traumasta. Trauman aiheuttajana olivat usein läheiset miehet; isät, veljet, sedät, kihlatut, aviomiehet. Nämä samat miehet maksoivat naisten terapian ja näin ollen Freudin palkan. Freud keksi sitten jatkaakseen uraansa ja ollaakseen suututtamatta miehiä teorian siitä, että jokainen lapsi himoitsee tietämättään vastakkaista sukupuolta olevaa vanhempaansa.

Traumaperäisissä hoidoissa jäätiin siis aivan hirvittävästi jälkeen tämän takia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ei ymmärretty pitkään aikaan, miksi sodasta palaavilla aikuisilla miehillä on naisten hysteriaan liittyviä oireita. 

Googlella löytyy lisää infoa. Valitettavasti Freud oli siis oikeilla jäljillä traumojen aiheuttajien ja hoidon suhteen, mutta patriarkaarinen yhteiskunta ei suostunut tähän.

Kyllä se saattaa olla vain rahan tuhlausta. 

Mikäli et kärsi pahoista neurooseista ja pakko-oireista en välttämättä suosittele psykoterapiaa, tavallinen kognitiivinen terapia pitäisi "normaalitapauksissa" riittää. Toki itsensä suggestointia voi uskonnon kautta tehdä paljon halvemmalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutteja löytyy, mutta miten löytää se hyvä terapeutti?

Psykoanalyyttista suuntausta en suosittelisi kenellekään, perustuu Freudin teorioille, joilla ei ole tieteellistä pohjaa. Jonkin verran olen perehtynyt Herra Sigmundiin, enkä voi sanoa paljoakaan hyvää, teoriat on tainneet pohjautua väärinkäsityksille. Esimerkiksi Freudin potilaat kertoivat seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja Freud päätteli että kyse on lapsen seksuaalisesta toiveista, mihin sitten pohjautuu Freudin teoria psyyken kehityksestä. (Yäääk!)

Kognitiivisella suuntauksella on enemmän tieteellistä pohjaa.

Freud keksi, että naisten hysteria johtui näiden kokemasta seksuaalisesta traumasta. Trauman aiheuttajana olivat usein läheiset miehet; isät, veljet, sedät, kihlatut, aviomiehet. Nämä samat miehet maksoivat naisten terapian ja näin ollen Freudin palkan. Freud keksi sitten jatkaakseen uraansa ja ollaakseen suututtamatta miehiä teorian siitä, että jokainen lapsi himoitsee tietämättään vastakkaista sukupuolta olevaa vanhempaansa.

Traumaperäisissä hoidoissa jäätiin siis aivan hirvittävästi jälkeen tämän takia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ei ymmärretty pitkään aikaan, miksi sodasta palaavilla aikuisilla miehillä on naisten hysteriaan liittyviä oireita. 

Googlella löytyy lisää infoa. Valitettavasti Freud oli siis oikeilla jäljillä traumojen aiheuttajien ja hoidon suhteen, mutta patriarkaarinen yhteiskunta ei suostunut tähän.

Vai olisiko vain niin, ettei Freud kumppaneineen koskaan pystynyt täysin luomaan psykoterapiasta tieteellisesti täysin salonkikelpoista - jäi siis monien silmissä liikaa "parahörhöilyn" asteelle. Kyllä hän silti jäljillä oli, tuskin sitä voi kieltää. Freud myös itse hyvin tiesi, kuinka vaikeaa psykoterapiasta olisi tehdä tieteellisesti hyväksyttyä hoitomuotoa. Suurin ongelma on juurikin ettei nykyinen " tieteellinen ( empiirinen) maailmankuvamme anna juurikaan sijaa sanojen mahdille, kuten ennen ihmisen historian hämärässä.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on huonoja kokemuksia psykoterapiasta, jolla kävins sosiaalilisten tilanteiden pelkojen takia. Terapeutti vain pahensi asiaa ja oli hyvin masentava. Sanoi mm. että tästä ei voi parantua koskaan, on vain tultava toimeen ja että minun ei kannata hakea lääkäriksi opiskelemaan koska sovellun työskentelemään yksin. Epäilyttää voiko tuollainen auttaa ketään? Kuitenkin verorahoilla tuetaan mittavasti,

Ehkä se terapeutti yritti varovaisesti ilmaista, että sun tulevaisuuden haaveet olivat epärealistisia? Tietysti senkin olisi voinut sanoa suoremmin. Ahdistusta voi aiheuttaa se, että vaatii itseltään mahdottomia. Realistisemmat ja itselle armollisemmat tavoitteet olisivat voineet auttaa sinua.

Vierailija kirjoitti:

Kognitiivinen on ihan paskaa suurelle osalle, ei tietenkään kaikille, mutta itse kävin siellä vuosia pääsemättä ongelmien syntysijoille ja saamatta niitä korjatuksi.

Kognitiivinen on niin paskaa.

Kognitiivinen kuvittelee, että ongelmien syntyvika on potilaassa ja syyllistää tätä. "Kiva" juttu esim. narsistisen vanhemman lapselle. Mitenköhän enää korjaat vikoja, joita ei ikinä olisi syntynytkään, jos tietäisit miten pidetään puoliaan terveesti jne. Silti kyseinen terapia lähtee siitä, että sinä olet kiero ja ahne perkele, josta tulee onnellinen kun opetetaan muiden laatimille tavoille.

Arvelisin, että ne ei ole sun vanhemmat jotka ovat narsisteja.

Ap, jos heti alkuun tuntuu väärältä, niin terapeutti vaihtoon. Se hoituu tekemällä Kelaan ilmoitus käyntien lopettamisesta ja viestittämällä, että aloitat käynnit uudella terapeutilla 15. helmikuuta alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuun ei omasta mielestäni sopinut ollenkaan se, kun terapeutti väitti, että minulla ei ole sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vaan olen ennemminkin estynyt. Kysyin mitä hän sillä tarkoittaa, ja käski kattoa netistä (!). Kun katsoin niin eteen tuli estynyt persoonallisuushäiriö. Luin siitä, että ihminen on kaikissa ihmissuhteissaan voimakkaasti estoinen, mikä ei minun kohdalla pidä ollenkaan paikkaansa. Lähinnä olen arka ja jännittynyt tuntemattomampi ihmisten seurassa, kun taas siis läheisten kanssa puhelias. Myöhemmin psykiatri diagnosoimaan minulle sosiaalisten tilanteiden pelon. Siinä on siis kaksi ammattilaista ollut keskenään ihan eri mieltä minusta, mikä ei ollut ainoa kerta. Jotenkin tulee monesti semmoinen olo, että kaikki pitää uskoa mitä ammattilaiset sanoo, mutta miten sitten jos ne on keskenään eri mieltä?

Samanlaista kokemusta. Psykologi kirjoitti yhtä, psykiatri toista (eli säesti toista psykiatria, jonka kanssa olin aiemmin pohtinut terapiaa ja päästänyt lausunnon vanhenemaan). Toisaalta tuntuu, etten vieläkään ole tullut kenenkään kohdalla oikein kuulluksi, että mikä minä oikein olen. Psykiatri totesi vain, että ihan sama se on, mikä se diagnoosi Kelassa on. Että kunhan saisi Kela-tuen. That is, ideanahan on siis liiotella sopivasti asioita Kelaan, mutta kuitenkin korostaen, ettei henkilö ole sairas. 

En tiedä, välillä tulee ihan skitsahtanut olo, kun jokainen sana ja teko voidaan vääntää jotenkin mielenvikaiseen lokeroon. Itsekin lopulta lukee nettiä kuin jotain raamattua ja keksii, että juu varmaan minulla on tämä, tämä ja tämäkin. 

Psykiatrin sanoma Kelasta vain heijastaa sitä millä perusteilla rahaa (apua) jaetaan tässä yhteiskunnassa. Samoin perustein sain minäkin oman tukeni viisitoistavuotta sitten. Miksi haluat itsellesi jonkin diagnoosin? Toivottavasti psykiatrisi veti oikeasta narusta ja saat terapiakorvauksen ja voit miettiä asioitasi siellä. Google on huono terapeutti. Tunnustan itsekin käyttäneeni sitä.

MiäsHenkilö kirjoitti:

Terapia alkaa toimimaan vasta sitten, kun lopettaa sille terapeutille esittämisen ja alkaa oikeasti työstämään niitä kipeitä juttuja vanhoja, nykyisiä ja tulevia. 

Ihminen joka menee terapiaan ikään kuin ottelemaan terapeutin kanssa, tulee taatusti sessiolta ulos masentuneena, kun taas sellainen joka on ollut työstämässä asioitaan, poistuu keventyneenä.

Kaikki terapeutit eivät kuitenkaan ole hyviä, ja joskus kyse on henkilökemioista. Ikävä kyllä tähän ole muuta ratkaisua kuin se, että pitää kokeilla useita. 

Asioiden työstämisen jälkeen olen traumatisoituneena monesti ollut terapiakäynnin jälkeen todella sekavassa ja ahdistuneessa tilassa. Siksi en esimerkiksi mene terapiaan omalla autolla.

- PSTD