Aloitin psykoterapian ja se on näköjään ihan turhaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on huonoja kokemuksia psykoterapiasta, jolla kävins sosiaalilisten tilanteiden pelkojen takia. Terapeutti vain pahensi asiaa ja oli hyvin masentava. Sanoi mm. että tästä ei voi parantua koskaan, on vain tultava toimeen ja että minun ei kannata hakea lääkäriksi opiskelemaan koska sovellun työskentelemään yksin. Epäilyttää voiko tuollainen auttaa ketään? Kuitenkin verorahoilla tuetaan mittavasti,

Sosiaalisten tilanteiden pelko on ahdistusoireilua, joka voidaan hoitaa. Juuri telkkarissa on alkamassa pelkojen hoitamisesta alkava sarja. Kognitiivis-analyyttisellä lyhytterapialla voi saada jopa 10 käyntikerralla jo avun, jos potilas on motivoitunut työskentelemään ja vähitellen altistamaan itseään ja opettelemaan ahdistuksen sietämistä.

Mutta terapeutin pitää tietää mitä on tekemässä. Ei pelkkää yleistä lätinää siitä että miten olet nyt voinut.

Joo, huippupätevä terapeutti saa nopeastikin aikaan tuloksia. Mutta sen huippupätevän terapeutin löytäminen juuri omaan ongelmaan voi olla tosi vaikeaa. Se että terapeutti listaa omiksi osaamisalueiksiin vaikka mitä asioita, ei valitettavasti takaa yhtään mitään. Ja sitten vielä se, että ne oikeasti pätevät terapeutit tahtovat olla tosi varattuja.

Terapiassa kuluu helposti tonni ennen kuin tietää onko terapeutista mihinkään. Sitten vain uutta etsimään, samalla taloudellisella ja mielenterveydellisellä riskillä kuin ensimmäisellä kierroksella.

Hih. Olet käynyt pari kertaa eikä vielä auta paljoa? Psykoterapiaan kuuluu ihan olennaisesti se, että sen "teho" ei ala heti vaan omien mielensisältöjen työstäminen ja uusien ajattelumallien opettelu vie aikaa ennen kuin ahdistus voi alkaa vähenemään tai masennus hellittämään. Psykoterapia ei ole purkki lääkkeitä, jotka napataan suuhun ja sitten kipu lievittyy päivissä. Itseasiassa psykoterapian alussa yleensä ahdistus ja masennus pahenee hetkellisesti, mutta se kuuluu prosessiin. Ainakin VET-koulutetut psykoterapeutit on kyllä oikeastaan kaikki hyvinkin ammattitaitoisia. Joku sielunhoitajahan ei yleensä edes ole psykoterapeutti sitten.

up

Se, että ahdistaa, voi olla sitä, että on kaivettu esiin niitä asioita, joita on hyvä käsitellä terapian kuluessa ja ne pyörivät mielessä terapiatunnin jälkeenkin, vaikka niitä ei vielä ole oppinut käsittelemään.

Oikeasti pitäisi olla joku terapian ja terapeutin valintasysteemi. Kävin jonkin aikaa terapeutilla, joka oli huomattavasti tyhmempi kuin minä. Se oli turhauttavaa.

Ihan turha sinne on mennäkään, jos oma asenne on toi.

Ei siellä salamana mitään tapahdu.

Pitää olla itse yhteistyökykyinen ja vastaanottavainen.

Kyllä mua on auttanut ihan mahdottoman paljon.

samaa mieltä

Olen ollut muutamaan otteeseen terapiassa erinäisinä ajanjaksoina. Osin olen maksanut itse ja olen myös saanut KELA:n korvaamana kolmen vuoden pätkän.

Varsinkin tähän kolmen vuoden jaksoon olin asettanut kovat tervehtymistavoitteet ja olin motivoitunut tekemään töitä sekä parantumaan.

Yhtä tyhjän kanssa, aikaa ja rahaa kului ainoastaan. Suhteellisen yksinkertainen terapeutti tökötti sohvan nurkassa eikä paljon rutiinikysymyksien lisäksi keksinyt muuta kuin latteuksia. Olin jo ennen tätä terapeuttia käynyt toisella, joka omasta tahdostaan keskeytti yhteistömme ilmoittamalla, ettei pysty auttamaan minua.

Nyt sitten yritänkin pärjäillä itsekseni. Ei terapiasta ole tosiaan välttämättä apua kaikille.

Kuinkahan terapeutit suhtautuvat asiakkaan itsemurhaan, etenkin jos tämä on ollut tyytymätön tai terapeutti on sanonut ettei voi auttaa? 

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni samanlaista lässytystä kuin sairaanhoitajan kanssa. Ihan kivaa on jutella joo, mutta kun kotiin menee takaisin niin kaikki taas vituttaa ja ahdistaa, että se siitä juttelun tuomasta hyvästä olosta.

Rahaa kyllä palaa tälläseen humpuukiin. Olen käynyt vasta muutamia kertoja, että pitäisikö vaan jatkaa vielä?

Voiko terapiaa lopettaa kesken kaiken? Vuoden saisin käydä ja sitten katotaan jatkoa, mutta entä jos ei innosta käydä vuotta... :(

Oletko mielisairas vai miksi tarvitset höpötysapua??

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan terapeutit suhtautuvat asiakkaan itsemurhaan, etenkin jos tämä on ollut tyytymätön tai terapeutti on sanonut ettei voi auttaa? 

Masennus on paha sairaus ja kaikkia ei voi valitettavasti auttaa. Ei ole myöskään mahdollista pitää hulluja loppuelämäänsä suljetulla osastolla. Tuhatkunta tekee vuodessa itsemurhan ja siitä ei voi syyttää terapeuttia tai ketään muuta.

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan terapeutit suhtautuvat asiakkaan itsemurhaan, etenkin jos tämä on ollut tyytymätön tai terapeutti on sanonut ettei voi auttaa? 

Masennus on paha sairaus ja kaikkia ei voi valitettavasti auttaa. Ei ole myöskään mahdollista pitää hulluja loppuelämäänsä suljetulla osastolla. Tuhatkunta tekee vuodessa itsemurhan ja siitä ei voi syyttää terapeuttia tai ketään muuta.

Jos itsemurhia tuki- ja hoitoyrityksistä huolimatta kuitenkin tehdään joka vuoksi kohtalaisen paljon, pitäisikö kampanjoida sellaisten menetelmien puolesta, joista ei ole sivullisille kohtuutonta haittaa? Asiaa edistämään voisi vaikka perustaa yhdistyksen "Huomaavaiset itsemurhaajat ry."

Itselläni samoja tuntemuksia ja kävin 3 vuotta. Ei mitään apua.

Kokemuksia ois kiva kuulla lisää, te jotka ootte psykoterapiassa käyneet tai käytte parhaillaan! Mietinnässä itsellänikin sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapian idea on yrittää muuttaa sinun tapaasi käsitellä ja nähdä asioita ja etsiä uusia tapoja selviämään vaikeista tilanteista ja päsemään esim. ahdistuksen ylitse. psykoterapiassa harvoin annetaan paperilappu eteen jota kehotetaan seuraamaan kuin uskovaiset jumalan käskyjä. Ahdistuksesta ja vitutuksesta ei pääse eroon muuta kuin muuttamalla sitä, miten sinä itse suhtaudut ja käsittelet asioita. 

Joo, mutta kyllä terapeutilla täytyisi olla tietyn asian hoitoon liittyvät käsitteet selvillä ja perehtynyt myös uusimpaan englanninkieliseen kirjallisuuteen. Potilaan itse täytyy tietysti olla valmis myös tekemään työtä.

Itselläni vähän huonoja kokemuksia hyvän OCD-terapeutin (ocd-muotona puhtaasti mentaalinen OCD, joka hankalampi hoitaa mielestäni kuin esim. pesemispakko tai tarkistamispakko) löytämisestä. Terapeutti ilmoitti kyllä etukäteen hoitaneensa OCD-tapauksia. Terapiassa ilmeni, ettei tuntenut alan tärkeintä englanninkielistä kirjallisuutta eikä esim. tuonut lainkaan esiin cognitive defusion (ACT) - käsitettä (aivan olennainen juttu OCD:n hoidossa) tai detachment-käsitettä. Olen itse opiskellut näitä juttuja englanninkielisistä lähteistä ja oikeastaan terapiaistunnot meni vähän niin, että minä opetin terapeuttia. Toki jokainen ocd-potilas joutuu pakostakin olemaan vähän ekspertti omassa hoidossaan, mutta ei kai kuitenkaan tarkoitus ole, että potilas opettaa terapeuttia? Kemiat kyllä toimi terapeutin kanssa, siitä ei sinänsä ollut kiinni. Sain Kelalta myöskin myönteisen päätöksen terapiasta, mutta lopetin terapian silti kesken, koska olin mielestäni itse opiskellut asiaa jo niin pitkälle, etten halunnut jatkaa terapiaa kokemattoman terapeutin kanssa. Toki harkitsen vielä terapiaa, jos löydän toisen terapeutin, joka oikeasti tuntee todella hyvin OCD-hoidon ja alan uusimman kirjallisuuden ja keskeiset käsitteet. Ongelma on se, että terapeutit itse ilmoittavat olevansa eksperttejä kymmenessä eri asiassa, mutta eivät sitä todellakaan ole. Ulkomailla esim. OCD-hoitoon on spesiaali-keskuksia, joissa ei hoideta mitään muuta kuin OCD:tä. Näin jälkikäteen voi sanoa, että itselläni oli kyllä aivan liian suuret odotukset terapeuttien suhteen, olen tavannut heitä kolme yhteensä ja yksi ei ollut mielestäni juuri lainkaan perehtynyt OCD:hen (tarttui heti ajatusten sisältöön ja antoi niille painoarvoa ja rupesi analysoimaan ajatusten sisältöä -> voi päätellä ettei terapeutti tunne OCD:n toiminnan logiiikkaa), yksi toinen ei ekalla tapaamiskerralla avannut omaa hoitometodiansa kunnolla, joten en saanut mitään käsitystä ja 3. terapeutti oli sitten tämä jonka kanssa kemiat kyllä toimi mutta terapeutti ei ollut todellinen asiantuntija mielestäni.

Mulla on ocd , pakkotoiminta-painotteinen.

Lääkkeitä en suostu käyttämään ollenkaan , en todellakaan usko niiden toimivuuteen ja kokeiluista olen saanut vain kaikki haitat.

Viimeksi määrättiin trisyklistä , (en edes ole masentunut) jossa sivuvaikutuksina sydämmen johtoratojen häiriöt ,painonnousu , väsymys ja sata muuta. pienenäkin yliannoksena hengenvaarallinen.

Terapiasta ei ole vielä ollut hyötyä , paitsi yleiseen ahdistuneisuuteen jonkin verran, kun olen muutoin aika yksinäinen niin on hyvä jutella jollekin. Mutta mitään vastauksiahan sieltä ei saa.

Mikä he""""ti" tähän pakko -oireiseen sitten auttaa? onko tätä edes mahdollista parantaa kokonaan. Sehän on selvää , että univelka , stressi ja pms pahentavat huomattavasti oireita.

Oletko kokeillut yksisarvishoitoja? :) Se, tai enkelihoito vaihtoehtona, ne on tuoneet monelle todellisen avun kun on löytynyt suuri universaali rakkaus ja rauha.

Vierailija kirjoitti:

Oletko kokeillut yksisarvishoitoja? :) Se, tai enkelihoito vaihtoehtona, ne on tuoneet monelle todellisen avun kun on löytynyt suuri universaali rakkaus ja rauha.

Mistä näitä hihhuleita aina löytyy

Tuli vaan mieleen, että mitä jos terapeutti on ihan yksinkertaisesti väärässä potilaan suhteen? Ainakin ap:llä on varmaankin näin käynyt, kun terapeutti on väittänyt, että sosiaalisesta ahdistuneisuuden ei parane. Terapeutti on ehkä sekoittanut keskenään varsinaisen sosiaalisten tilanteiden pelon ja luonteeseen kuuluvan ujouden. Edellinen on sairaus ja ahdistuneisuushäiriö, josta todellakin voi parantua, jälkimmäinen kuuluu normaalin vaihtelun piiriin. Itselläni ollut myös vaikeuksia saada apua terapeuteilta sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Yksi terapeutti väitti, että minulla olisi estynyt persoonallisuushäiriö eikä sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Minun mielestä "diagnoosi" ei pidä paikkaansa, koska olen läheisimpien ihmisten kanssa hyvinkin puhelias ja avoin. Ihmettelin sitäkin, että toimintaterapeutin pohjakoulutuksella lähdetään diagnosoimaan ihmisiä. Ei kai terapiassa muutenkaan diagnosoiminen ole pääasia? Ja jos terapeutti on väärässä, siitä voi olla haittaa potilaan kannalta, esim. ei saa hoitoa sairauteensa, jos terapeutti on "diagnosoinut" potilaan väärin. Siinä ei sitten auta yhtään se, että on itse valmis tekemään töitä.