Lopetin tupakoinnin seinään rv 29

Olen polttanut 13 vuotta. Vihannut ja inhonnut itseäni kun olen niin heikko polttaja. Kadehtinu muita jotka pystyy noin vaa lopettamaan.

Pahinta oli raskaus ekan lapsen kohdalla. Poltin 1-5 tupakkaa päivässä. Joitakin päiviä pystyin olemaan ilman ja sillon tuntui hyvälle. Vaikutti aina se missä seurassa oli.

Koko raskauden halusin lopettaa ja pidin itseä paskana. Olin varma alkuun että onnistuisin.
Hirvein tunne oli huomata olevasa vaan niin luuseri.
Imetys kärsi tupakoinnista kun piti odottaa että nikotiini haihtuu. Kävin aina pesemässä hampaat ja kädet tupakan jälkeen ettei vauva joutuisi liikaa haistamaan.

Sitten uusiks raskaaks. Vahingossa. Mietin aborttia vakavasti koska en halunnu samaa rumbaa uudestaa, mutten pystyisi siihen.

Yritin lopettaa. Ei onnistunu. Vähentämään. Ei onnistunu. Joinakin päivinä pärjäsin yhdellä mutta tupakka oli mielessä kaiken aikaa. Pahalla ahdistavalla tavalla. Mieheni on ketjupolttaja. Se vaikutti asiaan.

Monesti yrittäny elämässä lopettaa. Aina savunhimo on voittanu. Kunnes tajusin miten helppoa on olla ilman. En ole käyttäny nikotiinikorvaustuotteita, en mitään. Heti tajuamisesta lähtien valaistunu olo. Uskomaton. En olisi koskaan uskonut itsestäni. Vaikka tunnen hirvittävää syyllisyyttä polttamisesta olen silti onnellinen kun tiedän ettei mikään saa minua ratkeemaan enää. Ei häiritse muiden tupakointi tai siitä puhuminen. En välttele ihmisiä jotka poltti kuten ennen. Olen onnessani kun tiedän etten polta. Itseni ja lapsieni takia.

Miksi en lopettanut aikasemmin. En tiedä. Yritin. En vain saanut samaa ajatusta kiinni kun nyt. Se muutti koko maailmani.

Kyse on siitä että se pitää kerralla unohtaa. Eikä keksiä mitään syitä miksi vielä yhden polttaisi ennen lopullista lopettamista.
Ekasta päivästä kun selvisin tunsin olevani täynnä valoa ja muut päivät meni kuin itsestään.

Halusin vähän jakaa.
Siksi koska tälläistä kun luin ennen mietin vaan miksen minä pysty samaa