Olen ikuisesti vihainen siskolleni

Taustatietoina sen verran, että muutin kotoa pois täysi-ikäistyttyäni noin parisen vuotta sitten. Kotikotiin jäi pikkusisko, vanhempi ja koira. Koira oli tuolloin 5 ja puoli vuotias, ollut perheessä pienestä pennusta lähtien.

Koira on ja oli mulle todella tärkeä. Auttoi minua jaksamaan vaikeiden asioiden yli ja olin omanlainen henkireikänsä. Koiralenkit rentouttivat ja koiran läsnäolo sai olon turvalliseksi. Kotoa muutettua kävin moikkaamassa koiraa usein, yleensä lenkkien merkeissä. Muutaman kerran koira tuli myös luokseni yökylään.
Pikkusiskon tehtävänä oli viedä koira muutaman kerran päivässä ulos, koulun jälkeen ja iltaisin. Aamulenkit hoitui vanhemman toimesta.

Kun pikkusisko täytti 18 hän alkoi käymään baareissa, en tuomitse koska käytiin monesti yhdessä. Sopimuksena kuitenkin oli se, että sisko vie koiran ulos kun pääsee kotiin, etenkin jos koira ollut yksin kotona (n. klo 21-03) johtuen vanhemman yövuoroista. Muutaman kerran näin kävikin, kunnes pikkusisko löysi poikaystävän. Lupasi minulle, että menee viemään koiran ulos, kun kerran poikaystävänsäkin asuu alle 5 minuutin kävelymatkan päästä kotikotoa. Kävi kuitenkin ilmi, että näin ei käynyt ja muutaman kerran koira oli aamuseitsemään asti yksin kotona, joka ei tietenkään ole hyvä koiralle.

Vähän ajan kuluttua pikkusisko alkoi viettämään entistä enemmän aikaa poikaystävänsä luona. Saattoi mennä sinne koulun jälkeen eikä käynyt kotona, jolloin koiran yksinolo lisääntyi taas muutamalla tunnilla. Minä tietenkin vihastuin tästä ja muutaman kerran baarista maksoin itselleni taksin kotikotiin koiran luo. Hinta on aika suolainen opiskelijalle, mutta ajattelin että koiran hyvinvointi on eurojen arvoinen. Aikataulutin omat menoni niin, että koulun jälkeen oli aikaa viedä koira ulos ja viettää sen kanssa aikaa siihen asti, kunnes joku tulee kotiin.

Pikkusiskon vierailut poikaystävänsä luona pitenivät ja pitenivät eikä hän käytännössä ollut enää ollenkaan kotona. Vanhempi teki päätöksen, että koiran on parempi olla lähisukulaisen luona, joka on perheineen kuitenkin jo miettinyt koiran hankintaa. Tiedän, että koiran on parempi olla perheessä, jossa sille annetaan aikaa ja siitä välitetään koko sydämestä. Kuitenkin tilanne on surullinen ja minusta tuntuu, etten pääse sen "yli" ikinä. Ehdotin, että koira olisi tullut luokseni asumaan, mutta kuulemma koira on liian kallis opiskelijabudjettiin. Mikäli koira olisi tullut minulle, olisin priorisoinut elämäni uudelleen. Se ei kuitenkaan ollut edes harkittavissa.

Siskolleni en voi koskaan antaa tätä anteeksi. Hän varmasti tiesi ja tietää, miten tärkeä koira on minulle. En voi käsittää, miksei hän voinut viedä koiraa ulos, vaikka sen poikaystävänsä kanssa, kun kerran asuvat käytännössä toistensa naapurissa. Koira on ollut nyt 3 kuukautta poissa eikä suru hellitä lainkaan. Itken lähes päivittäin, kun ajattelen koiraa tai tätä tilannetta ylipäätään.