Keski-ikäinen, näkymätön nainen

Vierailija kirjoitti:

48 jatkaa, kiittäen piristävistä kommenteista edelliseen puheenvuorooni. Olette mukavia <3

Minustakin sisäinen kauneus ratkaisee, ehdottomasti. Eihän ulkonäön peruspalikoihin, päältä näkyviin sairauksiin ja vastaaviin edes voi itse vaikuttaa. Pukeutumiseen panostamistakin helpottaa kummasti jos on kohtuullisesti rahaa ja aikaa, eikä kaikilla ole.

Noista parista kommentista tuli kuitenkin vähän sellainen olo että täällä Suomessa tämä nähdään jotenkin joko tai -asiana. Jos panostat ulkonäköön, olet tyhjäpää. Jos olet viisas, pätevä ja syvällinen, olet ulkonäkökysymysten yläpuolella ja näytät sen kulkemalla rohkeasti osana mustanharmaata laumaa. Minä olen miettinyt tämän asian sillä lailla, että sisäinen kauneus on tietysti se tärkein asia ja lähtökohta. Eihän se kaunis kuorrutus pahaa kakkua pelasta. Mutta jos kakku on hyvä, niin kaunis ulkoasu kruunaa sen ja kahvihetki on silloin makunautinnon lisäksi myös esteettinen elämys. Enkä tarkoita kauniilla ulkoasulla todellakaan sitä että pitäisi koittaa näyttää nuoremmalta tai pukeutua riikinkukoksi jos ei sellainen ole. Vaan sitä että ulkoasu on yksi mahdollinen tapa huolehtia itsestään, osoittaa arvostavansa itseään, ilahduttaa vastaantulijoita ja ilmaista estetiikan tajuaan. Silloin ei välttämättä seurata pintamuotia, jahdata mennyttä nuoruutta tai koiteta ahtautua johonkin hyvännäköisen ihmisen muottiin muiden miellyttämisen toivossa, vaan koitetaan nauttia kauneudesta omilla ehdoilla, omista lähtökohdista käsin.

Minä olen esteetikko ja tykkään kaikesta kauniista. Kukista, luonnosta, musiikista, taiteesta. Arkielämässä minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia harrastaa näitä aivan niin paljon kuin haluaisin. Sisustus ja oma ulkoasu ovat pieniä tapoja tuoda arkeen kauneutta. En laittaudu tehdäkseni muita naisia kateelliseksi tai saadakseni vierailta miehiltä huomiota. En yritä mainostaa statusta (mt-potilas se vasta hieno status onkin) tai varallisuuttani (keskituloinen). Nykyisessä elämäntilanteessani olisi ihan ok kulkea joka paikkaan vanhoissa verskoissa ja nyppyisessä villapaidassa. Mutta kun en halua. Minulle huoliteltu ulkoasu tuo iloa, toivoa ja lohtua, kun taas ankea ulkonäkö vetäisi mieltä entistä matalammaksi. Kauniit korut, vaatteet ja asusteet ovat myös itsessään ihania pieniä nautintoja. Miksi kieltäisin ne itseltäni? Mitä hyötyä tai iloa sellaisesta olisi minulle tai muille? Muistaisinko sitten elämän varrella unohtuneet fysiikan kaavat tai tajuaisinko Venäjän sisäpolitiikan kiemurat? Tekisivätkö rumat vaatteet ja kasvohoitojen väliin jättäminen minusta mukavamman tai terveemmän? Tuskin. Paraneeko maailma jos minusta tulee vähemmän huoliteltu? Eipä taida, mutta jos huolehdin omasta hyvinvoinnistani ja kaunistan katukuvaa, se on ainakin pikkuisen nätimpi. 

Ei ap ole minusta pinnallinen myöntäessään että ulkonäön muuttuminen harmittaa. Minusta on rohkeaa myöntää se, vaikka av:lle postatessaan tietää että haukkuja pinnallisuudesta tulee varmasti. Esimerkiksi äitiyden myötä moni itsestään nuorena tarkkaa huolta pitänyt nainen repsahtaa ulkonäön pudotessa prioriteettilistalla. Ei se välttämättä silti mukavalta tai omalta tuntuva valinta ole ollut. Kun pahimmat ruuhkavuodet helpottavat, jaksaa ehkä haluta panostaa vähän itseensäkin mutta aluksi on asian kanssa vähän hukassa. Been there, done that, siksi haluan sanoa että ap:n nykyinen olo ei välttämättä kieli romahduksesta vaan vain väliaikaisesta notkahduksesta. Jos  sillä asenteella lähtee voivottelun sijasta panostamaan hieman omaan hyvään oloon ja hyvään mieleen, voi päästä uuden kukoistuskauden alkuun.

Kypsästi ajateltu. Jokaisella on omat mielenkiinnon kohteensa, ja joillakin se on oma pukeutuminen. Ei estetiikka ole itserakkautta. Tietysti pitää hyväksyä myös se, että kaikkia pukeutuminen ja laittautuminen ei samalla tavalla kiinnosta, vaan ehkä juuri Venäjän sisäpolitiikka ja unohtuneet fysiikan kaavat.

PerusPirkko kirjoitti:

"Räikeä hiusväri kananpersetukassa, värikkäät silmälasit sekä geometriset kirkkaan väriset vaatteet.

Ei saa unohtaa huovutettuja koruja..."

Voi näitä onnellisia yli 60-vuotiaita naisia. Heitä näkee porukoissaan harrastuksissa, ravintoloissa, laivalla, konserteissa, kahviloissa... He nauttivat elämästään ja voivat olla persoonallisia ja näyttäviä näissä omanlaisissa lookeissaan. Ei tarvitse enää välittää miesten huomiosta, koska miehet ovat näille elämästä nauttiville ja itseänsä toteuttaville naisille vaan riippakiviä. Odotan tuota aikaa kun saan olla juuri tuollainen. Tosin minun ikäiselle (40 v) ei tule tuollaisia mahtavia eläkevuosia kuusikymppisinä kuin näille nykykuuskymppisille. Minun pitää yrittää nauttia jo nyt, koska eläkeikäni on lähemmäs seitsemääkymppiä tai maksetaanko sitä ikinä...?! Ei voi tietää.

37-vuotiaana minuun iski hurja keski-iän kriisi. Huomasin olevani ylipainoinen, näkymätön, ruma keski-ikää lähestyvä nainen, jota kukaan mies ei katso päinkään. Muistelin (ja muistelen vieläkin) kaiholla nuoruutta (20-28 v), jolloin olin jatkuvasti iskuyritysten ja huomion kohteena. Nautin huomiosta kovasti, koska lapsena olin ollut lihava ja koulukiusattu. Nyt on taas päädytty tähän, että ulkonäköni ei ole enää valttikorttini. Olen laihduttamassa ylipainoani pois, yritän kehittää kuntoani ja kroppaani runsaalla ja monipuolisella liikunnalla. Olen aina ostellut paljon vaatteita, käynyt kosmetologilla ja meikannut sopivasti. Olen pikku hiljaa sopeutumassa tähän osaani. Minä olen nyt jotain muuta kuin objekti miehille. Olen iloinen, hauska, seurallinen, kohta normaalipainoinen. Minulla on ystäviä, harrastuksia ja tärkeimpänä - HYVÄ TERVEYS! Moni ikäiseni (nuoruuden kaunotar) painii monenlaisten terveysongelmien kanssa. Pyrin myös tekemään asioita mistä nautin (matkustelu, lenkkeily, elokuvat, ystävät, lukeminen, teatteri, harrastukset). Laitan itseni mahdollisimman siistiksi ja huolitelluksi kun lähden ovesta ulos, mutta en odota saavani mitään huomiota (varsinkaan miehiltä). Ystävät kehuvat vaatteitani, tyyliäni, meikkiäni (joskus silmiäni) ja usein sanovat, että näytän tyylikkäältä. Nautin näistä kehuista kun niitä tulee.

Tsemppiä kaikille nelikymppisille. Suomalaisten perusgeeneillä harva meikäläinen on tässä iässä enää mikään vautsi vau, mutta elämästä kannattaa nauttia vielä kun on terveys, ystäviä ja mahdollisuuksia kaikkeen. Itsestään ja kunnostaan huolehtiminen on hyvä asia ja se nostaa myös mielialaa. Usein kun tuon ikäkriisin on selättänyt niin sen jälkeen menee paremmin. Minä olen ehkä puolitiessä.

Ja siinäpä se syy "näkymättömyyteen" onkin, ylipaino. Se on se millä on merkitystä, ei iällä.

Vierailija kirjoitti:

En ole huomannut vastaavaa. Hymyilen ihmisille kauniisti ja he hymyilevät takaisin. Kaikenikäiset.

Näin keski-ikäisenä miehenä peukutan tämän puolesta.

Hymy, ei mikään leveä ja pinnistetty vaan ihan oikea, sellainen silmiinkatsova ja ystävällinen, kivan ihmisen hymy, on hoteinta mitä löytyy.

Hymilevä nainen on viehättävä ylipainoisena, alipainoisena, lautana, persevänä tai reitevänä mutta nyrpyn näköisen naisen viehätys ei heti avaudu.

Hymy on tehokkaampi kuin rasvaimu, kasvojenkohotus, kampaus ja Chanelin puku yhteensä. En välttämättä sano että aloittajalla on tässä hymyasiassa ongelmaa, mutta jos tässa suhtautumisessa kanssaihmisiin voi jotenkin petrata niin takaan että näkyvyys paranee.

Minusta taas tuntuu, että miehet ovat alkaneet kiinnostua minusta ja olen aika pitkälle yli neljäkymmentä. Itse olen kiinnostunut vain naisista.

Vierailija kirjoitti:

PerusPirkko kirjoitti:

"Räikeä hiusväri kananpersetukassa, värikkäät silmälasit sekä geometriset kirkkaan väriset vaatteet.

Ei saa unohtaa huovutettuja koruja..."

Voi näitä onnellisia yli 60-vuotiaita naisia. Heitä näkee porukoissaan harrastuksissa, ravintoloissa, laivalla, konserteissa, kahviloissa... He nauttivat elämästään ja voivat olla persoonallisia ja näyttäviä näissä omanlaisissa lookeissaan. Ei tarvitse enää välittää miesten huomiosta, koska miehet ovat näille elämästä nauttiville ja itseänsä toteuttaville naisille vaan riippakiviä. Odotan tuota aikaa kun saan olla juuri tuollainen. Tosin minun ikäiselle (40 v) ei tule tuollaisia mahtavia eläkevuosia kuusikymppisinä kuin näille nykykuuskymppisille. Minun pitää yrittää nauttia jo nyt, koska eläkeikäni on lähemmäs seitsemääkymppiä tai maksetaanko sitä ikinä...?! Ei voi tietää.

37-vuotiaana minuun iski hurja keski-iän kriisi. Huomasin olevani ylipainoinen, näkymätön, ruma keski-ikää lähestyvä nainen, jota kukaan mies ei katso päinkään. Muistelin (ja muistelen vieläkin) kaiholla nuoruutta (20-28 v), jolloin olin jatkuvasti iskuyritysten ja huomion kohteena. Nautin huomiosta kovasti, koska lapsena olin ollut lihava ja koulukiusattu. Nyt on taas päädytty tähän, että ulkonäköni ei ole enää valttikorttini. Olen laihduttamassa ylipainoani pois, yritän kehittää kuntoani ja kroppaani runsaalla ja monipuolisella liikunnalla. Olen aina ostellut paljon vaatteita, käynyt kosmetologilla ja meikannut sopivasti. Olen pikku hiljaa sopeutumassa tähän osaani. Minä olen nyt jotain muuta kuin objekti miehille. Olen iloinen, hauska, seurallinen, kohta normaalipainoinen. Minulla on ystäviä, harrastuksia ja tärkeimpänä - HYVÄ TERVEYS! Moni ikäiseni (nuoruuden kaunotar) painii monenlaisten terveysongelmien kanssa. Pyrin myös tekemään asioita mistä nautin (matkustelu, lenkkeily, elokuvat, ystävät, lukeminen, teatteri, harrastukset). Laitan itseni mahdollisimman siistiksi ja huolitelluksi kun lähden ovesta ulos, mutta en odota saavani mitään huomiota (varsinkaan miehiltä). Ystävät kehuvat vaatteitani, tyyliäni, meikkiäni (joskus silmiäni) ja usein sanovat, että näytän tyylikkäältä. Nautin näistä kehuista kun niitä tulee.

Tsemppiä kaikille nelikymppisille. Suomalaisten perusgeeneillä harva meikäläinen on tässä iässä enää mikään vautsi vau, mutta elämästä kannattaa nauttia vielä kun on terveys, ystäviä ja mahdollisuuksia kaikkeen. Itsestään ja kunnostaan huolehtiminen on hyvä asia ja se nostaa myös mielialaa. Usein kun tuon ikäkriisin on selättänyt niin sen jälkeen menee paremmin. Minä olen ehkä puolitiessä.

Ja siinäpä se syy "näkymättömyyteen" onkin, ylipaino. Se on se millä on merkitystä, ei iällä.

Jaa....luulenpa kyllä, että vaatimattomat kasvoni ja tylsä kehonmallini tekevät sen, että näytän ehkä reippaammalta ja energisemmältä kun olen saanut loputkin ylipainosta (vielä 5 kg) pois. Jo 8 kg laihdutettu puolen vuoden sisällä ja pyritty hankkimaan liikunnalla hyvää lihaskuntoa (en ole mikään kehonrakentaja) ja voin sanoa, että kukaan mies ei katso minua sen kummemmin kuin aiemminkaan. Itse iloitsen siitä, että mahdun hyvin vanhoihin lempivaatteisiini. Olen sen mallinen, että rintamus on kadonnut, paksut reidet ja iso peppu eivät niinkään. Toivon mukaan nyt kiinteytymistä on tapahtunut, kunto on kyllä kohonnut huimasti. Mieliala on myös parempi runsaan liikunnan ja terveellisen ruokavalion myötä. Meitä vain on tällaisia rumia ankanpoikasia, joiden pitää etsiä elämäänsä muuta sisältöä kuin katseltavina naisina olemisen. Onhan paljon miehiäkin, jotka eivät saa huomiota naisilta. Miehet arvostavat paljon enemmän ulkonäköä ja sen vuoksi heillä on varmasti tiukemmat kriteerit katsottaville naisille. En ole siro, kaunis, hoikka nainen tai edes kauniskasvoinen pyöreämpi, laihtumisen hyödyt siis ovat enemmän terveyteen liittyviä kuin että tulisin kauniimmaksi tai seksikkäämmäksi. Valitettavasti. Mutta olen realisti.