Lue keskustelun säännöt.
Ihmiset joita inhoatte
19.03.2017 |
Tänä kysymys on niille, joilla on lähipiirissä joku jota inhoatte ja josta on vaikea päästä eroonkaan ilman isoja muutoksia elämässä. Tyyliin hankala työkaveri, vmäinen exä, uuden kumppanin lapsi, oma vanhempi, lapsen kumppani, anoppi/appi, vaikea naapuri tmstms.
Miten jaksatte sitä, että tällainen ihminen on lähes pakko pitää mukana elämässä? Miten olette työstäneet omia tunteitanne siedettävimmiksi? Onko siihen keinoja?
Jos nyt lähdetään siitä, että välien totaalisesti katkaisu ei olosuhteiden vuoksi ole mahdollista. Tai tuo enemmän huonoa mukanaan (tyyliin eroat miehestä, jotta pääset anopista/muutat toiseen kämppään, jotta pääset inhottavasta naapurista jne).
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Yritän aina hakea sen inhon perimmäiset syyt. Koska jos inho tulee vain jonkun käytöksestä, voi ainakin pyytää toista muuttamaan käytöstään.
Esim oma isäni aina asetti omat tarpeensa perheen edun edelle. Tämä aiheutti lapsena yhtä jos toistakin ikävää. Edelleen itsekkyyden näkeminen saa minut lähes voimaan pahoin, vaikka se olisi tervettäkin itsekkyyttä. Yritän näissä tilanteissa mennä sen pienen hylätyn itseni luo lohduttamaan, ettei tämä käytös ole uhkaavaa tai itseä vastaan.
Näitä tunnemalleja ja lukkoja tunnistamalla ja purkamalla helpottuu se muidenkin kanssa oleminen.
Minulla on myös tuo näkymättömyyden tunne ja ahdistun ihmisistä, jotka ovat kovin suuritarpeisia. Olen tottunut sysäämään omat tarpeeni syrjään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä inhoan äitiäni, hän oli väkivaltainen ja vähättelevä lapsuudessa. Edelleen mitätöi muiden tunteet ja leikkii marttyyriä. Erilaisissa sukutilaisuuksissa joudun häntä valitettavasti sietämään.
En edes yritä päästää irti inhosta tai olla inhoamatta. Ei minun elämäni siitä parantuisi, että yrittäisin ymmärtää ihmistä, joka tekee pahaa lapselleen.
Minun tilanteeni on sikäli hyvä, ettei mitään kulissia tarvitse yrittääkään pitää yllä.
Niin. Sinulla on ihan selkeä syy ja oikeutus inhota. Oletko huomennut, että äitisuhteesi vuoksi inhoat muitakin ihmisiä, joilla on samankaltaisia piirteitä kuin äidissäsi?
Ei ole lähipiirissä, mutta kerron tyypeistä, joita inhoan. Normaaleilta vaikuttavat, ja pitkään normaalisti käyttäytyvät. Sitten jossain tilanteessa suhtautuvat minuun kuin ilmaan. Jonkun kerran kun näin on käynyt, niin olen heille siinä samassa räjähtänyt ja tehnyt selväksi, miten minuun normaaliin ihmiseen nyt suhtautuvat. Saavatpahan läsnäolijat tietää, minkälaisia kaksinaamaisia tyyppejä sitä onkin.
Onpa mielenkiintoinen ja syvälle menevä keskustelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä inhoan mieheni teini-ikäistä lasta. Tai oikeastaan en häntä sinänsä, vaan sitä asetelmaa, joka hänen olemassaolonsa myötä tulee. Miehelle hän on aina miehen lapsi, ei tasavertainen perheen muiden lasten kanssa, vaan erikoisasemassa. Teinin rahankäytöstä ei tarvitse sopia yhdessä, eikä sen tarvitse olla linjassa muiden lasten kanssa. Samoin koulu, kotiintuloajat, sisarusten kohtelu jne.
Uskoisin itse asiassa pitäväni hänestä toisissa olosuhteissa, persoonaltaan hän on ihan ok. Vähän samaa mitä joku toinenkin aiemmin kirjoitti.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa vihata aktiivisesti ketään, koska se on oman sielun myrkyttämistä, mutta ymmärtänette varmaan, etten voi ymmärtää, miksi minun pitää olla tekemisissä henkilön kanssa, joka on lyönyt lapsiani. Hän on exäni uusi puoliso ja niin kauan kuin meillä on exän kanssa lasten yhteishuoltajuus, joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä. Rikosilmoitukset ja lasut on tehty, mutta byrokratia etenee todella hitaasti. Onneksi exä on sen verta järjissään, ettei halua lasten tulevan kotiinsa, jossa näiden turvallisuus on uhattuna. Kyseessä heillä siis eromme jälkeen alkanut alamäki päihde-elämään. Exän uusi puoliso muuttuu väkivaltaiseksi kännissä, kun exä juo pahaan oloonsa nopeasti ja niin kauan, että sammuu.
Aivan hirveää, kun pitää olla moisessa paskassa mukana. Omaan elämään ei ikinä ole kuulunut päihteiden väärinkäyttö tai väkivalta, niin oksettaa, kun omien lasten on ollut pakko nähdä sitä, koska yhteishuoltajuus...
Että ei tässä oma asenteen muutos auta mitään.
Asennemuutos ei todellakaan ole mikään ratkaisu, jos tilanne on ihan hirveä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä inhoan mieheni teini-ikäistä lasta. Tai oikeastaan en häntä sinänsä, vaan sitä asetelmaa, joka hänen olemassaolonsa myötä tulee. Miehelle hän on aina miehen lapsi, ei tasavertainen perheen muiden lasten kanssa, vaan erikoisasemassa. Teinin rahankäytöstä ei tarvitse sopia yhdessä, eikä sen tarvitse olla linjassa muiden lasten kanssa. Samoin koulu, kotiintuloajat, sisarusten kohtelu jne.
Uskoisin itse asiassa pitäväni hänestä toisissa olosuhteissa, persoonaltaan hän on ihan ok. Vähän samaa mitä joku toinenkin aiemmin kirjoitti.
Minäkin uskon, että on ihmisiä joista voisi pitää toisenlaisissa olosuhteissa. Esim anoppi voisi olla hyvä työkaveri jne.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä inhoan mieheni teini-ikäistä lasta. Tai oikeastaan en häntä sinänsä, vaan sitä asetelmaa, joka hänen olemassaolonsa myötä tulee. Miehelle hän on aina miehen lapsi, ei tasavertainen perheen muiden lasten kanssa, vaan erikoisasemassa. Teinin rahankäytöstä ei tarvitse sopia yhdessä, eikä sen tarvitse olla linjassa muiden lasten kanssa. Samoin koulu, kotiintuloajat, sisarusten kohtelu jne.
Uskoisin itse asiassa pitäväni hänestä toisissa olosuhteissa, persoonaltaan hän on ihan ok. Vähän samaa mitä joku toinenkin aiemmin kirjoitti.
Aika tyypillistä uusperheessä inhota sitä asetelmaa, jos lasten asioista on vaikea sopia kumppanin kanssa. Ja se inho valitettavasti henkilöityy sitten kumppanin lapsiin, koska he ovat helpompia kohteita kuin asioiden oikea selvittäminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On paljon helpompaa, kun opettelee olemaan inhoamatta ihmisiä. Kaikista ei voi pitää, mutta inhon tunne rasittaa vain omaa itseä.
Annoin sinulle peukun, mutta pitääkin huomautta, että inho ja viha ovat eri asioita.
Inhoa kokee lähes refleksin omaisesti tiettyjä ihmisiä kohtaan, mutta se ei tarkoita, että antaa inhon välttämättä rasittaa itseään.
Viha sen sijaan on aktiivisempi tunne ja se on hyvin kuluttava.
Olen päivittäin tekemisissä monien ihmisten kanssa joista en juurikaan välitä mutta niin sanotusti diilaan asian kanssa. Interaktioni heidän kanssaan on hetkellistä eikä jokainen voi olla sellainen josta minä pidän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On paljon helpompaa, kun opettelee olemaan inhoamatta ihmisiä. Kaikista ei voi pitää, mutta inhon tunne rasittaa vain omaa itseä.
Annoin sinulle peukun, mutta pitääkin huomautta, että inho ja viha ovat eri asioita.
Inhoa kokee lähes refleksin omaisesti tiettyjä ihmisiä kohtaan, mutta se ei tarkoita, että antaa inhon välttämättä rasittaa itseään.
Viha sen sijaan on aktiivisempi tunne ja se on hyvin kuluttava.Olen päivittäin tekemisissä monien ihmisten kanssa joista en juurikaan välitä mutta niin sanotusti diilaan asian kanssa. Interaktioni heidän kanssaan on hetkellistä eikä jokainen voi olla sellainen josta minä pidän.
Mitä eroa on vihassa, inhossa ja ei-pitämisessä? Ja miten sitten siitä aktiivisesta tunteesta voi päästä eroon, jos ihmisestä ei pääse?
En ole onneksi inhonnut kovin läheistä ihmistä. Töissä voi suhtautua ammatillisesti kaikkiin, ja useimmat muut hankalat ihmiset voi pitkälti jäädyttää elämästä. Pahinta olisi varmaan inhota esim puolison lasta tai lapsen puolisoa. Näistä kun ei pääse eroon kuin todella radikaaleilla teoilla ja se inho varmaan myrkyttää koko suhteen muutenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työkaverin käytös muuttui tylyksi. Ei tervehdi, ivailee ja (yrittää) pomottaa. Ajattelin ensin sen johtuvan stressistä, liikaa töitä ja paineita. Myöhemmin selvisi, että oli parisuhdekriisi ja lopulta tuli avoero. Kaiketi kärsii myös lapsettomuudesta. Joillekin työtovereille on avautunut, minulle esittää kovista.
En nyt inhoa häntä paitsi ehkä sillon kun vittuilee tai yrittää pomottaa.... On saattanut palata miehensä kanssa yhteen, mutta tyly käytös ei ole muuttunut...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On paljon helpompaa, kun opettelee olemaan inhoamatta ihmisiä. Kaikista ei voi pitää, mutta inhon tunne rasittaa vain omaa itseä.
Annoin sinulle peukun, mutta pitääkin huomautta, että inho ja viha ovat eri asioita.
Inhoa kokee lähes refleksin omaisesti tiettyjä ihmisiä kohtaan, mutta se ei tarkoita, että antaa inhon välttämättä rasittaa itseään.
Viha sen sijaan on aktiivisempi tunne ja se on hyvin kuluttava.Olen päivittäin tekemisissä monien ihmisten kanssa joista en juurikaan välitä mutta niin sanotusti diilaan asian kanssa. Interaktioni heidän kanssaan on hetkellistä eikä jokainen voi olla sellainen josta minä pidän.
Mitä eroa on vihassa, inhossa ja ei-pitämisessä? Ja miten sitten siitä aktiivisesta tunteesta voi päästä eroon, jos ihmisestä ei pääse?
Ei-pitäminen on periaattessa inhon lievempi muoto. Vihaaminen taas vaatii sitä, että tekee itse jotain eli yleensä käyttää aikaansa siihen, että miettii tätä ihmistä. Tietysti, jos on ihmisen kanssa jatkuvasti tekemisissä nii pakostakin joutuu tätä miettimään. Tällöin korostuu se, että käyttääkö aikaa sen miettimiseen miten vihattava se toinen on tai olennaiseen, esim. siihen mitä on toisen kanssa tekemässä.
"inhosta" tulee mielikuva lähinnä jostakin kiukuttelevasta naispuolisesta teinistä. "Helveksia" on voimakkaampi ja aikuismaisempi.
Vierailija kirjoitti:
"inhosta" tulee mielikuva lähinnä jostakin kiukuttelevasta naispuolisesta teinistä. "Helveksia" on voimakkaampi ja aikuismaisempi.
Minäe ne tiedä mitä nämä tunteet ovat kun en ole elänyt.
Ihmisiä, jotka väheksyvät toisia, ovat kovaäänisiä, ilkeitä samalla kun ovat olevinaan hauskoja. Niitä, jotka eivät tippaakaan edes yritä arvostaa toisen mielipidettä ( naureskelevat/ vähättelevät).
Vierailija kirjoitti:
On paljon helpompaa, kun opettelee olemaan inhoamatta ihmisiä. Kaikista ei voi pitää, mutta inhon tunne rasittaa vain omaa itseä.
Ja sit jos kuitenkin on vain normaali ihminen, jolla on tunteita, niin ei auta kuin olla mahdollisimman vähän tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa kaikki menee vastakarvaan.
En jaksa vihata aktiivisesti ketään, koska se on oman sielun myrkyttämistä, mutta ymmärtänette varmaan, etten voi ymmärtää, miksi minun pitää olla tekemisissä henkilön kanssa, joka on lyönyt lapsiani. Hän on exäni uusi puoliso ja niin kauan kuin meillä on exän kanssa lasten yhteishuoltajuus, joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä. Rikosilmoitukset ja lasut on tehty, mutta byrokratia etenee todella hitaasti. Onneksi exä on sen verta järjissään, ettei halua lasten tulevan kotiinsa, jossa näiden turvallisuus on uhattuna. Kyseessä heillä siis eromme jälkeen alkanut alamäki päihde-elämään. Exän uusi puoliso muuttuu väkivaltaiseksi kännissä, kun exä juo pahaan oloonsa nopeasti ja niin kauan, että sammuu.
Aivan hirveää, kun pitää olla moisessa paskassa mukana. Omaan elämään ei ikinä ole kuulunut päihteiden väärinkäyttö tai väkivalta, niin oksettaa, kun omien lasten on ollut pakko nähdä sitä, koska yhteishuoltajuus...
Että ei tässä oma asenteen muutos auta mitään.