Jos neliraajahalvaantuisit ilman toivoa paranemisesta, haluaisitko elää?

Ehdottomasti haluaisin elää. Paljon mielummin ottaisin vastaan neliraajahalvaantumisen kuin vaikkapa vakavan aivovamman, vaikka aivovamma mahdollistaisi liikkumisen ja puhumisen. Koen mieleni paljon enemmän minuksi kuin ruumiini. Elämässä on ihan hirveästi asioita, joista voi nauttia aisteillaan ilman liikuntakykyä. Parhaita ovat mm. keskustelut läheisten kanssa ja luonnon kauneus. Vaikkakaan en halua vähätellä ja sanoa, että halvaantuminen olisi pikkujuttu.

Tietenkin haluaisin kuolla, kuka hullu muka haluaisi mieluummin lojua vuosikymmeniä ja tuijottaa kattoa?

Äkkiseltään sanoisin, että en, mutta mistäpä sitä tietää kun ei ole kokemusta. Onhan monet vaikeasti vammautuneet löytäneet onnen vasta vammautuneena. Ties vaikka aivoissa jotkut osat kolahtaisivat sopivasti paikoilleen.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin haluaisin kuolla, kuka hullu muka haluaisi mieluummin lojua vuosikymmeniä ja tuijottaa kattoa?

Jossain kehitysmaassa neliraajahalvaantuneen elämä voi olla tuota, mutta ei sivistysmaissa. Varmaan lojumista ja katon tuijottelua on enemmän kuin liikuntakykyisellä, mutta valtaosalla varmasti elämisen arvoisia elämyksiä. Itse en tiedä, olisiko minusta muiden kuin mieheni omaishoitajaksi, mutta jos lähipiiristä joku halvaantuisi, varmasti haluaisin viettää hänen kanssaan aikaa yhtä paljon kuin ennenkin, ja auttaisin häntä, ja veisin mukaviin paikkoihin. Ja niille, joilla ei ole ystäviä tai läheisiä, on kuitenkin vertaistukea ja yhteiskunnan turvaverkot (hoivaa ja apua), joiden ansiosta kukaan ei joudu makaamaan vuosikymmeniä paikoillaan ilman virikkeitä.

En haluaisi elää. Onneksi meillä on miehen kanssa sellainen sopimus, että jos näin kävisi niin auttaisimme toinen toistamme kuolemaan kivuttomasti.

En todellakaan haluaisi. Tunnen itseni valitettavasti jo sen verran hyvin että tiedän ettei pääni kestäisi tuollaista tilannetta. Tuntisin itseni vaan kamalaksi riipaksi läheisilleni enkä kestäisi olla kokonaan muiden ihmisten hoidon ja armon varassa. Vaan tiedä sitten auttaisiko kukaan minua kuolemaan.

Neliraajahalvauksia on monenlaisia. Pitäisi ensin tietää tarkemmin, jotta voisi vastata kysymykseen. Osa neliraajahalvaantuneista pystyy mm. liikuttamaan jonkin verran käsiään ja sormiaan. Monella on väärä kuva että neliraajahalvauksessa ei pysty lainkaan liikuttamaan raajojaan.

En haluaisi. Jostain syystä ihmisen elämää pidetään niin arvokkaana, että sairasta pidetään hengissä, vaikka itse rukoilisi jo kuolemaa. Jos eläintä pidettäisiin vuosia hengissä tilassa, jossa se ei kykene liikkumaan lainkaan, sitä pidettäisiin äärimmäisen brutaalina. Toki jokaisella on oikeus valita myös elämä, mutta kuolemankin pitäisi olla ihan varteenotettava vaihtoehto. Lopultahan me kuitenkin kaikki kuolemme.

Jos ei olisi lapsia, en ehkä haluaisi.

Aika mahdoton sanoa, mutta uskoisin, ettei pelkkä neliraajahalvaus veisi elämänhaluani. Jos siihen liittyisi muuta pävittäistä kärsimystä, niin tilanne voisi olla toinen.

Me before You:n lisäksi Million Dollar Baby kertoo myös aiheesta. Jälkimmäinen on kuitenkin aika paljon synkempi.

Minä haaveilen asiasta. Ei tarvitsisi tehdä muuta, saisi lopultakin aikaa ajatella rauhassa. Kirjoittaisin heti parit kirjat, lukisin kaiken mahdollisen, juttelisin ihmisten kanssa, leijuisin mielikuvituksessa. Perustaisin parit yhdistykset. Ei tulisi edes aika pitkäksi, kiirettä paremminkin pitäisi. Elämä on niin kamalan lyhyt muutenkin. Terveisin ruuhkavuodet, vaihdevuodet ja omaishoitajuus samassa kasassa.

Jos neliraajahalvaantuminen iskisi, luultavasti

tekisin lisää tulpia ja viettäisin niiden kanssa valtaosan ajastani.

Aka kauheaa spekulaatiota. Kuskin kukaan tässä ketjussa tuntee ketään neliraajahalvaantunutta tai osaa edes kuvitella mitä sellainen elämä on. 

Mutta: jos pääni toimisi, pystyisin puhumaan ja saisin riittävää ihmis- ja teknistä apua niin että voisin esim kirjoittaa, niin en haluaisi kuolla. Miehelläni ja lapsillani, muilla läheisilläni olisi myös sanansa sanottavana asiassa. 

Ranskan Ellen päätoimittaja säilytti järkensä valon, mutta ei onnettomuuden jälkeen pystynyt liikuttamaan kuin toista silmäänsä, ja hän kirjoitti siitä kirjan (Perhonen lasikuvassa tai sinnepäin). Irlantilainen kirjailija Christy Brown syntyi vakavasti vammaisena. Hän pystyi hallitsemaan vain vasenta jalkaansa ja kirjoitti runoja, romaaneja ... (Jonnekin päivästä pois, Vasen jalkani). 

Kukaan ei voi tietää mitään tuollaisista koettelmuksista, joten niillä spekuloiminen ei käy kuin vähän tökeröstä viihteestä. 

Kuolisin. Työssäni ajoittain hoidan näitä ja se elämä on kyllä perseestä. Syötetään ja vaipat vaihdetaan jne.

Käyttäjä2079 kirjoitti:

Aka kauheaa spekulaatiota. Kuskin kukaan tässä ketjussa tuntee ketään neliraajahalvaantunutta tai osaa edes kuvitella mitä sellainen elämä on. 

Mutta: jos pääni toimisi, pystyisin puhumaan ja saisin riittävää ihmis- ja teknistä apua niin että voisin esim kirjoittaa, niin en haluaisi kuolla. Miehelläni ja lapsillani, muilla läheisilläni olisi myös sanansa sanottavana asiassa. 

Ranskan Ellen päätoimittaja säilytti järkensä valon, mutta ei onnettomuuden jälkeen pystynyt liikuttamaan kuin toista silmäänsä, ja hän kirjoitti siitä kirjan (Perhonen lasikuvassa tai sinnepäin). Irlantilainen kirjailija Christy Brown syntyi vakavasti vammaisena. Hän pystyi hallitsemaan vain vasenta jalkaansa ja kirjoitti runoja, romaaneja ... (Jonnekin päivästä pois, Vasen jalkani). 

Kukaan ei voi tietää mitään tuollaisista koettelmuksista, joten niillä spekuloiminen ei käy kuin vähän tökeröstä viihteestä. 

Satun tuntemaan useamman ja voin kertoa että ei heidän elämänsä mitään herkkua ole.

Jos ei mitään toivoa olisi panemisesta, niin en haluaisi elää.