Oletteko tavanneet ihmisiä, jotka kehuskelevat hankinnoillaan ja varoillaan?

sukulaiseni muutti ajat sitten rapakon taa, ja vuosien mittaan tavaran mainitseminen on tullut tavaksi. Aiemmin viestitteli miten muuten menee, mutta nykyään aiheena on maallinen tavara. Kai se riippuu siitä, mistä muut ympärillä puhuvat. Siellä se on normaalia, myös palkoista yms puhuu suoraan, mitä Suomessa ei tehtäisi.

Onko se kehuskelua jos mainitsee vaikkapa kesäauton tai veneen hankkimisesta?

Onko ainoastaan sellainen sallittu että kertoo lapsen oppineen ajamaan polkupyörällä tms?

Nykyään se on normaalia ja suotavaa esim.somessa? Myös kasvokkain ohimennen heitellään juttua kaukomatkoista ja ostoksista. Minusta se on outoa ja säälittävää mutta usein tällaiset ovat tulleet vaatimattomista kodeista ja materian haaliminen on aikuisena turvallisuustekijä, jos on varaa kertynyt. Oikeasti rikkaallehan on sama mitä mikin maksaa eikä se ole minkään huomion arvoinen vaan itsestäänselvyys.

Ainahan tuollaisiin välillä törmää. Eivät tee minuun vaikutusta, vaan naureskelen sisään päin, että voi voi raukat, kun pitää rahalla kehuskella. Näitä tapaa sekä livenä että mm. tällä foorumilla, viimeksi tuo kakkosauton arvolla pröystäilevä.

Ei sinänsä varoillaan kehuskele, mutta esittelee mitä on ostanut ja aina kysyy; "arvaa mitä makso?" Sitten pitää heittää joku mahdollisimman halpa hinta, koska hän ei koskaan osta mitään kalliilla. Eli kyseessä kallis tavara, jonka hän on onnistunut saamaan halvalla.

Enpä oikeastaan. Itse saan kyllä välillä kuulla piikittelyä "porvariudestani" vaikka olemme mieheni kanssa alempaa keskiluokkaa. Asun vanhaa omakotitaloa saaristossa, ja lääniä löytyy. Todellisuudessa talo oli halpa ja huonokuntoinen kun ostimme sen. Kaikki on itse remontoitu ja laitettu, tarvikkeet ostettu nettikaupoista ja -kirppiksiltä halvimpaan mahdolliseen hintaan. Muutenkin mietitty tosi paljon että miten saisi kivoja ratkaisuja pikkurahalla. Tyylimme on melko näyttävä, ei pröystäilevä, mutta omaperäinen, ja moni tuntuu ajattelevan että kaikki erilainen on automaattisesti kallista.

Maksettuja työmatkojani pidetään jonain jetsetjuttuna, ja museorekisteriinkin kelpaavaa käyttöautoani kalliina harrastuksena. Todellisuudessa se on ostettu hyvin kohtuullisella summalla käteistä.

Veneestä vasta sainkin kuulla. Totuus on, että sekin oli hyvin edullinen. Moni on veikannut hinnan viisin-kymmenkertaiseksi.

Välillä tuntuu siltä että ehkä mun pitäisikin puhua rahasta enemmän. Ehkä tuttavani havahtuisivat siihen että voisivat ihan hyvin itsekin tehdä näitä ratkaisuja.

Olen. Olin kerran vaihdossa koulussa, jossa osa oli selkeästi 'hieman' rikkaampien vanhempien lapsia. Se oli kyllä ihan omamaailmansa. Jotenkin ajattelisi, että jos siihen rahaan on tottunut, niin sitä ei tarvitsisi jatkuvasti tuoda esille ja korostaa sitä elämäntyyliä.

Mutta kaipa nämä rikkaat nuoret tajusivat kuitenkin poikkeavansa siitä suuremmasta massasta ja sitä omaa elämäntyyliä tuotiin kyllä esille.

Ferrarilla tultiin kouluun ja instagramkuvissa pääosissa oli Rolexit ja Omegakellot pojilla. Itseäni kyllä lähinnä huvitti nämä tyypit, meno oli jotenkin niin tyypillisen stereotyyppistä.

Kaikki eivät halua puhua säästä tai olla hiljaa. Ja omista asioista puhuminenhan on nykyään aina "kehuskelua".

Itse ainakin olen kehuskellut ihan avoimesti hankittuani soittimen, joka maksoi niin paljon, että jouduin tinkimään ruoastakin. Olen vaan ollut niin onnellinen ja ylpeä tuosta ihmeellisestä esineestä, että se on ihan naurettavaa. Jos olisin somessa, poseeraisin soittimeni kanssa siellä varmaan aika usein.

Mä en jaksa närkästyä muiden kehuskeluista. Käännän helposti vaan koko asian leikiksi, koska oikeastaan pröystäily on aika hassua. Tai sitten ihailen vaan kyseistä hankintaa, jos se on jotain sellaista, minkä päälle ymmärrän jotain. Ja jos näen, että ihminen on onnellinen kun on saanut itselleen jotain, niin sehän on hieno juttu ja saatan esittää uteliasta, vaikkei kiinnostakaan, koska nautin siitä toisen innosta. Jos se juttu näyttää olevan jokin statussymboli, niin eihän se ole mun asia.

Tulen hyvätuloisesta perheestä ja meille "hienot" jutut ja puitteet oli aika arkea. Jotenkin siinä kuitenkin kasvoi arvostamaan enemmän esim. kädentaitoja, luovuutta ja sen sellaista. Itse en ole vanhemmiltani huolinut mitään sen jälkeen kun maailmalle lähdin, mutta ei köyhyys mua mitenkään vaivaa. Raha ei tuo onnea.

Ajattelen niin, että mitä järkeä on pinnallisella asialla kehuskella tai kilpailla? Mitä iloa se tuottaa itselle?

Eikö elämä ole mielekkäämpää sillon kun ei vertaile omia asioita muiden asioihin ja hankintoihin?

Aina löytyy joku joka on vieläkin rikkaampi itseä. Mielestäni se,että yritetään näyttää tai olla parempia kuin muut kertoo vähästä elämän kokemuksesta. En kuitenkaan väitä etteikö ahneus olisi itseä lähellä.

Arvostan enemmän sitä, että ihminen on kärsivällinen, tyytyväinen, nöyrä ja sydämellinen.

Näiden materialistinen kateutta on hauska katsoa sivusta, kun joku kertoo heille vaikka kalliista ulkomaanmatkastaan. Onko siis kilpailu oikeasti se, mikä heitä motivoi? Matkustaa enemmän ja ostaa enemmän kuin ympärillä oleva viiteryhmänsä? Niin ainakin välillä tuntuu. Ostamalla saatu tunnustus itselle on kyllä mielestäni älytöntä, jos persoona lepää pelkästään sen varassa.

Ihmisarvoa mitataan nykyään usein ulkokahtaisen materian avulla mikä on älyvapaata. Minua kiinnostaisi ihmisten mielipiteet ja ajatukset mutta pinnallisuus on valttia. Emotionaalinen hyväksikäyttö on myös yleistä ja narsistisuus on pikemminkin hyve piireissä kuin piireissä.

Niin no paljonko sitä saa tuoda esille onnellisuuttaan, ilman, että jollekin toiselle tulee paha mieli? Voihan joku olla ikionnellinen raskaaksi tultuaan, ja lapseton kaveri siitä sitten pahastua kun ei kestä onnettomana katsoa toisen onnea. Huomaavaisuus ja tahdikkuus on aina hyvästä, mutta toisaalta, miksi onni pitäisi aina kätkeä? Joku voi olla tosi onnellinen hankittuaan vaikka unelma-asunnon tai hienon soittimen/veneen/tms. Ties vaikka olisi uhrannut näiden hankintojen eteen paljonkin. Ja nyt en puhu näistä Instagramin rikkaista kakaroista, jotka leveilevät vain provosoidakseen.

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin olen kehuskellut ihan avoimesti hankittuani soittimen, joka maksoi niin paljon, että jouduin tinkimään ruoastakin. Olen vaan ollut niin onnellinen ja ylpeä tuosta ihmeellisestä esineestä, että se on ihan naurettavaa. Jos olisin somessa, poseeraisin soittimeni kanssa siellä varmaan aika usein.

Mä en jaksa närkästyä muiden kehuskeluista. Käännän helposti vaan koko asian leikiksi, koska oikeastaan pröystäily on aika hassua. Tai sitten ihailen vaan kyseistä hankintaa, jos se on jotain sellaista, minkä päälle ymmärrän jotain. Ja jos näen, että ihminen on onnellinen kun on saanut itselleen jotain, niin sehän on hieno juttu ja saatan esittää uteliasta, vaikkei kiinnostakaan, koska nautin siitä toisen innosta. Jos se juttu näyttää olevan jokin statussymboli, niin eihän se ole mun asia.

Tulen hyvätuloisesta perheestä ja meille "hienot" jutut ja puitteet oli aika arkea. Jotenkin siinä kuitenkin kasvoi arvostamaan enemmän esim. kädentaitoja, luovuutta ja sen sellaista. Itse en ole vanhemmiltani huolinut mitään sen jälkeen kun maailmalle lähdin, mutta ei köyhyys mua mitenkään vaivaa. Raha ei tuo onnea.

Muuten olen täysin sinun kanssasi samoilla linjoilla, mutta siitä heitosta olen erimieltä että "raha ei tuo onnea" juu ei varmaan tuo onnea mutta monesti olen nähnyt että rahattomuus tuo epäonnea, että näin.

Mistä ihmeestä SAA puhua, kun kaikki on kehuskelua? Lapsistaan ja heidän​ taidoistaan ei tietenkään saa kertoa. Ei saa kertoa että oli viikon aurinkolomalla tai osti uuden auton.

Raha ei ehkä tuo onnea, mutta parantaa elämänlaatua kummasti.

En kuulu siihen porukkaan jota kiinnostaisi jos jollakin toisella on jotain mitä minulla ei ole jos nyt puhutaan tavaroista. Olen aidosti iloinen työkaverin uudesta bemarista tai kaverin ulkomaanmatkasta. Minulle voi siis kertoa uudesta autosta ilman että pidän sitä k ehuskeluna.

Tunnen tällaisia henkilöitä paljonkin. Yliopistolla parhaat tyttökaverini kilpaili kellä oli eniten korkokenkiä ja sai eniten huomiota miehiltä baarissa. Monet kehuu asuntojaan ja neliötään jopa ne jotka asuu vuokralla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin olen kehuskellut ihan avoimesti hankittuani soittimen, joka maksoi niin paljon, että jouduin tinkimään ruoastakin. Olen vaan ollut niin onnellinen ja ylpeä tuosta ihmeellisestä esineestä, että se on ihan naurettavaa. Jos olisin somessa, poseeraisin soittimeni kanssa siellä varmaan aika usein.

Mä en jaksa närkästyä muiden kehuskeluista. Käännän helposti vaan koko asian leikiksi, koska oikeastaan pröystäily on aika hassua. Tai sitten ihailen vaan kyseistä hankintaa, jos se on jotain sellaista, minkä päälle ymmärrän jotain. Ja jos näen, että ihminen on onnellinen kun on saanut itselleen jotain, niin sehän on hieno juttu ja saatan esittää uteliasta, vaikkei kiinnostakaan, koska nautin siitä toisen innosta. Jos se juttu näyttää olevan jokin statussymboli, niin eihän se ole mun asia.

Tulen hyvätuloisesta perheestä ja meille "hienot" jutut ja puitteet oli aika arkea. Jotenkin siinä kuitenkin kasvoi arvostamaan enemmän esim. kädentaitoja, luovuutta ja sen sellaista. Itse en ole vanhemmiltani huolinut mitään sen jälkeen kun maailmalle lähdin, mutta ei köyhyys mua mitenkään vaivaa. Raha ei tuo onnea.

Muuten olen täysin sinun kanssasi samoilla linjoilla, mutta siitä heitosta olen erimieltä että "raha ei tuo onnea" juu ei varmaan tuo onnea mutta monesti olen nähnyt että rahattomuus tuo epäonnea, että näin.

En halunnut kirjoittaa turhan pitkästi, joten jätin osa spekuloinneistani pois. Kun tietty elintaso on saavutettu, lisärahalla ei ole enää niin väliä, jos puhutaan pitkäaikaisesta onnellisuudesta. Mä olen köyhä nykyisin. Niin köyhä, etten ole aina pystynyt ostamaan lääkkeitäni ajoissa (en tiennyt, että niiden hankkimiseen olisi ehkä saanut apua), eikä mulla ollut talvitakkia moneen vuoteen yhdessä vaiheessa. Lopulta sain takin eräältä sukulaiselta, ja olen tuosta palttoosta edelleen kiitollinen. Stressiä tästä on aiheutunut. Kun raha ei riitä tarpeelliseen, olo ei ole kovin kiva. Kuitenkin otan tämän mieluummin kuin lapsuudenkodin olot, vaikka rahaa oli ja kaikki oli päällisin puolin kunnossa. Tätä on nyt kestänyt kymmenen vuotta, koska olen ollut sairas, mutta pahempiakin asioita on. Paljon pahempia asioita.

Yksi tutumpi naapuri on sellainen, että kun talouteen on tullut uutta, niin se pitää esitellä kaikille. En pidä niinkään kehuskeluna, vaan hän on älyttömän ylpeä ja tyytyväinen hankinnoistaan. Sellaista lapsen riemua "kato mitä mä sain!".

Sen tilannetaju vaan on toisinaan kadoksissa. esim tuli autolla parkkikselle ja meidän asukaspiha on siinä lähinnä. Riensi kertomaan, että kävivät ikeassa ja näytti kippoa ja kuppia, mitä oli ostanut.

Ihasteltiin hetki hänen kanssaan ja sitten olikin sanottova, että meill oli tässä vieraiden kanssa päivällinen kesken, että jatketaanko myöhemmin. Ei se noinkaan aina hoksaa poistua. Se jäi vielä kyselemään menusta..

Toisinaan soittelee ovikelloa, kun on tehnyt vaikkapa uudet tabletit. Uusia verhoja olen myös piipahtanut katsomassa usein. Ja vasta maalattua seinää..

Ihan harmiton höpsö.

Sen mies on sitten se asteen rasittavampi. Naapurikateus jyllää hänen kohdallaan. Ostin työnnettävän ruohonleikkurin, hän osti itse ajelevan.. piti näytäntöä taas meille ja sisko perheineen oli kesäkakkukahvilla silloin.

Tuli ihan pöydän viereen sen bensalta löyhkäävän vekottimensa kanssa ja käynnisti. Se koje röhäytti ruohon, mullan ja bensan sekaista mönjää siskon ja tyttärensä päälle..

Yleensä erittäin korrekti sisko menetti malttinsa ja huusi, että painuhan v*ttuun, ketään ei kiinnosta!!!

Vain pari esimerkkiä mainitakseni. Tää on ollut tämmöistä 16 vuotta.