Peruskoulun liikuntatunnit ja joukkueiden huutoäänestys. Miten pärjäsit?

Ekan neljänneksen joukossa, koska olin aika hyvä liikunnassa.

Olin valitsija. Valitsin aina heikommat ensin,  mutta aina oli se viimeinen joka syytti minua tästä epäoikeuden mukaisesta käytöksestä. Antakaa jo anteeksi, että joku aikuinen määritteli että joukkueet jaetaan näin.

Vierailija kirjoitti:

Ekan neljänneksen joukossa, koska olin aika hyvä liikunnassa.

Lisään vielä, että opettaja antoi valinnan mennä vähän yli puolenvälin ja sitten laittoi loput tyyliin joka toinen ottaa askeleen eteenpäin ja loput jaettiin näin muodistuvien ryhmien perusteella. Fiksu opettaja.

En vaan viimeisten. Jos joukkueissa oli jo saman verran pelaajia ja minä vielä jäljellä, tappeli muut keskenään kun eivät missään nimessä mua halunneet joukkueeseen mutta pakko oli ottaa. Se joukkue mihin pitkän väännön jälkeen jouduin, teki varsin hyvin selväksi etten ole tervetullut ja kaivattu lisä. Vittu mitä paskaa.

Ala-asteella olin aina viimeisten joukossa kun joukkueita valittiin, ja liikuntanumero oli 7. Sitten yläasteella ja lukiossa homma muuttui täysin, kun opettaja vaihtui. Voitin mm kolmen lukion välisen kuntotestikilpailun, jossa oli vatsoja, selkiä, punnerruksia, viivajuoksua ja aitajuoksua. Olin tytöistä nopein ja kun pojatkin laskettiin mukaan niin kolmas. Aikuisena olen juossut maratonin alle neljään tuntiin ja vetänyt maasta 110kg. oivallus siitä että en ole "epäliikunnallinen" tuli vuosien viiveellä ala-asteen kokemusten jälkeen.

Pesäpalloa pelattaessa olin aina viimeisten joukossa. En vaan osunut palloon ja kuka sellaista pelaajaa joukkoonsa haluaa. Mutta nöyryyttäväähän se oli. Pallosilmä on edelleen huono enkä ole oppinut pelaamaan esimerkiksi tennistä.

Niinpä. Ja sama meininki jatkuu kouluissa edelleen! Mikä teitä liikunnanopettajia oikein vaivaa?

Olin aina viimeinen tai toiseksi viimeinen. Lukuunottamatta yhtä vuotta, kun meillä oli nuori sijainen, joka opiskeli liikunnanopettajaksi. Silloin joukkueet jaettiin muulla tavalla. Olin ihan hyvä liikunnassa, mutta mulla ei ollut kavereita, joten tuo viimeiseksi jättö johtui siitä.

Ensimmäisiä tai sit valitsijana. Liikunta oli aina ala-asteelta lukioon 10 ja pelasin jalkapallos sm-tasolla..

Ja en ymmärrä miks mielipahaa pitäs muka tulla vaan liikuntatuntien joukkueista, ei kaikki oo hyviä kaikessa. Ite oon aina ollu täysin pska musiikissa ja kuvaamataidossa (ja käsitöissä mitäänsanomaton seiskan oppilas), mut en silti pahottanu mieltä siitä että ne liikunnassa ei niin hyvät veti pelkkiä kymppejä taideaineista ja sai aina opettajien kehut ja oli esimerkeissä mukana.

Olin aina viimeinen, eikä kumpikaan joukkue huolinut, sysittiin puolelta toiselle. Eipä siinä kovin paljon enempää tarvitsekaan, että vielä vuosikymmenten jälkeen vihaan kaikkea ryhmässä tapahtuvaa liikuntaa. Onneksi näin aikuisena voi harrastaa mitä itse haluaa eikä kukaan arvostele.

Olin aina ensimmäisten joukossa. Liikkanumerot olivat jatkuvasti kiitettäviä, paitsi yhtenä vuotena toinen laski kasiin. Mutta kun opettaja vaihtui, sekin taas nousi kymppiin. Olen edelleen kova liikkumaan monissa lajeissa, vaikka aikaa on kulunut jo vuosikymmeniä noista ajoista.

Minut  liikunta pelasti esim. luokallejäämisistä, sillä hyvät liikkanumerot nostivat keskiarvoa kivasti. Se toi minulle myös itsevarmuutta ja lisäsi keskittymiskykyäni. Koulu ei sopinut oikein liikkuvalle mielelleni. Sen sijaan yliopistossa menestyin ihan hyvin ja työssä myös. Ilmeisesti kärsin jonkinlaisesta hyperakatiivisuudesta, jota liikunta tasoitti ja tasoittaa.

Vasta myöhemmin olen tajunnut, miten traumaattista monelle ei-liikunnalliselle lapselle tai nuorelle on ollut se, jos on ollut huono urheilussa ja voimistelussa. Ei monikaan ole saanut  traumoja huonosta matikan tai ruotsin  numerosta, mutta huono liikkanumero muistetaan melkein koko elämän. Opettajilla on nykyisin onneksi enemmän  psykologista näkemystä näissä asioissa, tai toivon niin.

Itse on ole koskaan tuhon tilanteeseen joutunut. Joukkueet jaetiin arpomalla tai jaolla kahteen, kolmeen, jne. koskaan ei tiedetty millä luvulla jaettiin ettei voitu hakea "oikeaa" paikkaa jonossa.

Itse olin peruskoulun ajan alkujoukossa mutta pesäpallossa lukioaikoina häntäpäässä kun olin niin huono lyömään.

Oma lapseni on valitettavasti lähes aina viimeinen. En ymmärrä miksi tuota sadistista tapaa käytetään vieläkin?

Viimeinen tai viimeisten joukossa. Ainahan siinä valitaan kaverit ensin. Tuo tapa oli ja on kyllä suolesta, eikö opettajat yhtään ajattele miltä se tuntuu.

Ensimmäisten joukossa, olin nopea ja ketterä.

Miten voi ottaa noin koville? Mä olin aina viimeinen ja ymmärsin sen aina ihan täysin sillä olin kaikista huonoin liikunnassa.

Olin ihan hyvä liikunnassa, mutta kavereita ei ollut paljoa. Ja ne kaverithan valittiin ensin, joten viimeisten joukossa olin. Kyllähän sen aina muistaa ja pitkään inhosin liikkumista koululiikunnan vuoksi. Vasta aikuisiällä löysin liikunnan oikean ilon. Onneksi.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin peruskoulun ajan alkujoukossa mutta pesäpallossa lukioaikoina häntäpäässä kun olin niin huono lyömään.

Oma lapseni on valitettavasti lähes aina viimeinen. En ymmärrä miksi tuota sadistista tapaa käytetään vieläkin?

Koska se kuulemma opettaa lasta kestämään pettymyksiä ettei ole kaikessa hyvä. Se antaa kuulemma myös syyn ponnistella pois sieltä viimeisten joukosta. Ja oikeanlainen kannustus vanhemmalta voi muuttaa lapsen kokoelämän suunnan.

t. lapsensa liikunnanopettajalta kysynyt

Viimeisten joukossa olin. En ollut huippu-urheilija mutta ihan kohtalaisen liikunnallinen kuitenkin, en vain sattunut kuulumaan niiden liikuntaryhmän suosituimpien (ja samalla urheilullisimpien) tyttöjen kaveripiiriin, jostain syystä opettaja valitsi valitsijat aina siitä joukosta. Tästäkö johtunee etten koe ryhmäliikuntaa omaksi liikuntamuodokseni vieläkään, 20 vuotta ala-asteiän jälkeen.

Luulisi ettei tälläistä jakoa enää nykypäivänä tehtäisi.  Itse olin ala-asteella erittäin ujo ja yleensä olin aina viimeisten joukossa, kun reippaammat lapset valittiin ensin. Joskus jäin myös viimeiseksi ja se pahoitti mielen pitkäksi aikaa. Opettajien tavoite kai olisi kannustaa lapsia, ei viedä heiltä itsetuntoa.

Peruskoulussa vihasin/ pelkäsin liikuntatunteja, vaikka vapaa-ajalla pidin liikunnasta ja kävin mielelläni jumpassa, pyöräilin, kävelin tms.. Olin normaalipainoinen ja normaalin liikunallisen tason omaava lapsi, mutta erittäin ujo ja en kuulunut "parempaan" porukkaan,  joten jäin aina viimeisten joukkoon.

Noin 11 vuotiaana vartaloni alkoi kehittyä ja silloin opettajan pakottaminen alastomuuteen liikuntatunnin jälkeen ja uimahallin suihkutiloissa oli nöyryyttävää ja ahdistavaa. Murrosiän kynnyksellä oma vartalo voi tuntua vieraalta ja häpeileminen on normaali asia ja silloin lapsella pitää olla oikeus yksityisyyteen. Häpeily menee kyllä useimmiten itsellään ohi ja jos ei mene, niin ei häveliäisyydessäkään mitään pahaa ole. Olemmehan kaikki muutenkin erilaisia. Itse aloin suorastaan pelkäämään etenkin uimista, koska silloinen opettajamme oli todella törkeä. Jos hän huomasi että joku ujosteli suihkussa tai pukukopissa, niin hän tuli kovaan ääneen viereen ohjeistamaan, että "turhaan sinä häpeilet, samanlaiset tissit ja pimpit teillä kaikilla on". Juuri kun haluat herättää mahdollisimman vähän huomiota, niin opettajan paasaus sai varmasti kaikkien katseet kääntymään juuri siihen oppilaaseen, joka selvästi ujosteli itseään. Itse ujostelin erityisen paljon siksi, että aloin kehittymään aikaisemmin kuin muut  luokallani olevat lapset.