Lapsiperhearjen ihanuudet - onko niitä?

Vierailija kirjoitti:

Jos miehesi mielestä lapsensaaminen ei muuta elämää mitenkään, älä ryhdy ollenkaan. Olet ihan yksin vauvanhoidossa kun miehesi lojuu työpaikalla "ylitöissä", kääntyy kotona hakeakseen pesemäsi urheiluvarusteet ja jatkaa matkaa harrastuksiinsa. Sitten kun ei olisi töitä tai harrastuksia, hänen on päästävä rentoutumaan kavereiden kanssa ravintolaan tai viikonlopuksi jonkun kaveriporukan mökille.

Keskustele miehesi kanssa valmis suunnitelma lapsen hoidon vuorottelusta ensimmäisen kolmen vuoden ajalle, suunnitelkaa myös se, miten kotihoito rahoitetaan, ja kuka maksaa kulut.

Meillä on neljä lasta eikä elämä ole muuttunut heidän saamisesta. Me ollaan kumpikin luonteeltaan sellaisia että ollaan ymmärretty mitä vauvan syntyminen tarkoittaa eikä siihen elämään ennen vauvaa ole liittynyt asioita joita ei voi enää tehdä.

Me ollaan kumpikin isoista perheistä ja oltu paljon lasten kanssa tekemisissä. Eihän oman lapsen hoitaminen eroa mitenkään siitä, se lapsi vaan pysyy aina teillä 😀 ideaali on että keskustelette kasvatusmetodeista ja mikä on teille tärkeää kasvatuksessa, niin ei hommaisi lasta ihmisen kanssa joka tahtoo eri asioita perheen kanssa kuin sinä.

Kaikille ei ole itsestäänselvää että kumpi maksaa kotona olemisen ja mistä rahoista lapsen hankinnat maksetaan. Tai pettyykö kumppani jos haluaa jäädä vuosiksi kotiin, kun toinen on ajatellut että se lapsi mahtuu nykykuvioon (palaat töihin heti kun mahdollista).

Lääkärin/gynen kanssa kannattaa jutella etukäteen, jos vaikka hoitosi vaatii vaikka hormonien hoitoa pitkälle ajalle niin päätös ajankohdasta ei veny vuosiksi eteenpäin? Tarkoitan siis että jos vaikka päätös lapsen hommaamisesta tulisi 5 vuoden päästä niin sinä aikana voisi jo hoidattaa hedelmällisyyttä kuin sitten 5 vuoden päästä.

Tällä kokemuksella en tekisi lasta miehen kanssa, joka kuvittelee ettei mikään muutu. Minä taivuin aikanaan miehen toiveisiin ja tein lapsen ilman vauvakuumetta. Sain kaksi lasta miehenkin taannuttua - hänen elämässään mikään ei tosiaan muuttunut ja kotona oleva vaimo oli näppärä palvelijatar. Se liitto päättyi , ja vaihdoin parempaan.

Nyt se lapsi on teini, rakas on, mutta rehellisesti, olisin luultavasti voinut olla yhtä onnellinen lapsettomanakin. En nimittäin koskaan saanut mitään vauvakuumetta ja vanhemmuuden vastuu on ollut välillä todella raskas kantaa. Tuskin olisin lähtenyt koko hommaan, jos olisin tiennyt etukäteen kasvatustyön olevan yhtä vaihetta toisensa perään, pienillä hengähdystauoilla. Voiton puolella jo, kuitenkin (tänään ei jaksa kaunistella ;)).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ne lapset on tässä paras puoli. Ne on ihania ja rakkaita. Ne on enimmäkseen kuitenkin mukavia, joskus tietysti käyttäytyvät kuin ,noh, keskenkasvuiset kakarat mutta se kuuluu asiaan.

Pikkulapsiperheen arjessa ei sinänsä ole juuri mitään hohdokasta kotitöineen ja kuskaamisineen, samaa rutiinia päivästä toiseen. Hauskuutta siihen tuo lasten kanssa yhdessä tekeminen ja normaalirutiineja pilkkovat retket, uimareissut ja lapsivapaat hetket.

Just tänään iloa tuo kun totesin aamulla että pesin jo 4-5koneellista pyykkiä eilen niin nyt ei tarvi siihen ryhtyä, lisäksi mies näköjään siivosi keittiön eilen. Ihana päivä sitäpaitsi ulkona, aamupalan jälkeen lähdetään lähimetsiin tonkimaan luontoa ja etsimään kevään merkkejä.

Tässäpä ydin: parasta lapsiperheessä ovat lapsivapaat hetket ja iloa tuo kun pesi jo eilen kaikki 5 koneellista pyykkiä 😂 Alkoi naurattamaan, mutta hyvin realistinen kuvaus.

Heh, tästä arjen puolesta minulla on kyllä selkeä kuva, että ei tule yllätyksenä nämä mainitut hyvät puolet. :)

t. AP

Vierailija kirjoitti:

Sä keskityt nyt ehkä vähän liikaa siihen vauva ja taaperoaikaan, ei se lapsi ikuisesti ole vauva ja arki helpottuu kyllä. Parisuhteelle ekat pari vuotta on hankalia kyllä mutta sekin menee kyllä kun kumpikin luottaa siihen ettei se oo pysyvä tila vaan yksi elämänvaihe, myötä- ja vastamäessä ja silleen

Eli ekat pari vuotta on kamalan rankkaa ja rajottavaa mutta seuraava 20 vaan vähän rankkaa? 

Vierailija kirjoitti:

Tällä kokemuksella en tekisi lasta miehen kanssa, joka kuvittelee ettei mikään muutu. Minä taivuin aikanaan miehen toiveisiin ja tein lapsen ilman vauvakuumetta. Sain kaksi lasta miehenkin taannuttua - hänen elämässään mikään ei tosiaan muuttunut ja kotona oleva vaimo oli näppärä palvelijatar. Se liitto päättyi , ja vaihdoin parempaan.

Mulle vauvakuumeinen vaimo vakuutteli että hän hoitaa kaiken ja mun ei tartte muuttaa elämääni. Ei tosiaankaan toiminut.

Vierailija kirjoitti:

Voi voi. Lapsen hankinta-arvo perustuu tässä ap:n suhteessa siis saavutettuihin hyötyihin verrattuna menetettyihin etuihin.. ehkä parempi olla hankkimatta teidän lapsia.. eniten huvittaa "sovitut asiat" kuten minä olen vuoden kotona ja sitten mies on sen ja sen verran. Kertoo juuri siitä, että ei ole edes tietoa mistä pitäisi puhua ennen lasten hankintaa.

Aloittakaa siitä, että rakastatteko toisianne niin paljon, että pysytte yhdessä vaikka olisitte molemmat samalla hetkellä kuoleman väsyneitä, kyllästyneitä ja toisianne loukanneita? Pystyttekö sanomaan muulle maailmalle hetkeksi hei hei ilman riitaa tai just tuota "mikään ei muutu" asennetta. Hyväksyttekö ettei huoletonta päivää enää tule. Kestättekö ajatuksen et väsymys ei ole mikään tekosyy olla tekemättä mitään vaan se nyt vaan on olotila joka kestää noin 2 ekaa vuotta välillä pahemmin välillä vähemmän. Miksi haluatte lapsia? Mitä omasta mielestänne on vanhemmuus? Missä olette ajatelleet joustaa ja missä ette? (Koska nämä ei joustot on sitten pahimmat riidat sitten)

Meillä on kahdesta lapsesta huolimatta ihana elämä, mitään en vaihtaisi. On omaa aikaa, parisuhdeaikaa ja perheaikaa. Luonnollisesti perheaikaa ylivoimaisesti eniten. E vaihtaisi pois.

Totta kai pohdin sitä, mitä menetän jos hankin lapsia ja tämän aloituksen ideana taas nimenomaan oli se, että mitä hyvää lasten mukana tulee. 

Mielestäni on järkevää miettiä myös raadollisesti niitä menetettyjä asioita sekä hyötyjä, koska arki joka tapauksessa muuttuu lapsen hankinnan myötä. Paljon pahempaa olisi hankkia lapsi ajattelemalla, että mikään ei muutu ja elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka arkitodellisuus pitää sisällään niitä räntäsateessa lasta päiväkodissa kesken työpäivän hakemista kun norovirus iskikin yms. 

Ja miksi asioista ei voisi sopia tai keskustella etukäteen? Sekin nyt on arkitodellisuutta, että on pohdittava, kumpi menee töihin ja kumpi on kotona.

Ja lopuksi vielä tuosta lapsen hankinta-arvosta ja siitä, miten niitä tehdään vain hyötyjä ajatellen eli ollaan itsekkäitä. Voi että sapettaa. Ensinnäkin, lapsia ei vain hankinta - olen jo nuoresta iästä asti joutunut monelle liian uteliaalle sukulaiselle sanomaan, että hankin lapsia jos niitä pystyn saamaan (turha heille on alkaa vielä sen jälkeen selittämään sitä, että en vielä tiedä, haluanko lapsia vai en).  Toisekseen - sinä olet oletettavasti itse hankkinut lapsen, koska sinä/te halusitte sitä. Eikö se ole yhtä itsekästä?

t. AP

Vierailija kirjoitti:

Tällä kokemuksella en tekisi lasta miehen kanssa, joka kuvittelee ettei mikään muutu. Minä taivuin aikanaan miehen toiveisiin ja tein lapsen ilman vauvakuumetta. Sain kaksi lasta miehenkin taannuttua - hänen elämässään mikään ei tosiaan muuttunut ja kotona oleva vaimo oli näppärä palvelijatar. Se liitto päättyi , ja vaihdoin parempaan.

Nyt se lapsi on teini, rakas on, mutta rehellisesti, olisin luultavasti voinut olla yhtä onnellinen lapsettomanakin. En nimittäin koskaan saanut mitään vauvakuumetta ja vanhemmuuden vastuu on ollut välillä todella raskas kantaa. Tuskin olisin lähtenyt koko hommaan, jos olisin tiennyt etukäteen kasvatustyön olevan yhtä vaihetta toisensa perään, pienillä hengähdystauoilla. Voiton puolella jo, kuitenkin (tänään ei jaksa kaunistella ;)).

Joo näinhän se on. Siksi en itsekään ole esimerkiksi vielä valmis tekemään lasta mieheni kanssa - antaa hänen seurata sivusta ystävien lapsiperhearkea niin hyvine kuin huonoine päivineen, jotta hän saisi siitä vähän kuvaa, että mitä se arki voi yhdessä tapauksessa olla. 

t. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos miehesi mielestä lapsensaaminen ei muuta elämää mitenkään, älä ryhdy ollenkaan. Olet ihan yksin vauvanhoidossa kun miehesi lojuu työpaikalla "ylitöissä", kääntyy kotona hakeakseen pesemäsi urheiluvarusteet ja jatkaa matkaa harrastuksiinsa. Sitten kun ei olisi töitä tai harrastuksia, hänen on päästävä rentoutumaan kavereiden kanssa ravintolaan tai viikonlopuksi jonkun kaveriporukan mökille.

Keskustele miehesi kanssa valmis suunnitelma lapsen hoidon vuorottelusta ensimmäisen kolmen vuoden ajalle, suunnitelkaa myös se, miten kotihoito rahoitetaan, ja kuka maksaa kulut.

Lääkärin/gynen kanssa kannattaa jutella etukäteen, jos vaikka hoitosi vaatii vaikka hormonien hoitoa pitkälle ajalle niin päätös ajankohdasta ei veny vuosiksi eteenpäin? Tarkoitan siis että jos vaikka päätös lapsen hommaamisesta tulisi 5 vuoden päästä niin sinä aikana voisi jo hoidattaa hedelmällisyyttä kuin sitten 5 vuoden päästä.

Täytyy puhua tosiaan gynen kanssa siitä, että miten tehdä, jos lapsia joskus haluan ja miten jo nyt valmistaudun siihen näiden munasarjojeni kanssa. 

En tosiaan tiedä, että vaikeuttaako pcos lasten hankkimista, jos kuitenkin ovuloin ja kierto on suht säännöllinen - olen ymmärtänyt, että se suurin vaikeus tulee tosiaan siitä, että kuukautiset tulee miten sattuu ja ei ovuloida ollenkaan. No, kaikki muut pcos oireet itsellä onkin ja diagnoosi tullut, mutta kuitenkin.

t. AP

Ihanuudet:

-kun kummassakin kainalossa on pieni onnellisena nukahtanut tuhisija.

- kun yllätät lapsen vaikkapa antamalla jäätelön

- kun lapsi antaa sinulle omia karkkejaan vain tehdäkseen sinut iloiseksi

- yhdessä tehdyt lumiukot

- kun lapsi herättää sinut pusulla ja tulee syliin.

On. Ne on pieniä onnenhippuja harmaan, samana toistuvan arjen keskellä. Ja se arki täyttyy lasten tarpeista lähes 100%, itsensä ehtii pitää hengissä siinä sivussa. Mies on kaikenaikaa töissä että voidaan maksaa tämä lysti.

Tosin mun lapset on vielä pieniä, 1v ja 4v. Ehkä isompien kanssa helpottaa. Ihan alussa (vauvavuosi) se on kyllä yleensä naisen elämä mikä nimenomaan muuttuu radikaalisti. Mieshän saa pitää kroppansa, työnsä, usein harrastuksensa ja yöunensakin aikalailla ennallaan... toki kaikenlaisia järjestelyjä voi yrittää tehdä tilien tasaamiseksi. Vauvavuodesta eteenpäin isälläkin on jo isompi rooli sitten.

No onhan niitä ihania hetkiä paljonkin, mutta en ymmärrä miten joku voi väittää ettei arki muutu. Minä ainakin elin ennen lapsia hyvin siinä hetkessä, saatoin lähteä konserttiin tunnin varoitusajalla tai töiden jälkeen työkavereiden kanssa lähikuppilaan parantamaan maailmaa. Kävin harratuksissa joihin ei voi viedä lapsia. Lapsen kanssa tämä ei yksinkertaisesti onnistu. Tai onnistuu jos puoliso tukee, mutta jos ap:n mies on sitä mieltä ettei arki muutu yhtään niin ei kovin hyvältä vaikuta.

Itselleni helpointa aikaa oli kaikesta kuolemanväsymyksestä huolimatta se, kun lapset olivat aivan pieniä. silloin sai sentään koomailla kotona ja päivästä selvisi vaikka olisi nukkunut 4 tuntia vartin pätkissä. Nyt kun olen töissä ja lapset edelleen heräävät öisin, on välillä suorastaan vaarallinen töissä. Ja heti töiden jälkeen hirveä kiire päiväkodille.

Siitä huolimatta en vaihtaisi lapsia pois, mutat ne onnen hetket on juuri siinä tavallisessa arjessa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan siinä, että saa kaikki aamulla sujuvasti liikkeelle ja kun lapset oppivat koko ajan uutta ja tekevät hienoja oivalluksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä kokemuksella en tekisi lasta miehen kanssa, joka kuvittelee ettei mikään muutu. Minä taivuin aikanaan miehen toiveisiin ja tein lapsen ilman vauvakuumetta. Sain kaksi lasta miehenkin taannuttua - hänen elämässään mikään ei tosiaan muuttunut ja kotona oleva vaimo oli näppärä palvelijatar. Se liitto päättyi , ja vaihdoin parempaan.

Nyt se lapsi on teini, rakas on, mutta rehellisesti, olisin luultavasti voinut olla yhtä onnellinen lapsettomanakin. En nimittäin koskaan saanut mitään vauvakuumetta ja vanhemmuuden vastuu on ollut välillä todella raskas kantaa. Tuskin olisin lähtenyt koko hommaan, jos olisin tiennyt etukäteen kasvatustyön olevan yhtä vaihetta toisensa perään, pienillä hengähdystauoilla. Voiton puolella jo, kuitenkin (tänään ei jaksa kaunistella ;)).

Joo näinhän se on. Siksi en itsekään ole esimerkiksi vielä valmis tekemään lasta mieheni kanssa - antaa hänen seurata sivusta ystävien lapsiperhearkea niin hyvine kuin huonoine päivineen, jotta hän saisi siitä vähän kuvaa, että mitä se arki voi yhdessä tapauksessa olla. 

t. AP

Samahan koskee sinuakin, eikö vaan? :) Vai onko sinulla jotenkin enemmän tietoa lapsiperheen arjesta kuin miehelläsi? Älä nyt pahastu, mutta jostain kohdista saa sen käsityksen, että väheksyt miehen mielipiteitä ja ajatuksia ja ajattelet tietäväsi enemmän tai "paremmin" aiheesta, joka on teille kummallekin paperilla yhtä vieras.

Meillä on kaksi lasta. Toinen heistä erityislapsi. Jouduin jäämään töistä pois lapsen omaishoitajaksi. Joten elämä on muuttunut todella paljon. Rakkaus lapsiin on kuitenkin niin suurta, että kaiken tämän jaksaa. Mutta en tiedä, jaksaisiko kaikki. Itse olen aina ollut hyvin äidillinen ihminen.

Ota myös huomioon, että lapsesi ei välttämättä ole terve. Silloin elän muuttuu todella paljon!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä kokemuksella en tekisi lasta miehen kanssa, joka kuvittelee ettei mikään muutu. Minä taivuin aikanaan miehen toiveisiin ja tein lapsen ilman vauvakuumetta. Sain kaksi lasta miehenkin taannuttua - hänen elämässään mikään ei tosiaan muuttunut ja kotona oleva vaimo oli näppärä palvelijatar. Se liitto päättyi , ja vaihdoin parempaan.

Nyt se lapsi on teini, rakas on, mutta rehellisesti, olisin luultavasti voinut olla yhtä onnellinen lapsettomanakin. En nimittäin koskaan saanut mitään vauvakuumetta ja vanhemmuuden vastuu on ollut välillä todella raskas kantaa. Tuskin olisin lähtenyt koko hommaan, jos olisin tiennyt etukäteen kasvatustyön olevan yhtä vaihetta toisensa perään, pienillä hengähdystauoilla. Voiton puolella jo, kuitenkin (tänään ei jaksa kaunistella ;)).

Joo näinhän se on. Siksi en itsekään ole esimerkiksi vielä valmis tekemään lasta mieheni kanssa - antaa hänen seurata sivusta ystävien lapsiperhearkea niin hyvine kuin huonoine päivineen, jotta hän saisi siitä vähän kuvaa, että mitä se arki voi yhdessä tapauksessa olla. 

t. AP

Samahan koskee sinuakin, eikö vaan? :) Vai onko sinulla jotenkin enemmän tietoa lapsiperheen arjesta kuin miehelläsi? Älä nyt pahastu, mutta jostain kohdista saa sen käsityksen, että väheksyt miehen mielipiteitä ja ajatuksia ja ajattelet tietäväsi enemmän tai "paremmin" aiheesta, joka on teille kummallekin paperilla yhtä vieras.

Osittain kyllä, mutta omassa ystäväpiirissäni on useammalla jo lapsia ja olen itse myös lukioikäisenä hoitanut sukulaisteni vauvoja. Mieheni on pitänyt vauvaa kerran elämässään sylissään ja silloinkin hän pyysi tuoretta äitiä ottamaan vauvan pois, koska vauva alkoi valumaan kainaloon ja meinasi tipahtaa :).

Eli koen kyllä, että itselleni se lapsiperhearki ei ole niin vierasta kuin miehelleni, joskin vierasta kuitenkin. Toki on eri asia hoitaa lasta ja vauvaa kuin elää itse arkea 24/7. 

Lisäksi negatiivinen kuva lapsiperhearjesta johtuu varmasti paljon myös siitä, että ystävieni on helpompi kertoa niistä huonoista hetkistä ja rankoista ajoista, koska tarvitsevat jonkun kenelle puhua. Heillä lapset/vauvat ovat nyt 1-5- v. 

Kuitenkin heidän vuodatuksiaan kuunnellessa sitä pakostakin miettii, että tuotako se arki todella on ja sitäkö haluan itselleni seuraaviksi vuosiksi.

t. AP