ADD-diagnosoidut, miten olette selvinneet opinnoista, työelämästä ja elämästä ylipäätään?

Mulla ei ole diagnoosia mutta nykyään olo tuntuu siltä kuin olisi joku add. Ikää 44v ja koko elämänhallinta hukassa. Hukkaan tavarat, koti ja auto kaaoksessa, unohdan asioita, olen muissa maailmoissa, en saa mitään aikaiseksi.

Aika huonosti. Tällä hetkellä toinen kotiavain, pyörän avain ja varaston avain kadoksissa mun takia. Niin sotkuista, että ei voi vieraita kutsua...

^^ Voi olla myös ihan esim. stressiä, ahdistusta, masennusta tai liikunnan puutetta. Tietysti voihan ihminen klaarata läpi elämän ilman diagnoosia ja lääkitystä, mutta mikäli sinulla ei aiemmin ole ollut ongelmia noiden asioiden suhteen niin en sanoisi että kyseessä on ADD.  t.AP

Onko sulla AP tullut lääkkeestä jotakin haittavaikutuksia tai sivuoireita, entä millanen olo sulla on lääkkeen vaikutuksen haihtuessa? Pidätkö välipäiviä lääkkeestä?

Itsellä määrättiin Concertaa mutta en tiedä uskallanko syödä kyseistä lääkettä, kun ensimmäisenä viikkona tuli hirveät sivuvaikutukset.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole diagnoosia mutta nykyään olo tuntuu siltä kuin olisi joku add. Ikää 44v ja koko elämänhallinta hukassa. Hukkaan tavarat, koti ja auto kaaoksessa, unohdan asioita, olen muissa maailmoissa, en saa mitään aikaiseksi.

Add ei ole mikään olo, se on neurologinen sairaus. Diagnosoituna vituttaa nämä jotka vitsailee "hehheh mulla on varmaan joku aadeehoodee kanssa kun unohdin hanskat tänään autoon" ja seuraavalla hengenvedolla ihmettelee miten sä et nyt vaan saa niitä opintojas loppuun ja miten sä taas unohdit mitä pitää ostaa kaupasta, ryhdistäydys nyt vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole diagnoosia mutta nykyään olo tuntuu siltä kuin olisi joku add. Ikää 44v ja koko elämänhallinta hukassa. Hukkaan tavarat, koti ja auto kaaoksessa, unohdan asioita, olen muissa maailmoissa, en saa mitään aikaiseksi.

Add ei ole mikään olo, se on neurologinen sairaus. Diagnosoituna vituttaa nämä jotka vitsailee "hehheh mulla on varmaan joku aadeehoodee kanssa kun unohdin hanskat tänään autoon" ja seuraavalla hengenvedolla ihmettelee miten sä et nyt vaan saa niitä opintojas loppuun ja miten sä taas unohdit mitä pitää ostaa kaupasta, ryhdistäydys nyt vähän.

Tajuan hyvin tuon. Mietin vain että

Mikä mun on kun lähes koko aikuisikäni ollut kuin add-ihminen vailla diagnoosia. Ehkä masennus, stressi tai sitten vain laiskuus.

Miehelläni on ADD, hän on tekniikan tohtori.

Ihan ok. En käytä lääkitystä. Suosittelen rutiineja elämänhallinnan tukena. Kannattaa myös opiskella jotain mikä kiinnostaa oikeasti, ja etsiä omat tapansa omaksua uusia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole diagnoosia mutta nykyään olo tuntuu siltä kuin olisi joku add. Ikää 44v ja koko elämänhallinta hukassa. Hukkaan tavarat, koti ja auto kaaoksessa, unohdan asioita, olen muissa maailmoissa, en saa mitään aikaiseksi.

Add ei ole mikään olo, se on neurologinen sairaus. Diagnosoituna vituttaa nämä jotka vitsailee "hehheh mulla on varmaan joku aadeehoodee kanssa kun unohdin hanskat tänään autoon" ja seuraavalla hengenvedolla ihmettelee miten sä et nyt vaan saa niitä opintojas loppuun ja miten sä taas unohdit mitä pitää ostaa kaupasta, ryhdistäydys nyt vähän.

Jep. Itselläni diagnosoitiin ADD näin kolmekymppisenä. Ei silti tarkoita, että oireet olosivat yhtäkkiä ilmaantuneet, vaan niitä ollut läpi elämän. Silti jopa lähipiiri suhtautuu vähän naureskellen ja epäilevästi koko diagnoosin. "Herää ailaisin niin etköhän saa hommia tehtyä. Kyllä mullakin katosi viime viikolla autonavaimet."

Jokaisella on tarkkaavaisuusongelmia silloin tällöin mutta silloin, kun puhutaan ADD/ADHD:sta niin tarkkaavaisuus ym. ongelmat voivat olla niin pahoja, että ne invalidisoivat koko elämää.

26 v., ei peruskoulun jälkeistä koulutusta - lukio jäi kesken, menin amikseen, amis jäi kesken... koko kämppä ihan kaatopaikka, en liioittele, oikeasti niin hirveä läävä, jos saan hieman siivottua niin se on parin päivän päästä aivan yhtä räjähtänyt. Avaimet, puhelin, lompakko aina hukassa, en edes muista kuinka monesti olen soittanut talonmiehen avaamaan asuntoni oven kun luulin ottaneeni avaimet mukaan ulos lähtiessäni. Laskut myöhässä, muutenkin teen kaiken liian myöhään ja myöhästelen milloin mistäkin vaikka kuinka yritän olla ajoissa. Lapsena koulussa vajosin omiin maailmoihini herkästi, unohtelin läksyjä ja ainekirjoitustehtäviä, olin myöhässä, alisuoriuduin ja sitä opettajat ihmettelivät ja haukkuivat laiskaksi, kun pitivät "fiksuna". Koko ikäni olen saanut kuulla olevani laiska, itse olen miettinyt olevani jotenkin "vammainen", kunnes masentuneena psyk. polilla kerroin tästä ja siellä tajusivat viimein mikä oikeasti vaivaa. Vielä on lääkitys hakusessa, mutta jospa sen avulla sitten saisi käytyä jonkun ammatin joskus...?

Ainut ongelma tuon lääkityksen kanssa on se että tosiaan joudun nyt aloittamaan sen korkeimman annostuksen. 27mg ei enää auta yhtään. Mitään vierotusoireita ei ole tullut eikä myöskään sivuvaikutuksia. Viikonloppuisin jätän pillerin ottamatta, samoin myös niinä päivinä kun ei tarvitse olla skarppina.

Lääkityksen ansiosta koen että olen "oma itseni" ja ajatus siitä huithapelista mikä olen ilman lääkitystä lähinnä ahdistaa. Pää toimii nyt paljon kirkkaammin ja olen itsevarmempi. Sosiaaliset tilanteetkin menee ihan normaalisti. Ilman lääkitystä jumitan isossa ihmisporukassa koska en voi keskittyä mikäli ympärillä on paljon ihmisiä, nyt ei mitään ongelmaa ja jopa nautin tilanteista suuresti.

Vieläkin hieman ärsyttää kun peruskoulun lopussa alkoi ilmetä näitä toiminnanohjauksen ongelmia ja terveydenhuollossa kuitattiin ne angstauksella (=D) ja taiteilijasielulla koska olin aina pärjännyt koulussa hienosti. Elämä tuntuu iha erilaiselta nykyään ja mitä sitä olisi nyt tekemässä jos olisi saanut elämän ruotuun jo silloin. Mutta eipä sitä kannata taaksepäin katsoa, eteenpäin vaan =). T.AP

Vierailija kirjoitti:

Ainut ongelma tuon lääkityksen kanssa on se että tosiaan joudun nyt aloittamaan sen korkeimman annostuksen. 27mg ei enää auta yhtään. Mitään vierotusoireita ei ole tullut eikä myöskään sivuvaikutuksia. Viikonloppuisin jätän pillerin ottamatta, samoin myös niinä päivinä kun ei tarvitse olla skarppina.

Lääkityksen ansiosta koen että olen "oma itseni" ja ajatus siitä huithapelista mikä olen ilman lääkitystä lähinnä ahdistaa. Pää toimii nyt paljon kirkkaammin ja olen itsevarmempi. Sosiaaliset tilanteetkin menee ihan normaalisti. Ilman lääkitystä jumitan isossa ihmisporukassa koska en voi keskittyä mikäli ympärillä on paljon ihmisiä, nyt ei mitään ongelmaa ja jopa nautin tilanteista suuresti.

Vieläkin hieman ärsyttää kun peruskoulun lopussa alkoi ilmetä näitä toiminnanohjauksen ongelmia ja terveydenhuollossa kuitattiin ne angstauksella (=D) ja taiteilijasielulla koska olin aina pärjännyt koulussa hienosti. Elämä tuntuu iha erilaiselta nykyään ja mitä sitä olisi nyt tekemässä jos olisi saanut elämän ruotuun jo silloin. Mutta eipä sitä kannata taaksepäin katsoa, eteenpäin vaan =). T.AP

Todella hienolta kuulostaa! :-) toivottavasti kaikki menee parempaan suuntaan jatkossakin!

Ehkä itsekin uskallan kokeilla lääkitystä vielä pelotti vain sivuoireet mutta ehkä elimistön kestää tottua lääkkeeseen.

Vierailija kirjoitti:

26 v., ei peruskoulun jälkeistä koulutusta - lukio jäi kesken, menin amikseen, amis jäi kesken... koko kämppä ihan kaatopaikka, en liioittele, oikeasti niin hirveä läävä, jos saan hieman siivottua niin se on parin päivän päästä aivan yhtä räjähtänyt. Avaimet, puhelin, lompakko aina hukassa, en edes muista kuinka monesti olen soittanut talonmiehen avaamaan asuntoni oven kun luulin ottaneeni avaimet mukaan ulos lähtiessäni. Laskut myöhässä, muutenkin teen kaiken liian myöhään ja myöhästelen milloin mistäkin vaikka kuinka yritän olla ajoissa. Lapsena koulussa vajosin omiin maailmoihini herkästi, unohtelin läksyjä ja ainekirjoitustehtäviä, olin myöhässä, alisuoriuduin ja sitä opettajat ihmettelivät ja haukkuivat laiskaksi, kun pitivät "fiksuna". Koko ikäni olen saanut kuulla olevani laiska, itse olen miettinyt olevani jotenkin "vammainen", kunnes masentuneena psyk. polilla kerroin tästä ja siellä tajusivat viimein mikä oikeasti vaivaa. Vielä on lääkitys hakusessa, mutta jospa sen avulla sitten saisi käytyä jonkun ammatin joskus...?

Kannattaa hoputtaa sen lääkityksen saamisen kanssa mikäli olet diagnoosin jo saanut. Olet vielä tosi nuori ja monet aloittaa esim. Toiset korkeakouluopinnot vielä paljon meitä vanhempana.

Sinulla on oikeesti vielä tosi valoisa tulevaisuus edessä kunhan saat elämän hallintaan. Ja mikset saisi? Itekin aikasemmin mietin että ei minun elämästä tule mitään eikä minusta tule mitään. Nyt kun tietää mistä aiemmat kämmäykset juontaa juurensa ja se tunne siitä, että itsessä on jotain vikaa niin on paljon helpompi olla ja osaa ajatella positiivisemmin tulevaisuudesta. T.AP

Miten sitä diagnoosia lähdetään hakemaan? Epäillyt jo useita vuosia itaelläni add:tä, ilman sitä ylivilkkautta. Ja voiko saada concertaa ilman diagnoosia kokeeksi? Mikään mielialalääkitys ei auta vaan kaikki on sekaisin päässäni silti.

Minä sain lähetteen neurolle kun kävin yths. Projekti oli varmaan hieman alle vuoden pituinen. Oli neurologilla käyntiä, psykiatrilla ja psykologilla juoksemista. Käytiin läpi kouluhistoria peruskoulusta lähtien, joten dataa opintomenestyksestä olisi hyvä olla tallessa. Mulla oli esim. vanhoja reissuvihkoja missä kommentoitiin minun hömelyyttä, poissaolevuutta, keskittymisvaikeutta ja väsymystä. Kannattaa vaikka soittaa ensin omahoitajalle terveyskeskukseen ja kysyä miten tässä asiassa tulisi edetä. T.AP

Mulla ei ole edes diagnoosia eikä koulunkäynti ole sisällön suhteen vaikeaa, mutta mitään hommaa en jaksa tehdä niin hitaasti ja junnaten kuin pitäisi. Nyt on jäämässä toiset opinnot kesken, kun en vaan jaksa istua kuuntelemassa täysin irrelevanttia höpinää. Sellaista tuuria ei voi minulle sattua, että kohdalle osuisi johdonmukaisesti hyviä opettajia, jotka eivät tekisi omaa työtään ihan zombina. Ne eivät ymmärrä, että yleisöllä on vielä ihan helvetisti tylsempää kuin heillä itsellään.

Ja nämä opinnäytetyöt... itse haluaisin tehdä ne pois alta kuukaudessa, mutta aikaa on varattu taas 1,5 vuotta, joten minulla loppuu kiinnostus aiheeseen jo ennen kuin on edes suunnitelman saanut kirjoittaa.

Itselläni on ADHD ja olen 22 vuotias. Olen työn ja tuskan opiskellut itselleni 2 ammattia, itkuilta en ole säästynyt opiskeluissa. Työelämässä olen pärjännyt kun valitsin toiminnallisen ammatin, mutta monen ns. arkipäiväisen asian hoitamisen kanssa olen hukassa. Työmuisti ei ole kovin kummoinen ja aikataulut ovat epäselkeät ellei päivä ole rytmitetty ja rutiininomainen. Tällä hetkellä olen työtön ja saan tukea työn hakuun. Syön concerttaa vain viikolla jos on tarpeen ja viikonloppuisin en ollenkaan ja välillä pidän muitakin taukoja kun on mahdollista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole diagnoosia mutta nykyään olo tuntuu siltä kuin olisi joku add. Ikää 44v ja koko elämänhallinta hukassa. Hukkaan tavarat, koti ja auto kaaoksessa, unohdan asioita, olen muissa maailmoissa, en saa mitään aikaiseksi.

Add ei ole mikään olo, se on neurologinen sairaus. Diagnosoituna vituttaa nämä jotka vitsailee "hehheh mulla on varmaan joku aadeehoodee kanssa kun unohdin hanskat tänään autoon" ja seuraavalla hengenvedolla ihmettelee miten sä et nyt vaan saa niitä opintojas loppuun ja miten sä taas unohdit mitä pitää ostaa kaupasta, ryhdistäydys nyt vähän.

Tajuan hyvin tuon. Mietin vain että

Mikä mun on kun lähes koko aikuisikäni ollut kuin add-ihminen vailla diagnoosia. Ehkä masennus, stressi tai sitten vain laiskuus.

Add ja adhd ilmenevät jo lapsuudessa, itse asiassa se on yksi diagnostisista kriteereistä. Eli jos aikuisena vasta hommat levällään, on syy joku muu, vaikka joku noista ehdostuksistasi tai kombo. Laiskuus tosin ei ehkä selitä elämän kaaosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole diagnoosia mutta nykyään olo tuntuu siltä kuin olisi joku add. Ikää 44v ja koko elämänhallinta hukassa. Hukkaan tavarat, koti ja auto kaaoksessa, unohdan asioita, olen muissa maailmoissa, en saa mitään aikaiseksi.

Add ei ole mikään olo, se on neurologinen sairaus. Diagnosoituna vituttaa nämä jotka vitsailee "hehheh mulla on varmaan joku aadeehoodee kanssa kun unohdin hanskat tänään autoon" ja seuraavalla hengenvedolla ihmettelee miten sä et nyt vaan saa niitä opintojas loppuun ja miten sä taas unohdit mitä pitää ostaa kaupasta, ryhdistäydys nyt vähän.

Tajuan hyvin tuon. Mietin vain että

Mikä mun on kun lähes koko aikuisikäni ollut kuin add-ihminen vailla diagnoosia. Ehkä masennus, stressi tai sitten vain laiskuus.

Add ja adhd ilmenevät jo lapsuudessa, itse asiassa se on yksi diagnostisista kriteereistä. Eli jos aikuisena vasta hommat levällään, on syy joku muu, vaikka joku noista ehdostuksistasi tai kombo. Laiskuus tosin ei ehkä selitä elämän kaaosta.

Totta, mutta haluaisin kommentoida tuohon vielä sen että välillä se sairaus tulee lievissä tapauksissa esille vasta aikuisena. Ja sitten kun aletaan tutkimaan onko kyseinen henkilö ollut sellainen unohteleva sähläri jo lapsuudessa, huomataan että siellä onkin ollut oireilua mutta se on ollut niin pientä ettei siihen ole kiinnitetty sen suurempaa huomiota.

Ennen diagnoosia oli ihme että sain mitään tehtyä ja rämmittyä lukion läpi, luin ja luin, muttei mitään jäänyt päähän ja olin niin hirveän levoton. Amk:n keskeytin ja menin töihin.

Diagnoosin jälkeen ja lääkityksellä amk:ssa keskiarvo on nyt häkellyttävän pienellä vaivalla 4,5 ja ajattelin jatkaa yliopistoon kun voisin vaatia itseltäni enemmänkin.