Mikä on sinun ns. lapsuudentraumasi?

Äidin epävakaus ja itsemurhalla uhkailu. Myös itsestäni kasvoi epävakaa (rajatilatasoinen persoonallisuushäiriö), tiedostan kuitenkin rajoitukseni enkä ole hankkinut/tule hankkimaan lapsia.

Minulla oli ns. onnellinen lapsuus, mutta olen vasta myöhemmin tajunnyt että ongelmiani ja huoliani on aina vähätelty. Ei sinulla mitään ole. Älä höpötä. Ole reipas. Nyt lopeta tuollainen. Koen, etten tullut kuulluksi kun yritin pyytää apua. Myöhemmin sairastuin 13-vuotiaana syömishäiriöön, mutta siihenkään ei puututtu, vaikka kaikki näkivät etten syö normaalisti.

Jäihin tippuminen n.4v. Aikuisiällä en oo pystynyt meneen uimaan, ellen nää pohjaa. Viimeks kun yritin, pääsin kahlaamaan melkein lantion seutuun asti, kaveri yritti saada pidemmälle, mutta menin ihan sekasi. Poruhan siinä tuli.... Toinen on väkivaltainen alkoholisti-isä. Isommilla sisaruksilla pahemmin, yhdellä tuli aikuisiällä paniikkihäiriöitä, masennusta yms. Muuten vahva tuokin ihminen, mutta isän nähdessään romahti. En ite muista isän lyöneen mua, mutta sisarusten mukaan sain selkääni vähän enemmänkin, kun yritin puolustaa äitiä ja hyökkäsin isän päälle. Hienosti oon onnistunu blokkaamaan nuo itteeni kohdistuneet väkivaltaisuudet, mutta muistan paljon henkisestä väkivallasta ja mm. siitä, kun isä piti äitiä seinällä ja uhkas lyödä hampaat kurkkuun. Aikuisiällä mua ahdistaa uudet asiat. Jos on sellainen olo, että petän jonkun lupauksen sisaruksiani kohtaan (ihan yksinkertaiset asiat), niin romahdan. Eli en halua tuottaa sisaruksilleni pettymystä, ja otan nuo asiat todella raskaasti. En osaa isääni vieläkään pelätä, tulen toimeen ja säälin hänen alkoholismiaan. Hänen typeryyksiinsä vastaan sellaisella voimalla, että perääntyy suosiolla..

Helvetillä pelottelu, syntiseksi haukkuminen, seuroihin pakottaminen, koulukaverien kiusaaminen, isän pahoinpitelyt, syyttäminen, alistaminen, vähättely, lyttääminen. Joskus minun oli näitä annettava isälle anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Se oli nöyryyttävää. Oon uskovaisesta perheestä. En ole tasapainoinen ihminen nykyisin. Anteeksi teille uskovaisille jotka loukkaantuvat kun jaoin oman kokemukseni. Loukkaannutte kuitenkin.

Kotiväen negatiivisuus. Nyt aikuisisällä olen tajunnut olevani melko samanlainen. Ärsyttävää. Olen narisemisen ammattilainen. Toisaalta, en pideä yltiöpositiivisuudestakaan, koska elämä ei nyt vain voi olla aina superihanaa ja sydämiä.

Mielenterveyshäiriöinen ja väkivaltainen alkoholisti äiti sekä isän itsemurha ovat varjostaneet ja vaikuttaneet elämääni. Olen sinut nyt keski-ikäisenä itseni kanssa. Äitini ei tätä hyväksy, vaan yrittää väkisin kuulua ja tunkea elämääni. En halua häntä elämääni enkä lasteni elämään. En aio unohtaa enkä anteeksi antaa.

Isäni heitti minut lattialle kovaa ja uhkasi ssatuttaa.

Keskimmäisen lapsen sovittelijan rooli. Puolisonikin on keskimmäinen lapsi ja meillä on paljon yhteistä. Vastuu paljon nuoremmasta pikkusiskosta lienee osasyynä siihen, etten ole koskaan halunnut omia lapsia.

Keskimmäisen lapsen ongelmat täälläkin. Esikoinen isän lellikki, kuopus äitin. Minua ei muistanut kukaan ja lopulta antoivat pois.

Mm. lapsena minua on seksuaalisesti hyväksikäytetty useita kertoja, mutta en kyllä ole työstänyt asiaa mitenkään. Edes vanhemmilleni en ole kertonut asiasta, vaan olen yrittänyt enemmänkin unohtaa koko asian

Läheisen sukulaisen syöpätaistelu: hän sairasti muutaman vuoden syöpää ja jälkeen jäivät leski ja kolme pientä lasta. Nyt kun on omia lapsia olen joutunut käsittelemään asiaa uudestaan: mitä jos minä tai puoliso sairastutaan jne.

Lemmikin menetys äidin itsekkyyden takia. Suht nuori lemmikkini sairastui ja äitini ylimielisesti julisti ettei aio viedä sitä lääkäriin vaikka kuinka anelin. Eläin kärsi pitkään ja kuoli lopulta tuskallisesti. En ole antanut äidilleni anteeksi, en pysty katsomaan kyseisestä lemmikistä kuvia enkä muistelemaan sitä sillä sen ilme kuolinhetkellä on vieläkin muistissa.

Se kun samalla kylällä asuva hullu koira hyökkäsi mun kimppuun ja puri reidestä, vatsasta, käsistä ja kasvoista. Pelkäsin koiria aivan hirveästi vuosikausia tuon jälkeen, ja edelleen aikuisenakin jonkun verran.

Näin kun toinen vanhemmistani yritti tappaa toisen vanhempani puukolla. Toisella vanhemmistani on paha persoonallisuushäiriö joten koko lapsuuteni oli aika epänormaalia.

Olisin halunnut olla poika. Piti käyttää omia tyttöjen vaatteita, vaikka olisin halunnut pukeutua samoin kuin kaksoisveljeni.

Minulla oli mielestäni hyvä lapsuus, ei esimerkiksi päihde- tai väkivaltaongelmia, turvattomuutta tai taloudellisia huolia, mutta aikuisena olen huomannut, että meidänkin perheessä oli niitä ongelmia. Tunteista ei puhuttu koskaan, eikä niitä voinut ilmaista. Äitini kohteli ja kohtelee edelleen isääni todella alentavasti ja halveksien, ja samalla hän pitää itseään pyhimyksenä. Jos äidilleni huomautti tai sanoi vastaan, niin hän loukkaantui ja piti päiväkausia mykkäkoulua. Olen myös kärsinyt siitä, että olen vanhin sisaruksista ja luontaisesti hyvin vastuuntuntoinen ja kaikkien murheiden kantaja. Muistan jo ihan pienenä kantaneen huolta sisaruksista, raha-asioista ja kaikkien viihtyvyydestä. En myöskään koe saaneeni vanhemmilta samalla tavalla huomiota kun muut sisarukset.

Sairastuin teininä masennukseen ja syömishäiriöön, mutta en osaa sanoa johtuiko se edellä mainitusta.

Lapsuuteni oli perusonnellinen, mutta raivostuessaan äiti riepotteli pitkin poikin, potki, huusi ja retuutti. Lisäksi äidissäni on narsistisia piirteitä, minä sain aina pyytää anteeksi mutta hän ei koskaan tehnyt mitään väärin. Asuimme kahdestaan, joten en pystynyt jakamaan tuntojani kenenkään kanssa. Nykyään aikuisena olen melko tasapainoinen, mutta en osaa itsekään hallita raivostumisiani, enkä tunne juuri mitään äitiäni kohtaan.

Väkivalta, sekä äidin että reilusti vanhemman sisaruksen suunnalta, laiminlyönti, hylkääminen. Ala-asteen lopussa seksuaalinen hyväksikäyttö jätti pitkät jäljet, jotkut miehet pelottavat kauheasti, ja pelkään tyttäreni puolesta kovin, mutta yritän olla maalailematta piruja seinille. Perhosia pelkään jostain syystä aivan hirveästi, mutten tiedä miksi.

Se kun sairaalassa viisivuotiaana joudun kitarisaleikkauksen jälkeen muiden huonetovereideni kanssa kuumeenmittaukseen. Meidät kaikki pienet lapset käskettiin vatsallemme sängylle housut nilkoissa ja hoitaja tökkäsi kuumemittarin jokaisen peffaan, kullekin vuorollansa. Arvatkaa, oliko kivaa odottaa omaa vuoroaan? Tai maata siinä mittari prsiissä muiden katsoessa? Mitään verhoja ei ollut. Ihmettelin yksityisyyden puuttumista.

Tuo oli niin alentavaa, etten sen jälkeen ole sietänyt mitään takapuoleen liittyvää. Pahin skenaario olisi, että joutuisin johonkin suolentähystykseen, mielummin kuolisin.

olen sentään päässyt koulukiusattuna olemisesta ylitse näin aikuisiällä, varsinaisia traumoja eikyllä ole, mutta vanhemmat pakotti aina kesät olemaan maalla ja saunomaan josta enkyllä tykkää vieläkään, olen modernimpaan suuntaan