Liisa Keltikangas-Järvinen: Kiintymysvanhemmuus viety Suomessa liian pitkälle

Ei näin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kyllä käskyt ja kiellotkin pitää lapselle selittää, eikä haittaa yhtään vaikka kyseenalaistaisikin jotain opettajienkin käskyjä. Älykkäämpihän siitä sillä tavalla vain tulee, kun ymmärtää MIKSI lettuja ei saa heitellä lattialle, eikä jätä sitä tekemättä vain siksi kun äiti niin sanoo.

Pointti onkin ehkä juuri siinä että ensin kiellät lasta heittämästä lettuja lattialle ja sitten selität asian. Ei taapero vielä osaa oikeasti keskustella syistä ja seurauksista vaikka kuinka luulisit sitä omaa mussukkaa niin fiksuksi ja kehittyneeksi. Miksi kuormitat lasta asioilla jotka ovat hänelle vielä liian vaikeita? Miten luulet lapsen koskaan selviävän yhteiskunnassa joka on täynnä käskyjä ja kieltoja jos opetat että sinun mussukka saa tehdä miten itse haluaa?

En ole tuo alkuperäinen kommentoija, mutta vastaan silti. Taapero ei ehkä osaa keskustella syistä ja seurauksista, mutta ymmärtää niitä jo kyllä ainakin yksinkertaisimmissa asioissa. Vai mihin luulet perustuvan sen, ettei lapsi kerran-pari tuolilla kaaduttuaan ja itsensä satutettuaan enää keiku sillä? Tai heitettyään ruokaa lattialle ja vanhemman keskeytettyä ruokailun tämän seurauksena lapsi ei enää sikaile ruokapöydässä? Nämä arjen tilanteet on syytä sanoittaa lapselle jo kielenkehityksen näkökulmastakin, mutta samaan aikaan lapsi saa arvokasta oppia siitä, mitä seurauksia erilaisilla teoilla voi olla. Näin yksinkertaista se on, ja mm. käytöstapoihin, turvallisuuteen ja normeihin liittyvistä asioista ei neuvotella: vain kielletään ja sitten selitetään, mistä kielto johtuu ja mitä seurauksia käytöksellä voi olla.

Miksi te (vai onko näitä kommentoijia vain yksi?) koko ajan sekoitatte syy-seuraussuhteiden opettamisen siihen, että tilanteessa jotenkin neuvoteltaisiin siitä, täytyykö kieltoja noudattaa vai ei? Nimenomaan EI neuvotella, mutta ei myöskään perustella käskyjä sillä, että "koska äiti käskee ja äitiä on toteltava". Kuten tuolla aiemmin joku jo kommentoikin, tälläinen ulkoapäin ohjautuva lapsi voi hyvinkin päätyä toimimaan väärin, kun ei olekaan aikuista vieressä käskemässä. Sen sijaan syy-seuraussuhteet ymmärtävä lapsi osaa toimia itsenäisesti oikein myös silloin, kun sitä auktoriteettia ei olekaan selän takana vahtaamassa. Kumpaan malliin te ihmiset haluatte kasvattaa lapsenne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman pitää olla lapselle auktoriteetti. Auktoriteettien kunnioitus pitää opettaa kotoa lähtien. Siis se, että kunnioittaa ja tottelee opettajaa, poliisia ym. Tällä tavoin kasvaa sellaisia kansalaisia, jotka eivät ole tuolla anarkisteina kaduilla heittelemässä poliiseja pulloilla. Kun poliisi kieltää sinulta jonkin asian, ei hän ala sinun kanssasi neuvottelemaan asiasta.

Niin. Minä tietysti toivoisin että lapseni (ja myöhemmin ikuinen) motiivi olla lyömättä  muita ei ole se, että poliisi kieltää sen vaan se, että hän tiedostaa mitä väkivalta tekee toiselle eikä halua niitä seurauksia aiheuttaa.

Ulkoinen auktoriteettien silmänpalvonta on epämiellyttävä ja joskus jopa vaarallinen piirre ihmisissä.

Toivon myös kääntäen että lapsi kasvaa miettimään absoluuttisten kieltojen tarkoitusperiä. Suurelta osin kieltojen syy on helppo ymmärtää ja  noudattaa sitä. Jo pieni lapsi ymmärtää että ruokaa ei ainakaan meillä saa tuhlattavaksi asti, ja jos lätyn heittää lattialle, lattia sotkuu ja toisaalta jää nälkä koska ruokaa ei saa enempää.  Virkamies-Suomessa on kuitenkin paljon kiellettyjä asioita, joiden kyseenalaistaminen ja nykyaikaisuus voi olla ihan tervettä.

http://www.vantaansanomat.fi/blogi/257939-kaupunki-kielsi-lasten-luisti…

Ovatko jääratahankkeen puolestapuhujat kuritta kasvaneita penskoja joilla on vaikeuksia totella auktoriteettia? Vai olisiko niin että auktoriteetti kannattaa joskus kyseenalaistaa, ja kiellon asettajakin voi joutua pohtimaan onko kielto syystä tai toisesta mielekäs sen sijaan että "minä nyt olen sanonut näin".

Tämä potenssiin sata. Onneksi kaikista lapsista ei kasvateta alistuvia pikku lampaita! Sisäinen, oikeasti ymmärretty moraalikoodisto kun pitää yksilön huomattavasti todennäköisemmin "kaidalla tiellä" kuin ulkoinen auktoriteetin pelko. Kiitos tästä tekstistä sinulle, kommentoija.

Kannattaisiko sun yrittää ymmärtää että esimerkiksi 3-vuotiaan kognitio ei ole riittävä jollekin neuvotteluille ja että lapsi oppisi että joskus on oikein olla tottelematta ja joskus pitää totella. Pienelle lapselle täytyy olla selkeää että äidin sana on laki, muuten lapsi voi hämmentyä. Saako autotien ylittää katsomatta? Saako naapurin koiraa käydä yksin silittämässä? Saako uunin laittaa päälle? Ei pieni lapsi pysty punnitsemaan milloin äidin sanaa tulee totella ja milloin ei. Alakoululainenkaan ei vielä ymmärrä moniakaan asioita niin että hän voisi itse puntaroida mitä käskyjä noudattaa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että lapsista kasvatettaisiin lampaita vaan että lapsia suojellaan.

Älä vääristele kommentteja joihin vastaat. Ei lapsen kanssa neuvotella saako tielle juosta tai saako ruokaa heitellä,. Mutta kiellon lisäksi hänelle selitetään miksi näin tehdään/ei tehdä. Näin hänen on helpompi ymmärtää miksi asiat ovat kiellettyjä, ja hänellä on myös (ikätasostaan riippuen) motivaatio toimia järkevällä tavalla vaikka vanhempi ei ole vieressä kieltämässä.

Juuri näin, tismalleen tätä ajoin takaa. Turhauttavaa kun ihmiset eivät tunnu edes lukevan niitä kommentteja, joihin vastaavat, vaan vetävät omia (vääriä) johtopäätöksiä ja hyökkäävät sitten kyhäämäänsä olkiukkoa vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin yläasteen opettajana olen kyllä uupunut näihin auktoriteetin kyseenalaistajiin. Olen siinä mielessä moderni opettaja, että ohjaan mieluummin kuin komennan ja käsken, mutta jos luokassa on (ja nykyään näitä on) yksikin kyseenalaistaja, ei siihen auta ohjaaminen, kun koko tunti menee pilalle näistä näsäviisaista kysymyksistä. Esim. kerron, että teemme ryhmätyötä, jolloin kyseenalaistaja julistaa, ettei halua tehdä sitä enkä voi pakottaa häntä siihen. Hän haluaa tehdä jotain muuta. Yleensä en ala vängätä vaan keksin jotain niin puuduttavaa ja tylsää hommaa, että kaveri tyytyy ryhmätyöhön mutta kyseenalaistaja ei kestä "olla väärässä" vaan jatkaa vänkäämistä tyyliin, miksi pitää olla hiljaa, miksi pitää tehdä juuri tästä aiheesta (vaikka aiheen olisikin saanut valita listalta), miksi me opiskelemme juuri tällaista, mitä hyötyä hänelle on tästä tulevaisuudessa jne. Ja näihin vastaaminen vie aikaa ja vie huomion pois itse aiheesta eivätkä ne heikommat ehdi oppia kaikkea hetkessä. Kyseenalaistajan ei useinkaan ole vaikea itse oppia asioita, joten hänen ymmärryksensä ei riitä siihen, että muut saattavat tarvita enemmän tukea ja apua opettajalta kuin hän. Hän on itsekeskeinen ja toimii vain itselleen parhaalla tavalla ja kotoa tulee parhaimmillaan kymmeniä viestejä opastamaan, miten juuri tätä herranterttua pitäisi kohdella. Tyypillisin vastaus vanhemmilta on tuo kyseenalaistamisen hienous. Lapsella on oikeus kuulla joka tunti, miksi hänen on nyt opiskeltava tätä juuri tällä metodilla. Viisi siitä, että se tekee oppitunneista erittäin raskaat.

Kyseenalaistaminen on ihan ok, kun sille on oikea hetki ja paikka. Joskus tunneilla on aikaa keskustella jonkun aiheen mielekkyydestä mutta turha vänkäys ja asioiden tahallinen vatvominen onkin sitten ihan toinen juttu. Miksi kotona ei voida opettaa, että koulussa totellaan opettajaa ja kotona pohditaan, voisiko asioita tehdä toisinkin ja sen jälkeen sovitaan opettajan kanssa aiheesta palaveri? Ai niin, tämähän veisi niiden herranterttujen vanhempien aikaa eivätkä he nyt sentään voi viettää päiviään koululla selittämässä lapselleen, miksi mitäkin ainetta on opittava juuri nyt ja tällä tavalla. Heillä kun on muutakin elämää.

En usko että olet opettaja, kun et nää eroa tunnin terrorisoinnin, näsäviisastelun ja kyseenalaistamisen välillä. Ääripääesimerkkinä hyväksikäyttötapauksissa olisi vain helvetin paljon parempi lapsen kehityksen kannalta, että hän osaa kyseenalaistaa opettajan käskyjä heti tilanteessa, eikä vain tottele ja sitten kerro äidille että näin kävi.

Voisko tällaiseen kyseenalaistajaan käyttää hänen omaa metodiaan? Siis kyseenalaistaan julkisesti hänen toimintansa, että miksi joka tunti täytyy käydä läpi tämä sama "miksi pitää opiskella"-keskustelu, vaikka se jo viime viikolla käytiin huolellisesti läpi ja vie aikaa itse oppimiselta.. Selkeästihän tuo on häiriköintiä siinä missä huutelu tms. Harmi, jos lapsen vanhemmat ei sitä tajua. T.Ohis

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat jo aikuisia. Onneksi silloin ei hömpötetty minkään kiintymysvanhemmuuden takia. Se oli ihan tavallista, että vauvat nukkui vieressä (ei se mikään perhepeti ollut. Vauva nyt vain nukkui vieressä). Isommat kömpi yöllä kainaloon, kun heräsivät.

Vauvaa kannettiin liinassa ja ei silloin ollut mitään kantoliinailua. Se nyt vain oli helpompaa kantaa liinassa (ei ollut edes valmiita liinoja. Ostin kaupasta joustavaa kangasta, mistä sidoin liina), kun isomman lapsen kanssa kuljettiin metsässä ja luonnossa.

Imetettiin, koska se oli helppoa. Ei mitään kiintymysvanhemmuusimetystä.

Asioita kiellettiin, mutta myös kuminauhaa annettiin sen mukaan, kun lapsi alkoi ymmärtää asioita.

Tuo sormiruokailu myös aiheuttaa joskus huvitusta. Ei silloin ollut sormiruokailua. Sitä vain laitettiin lautaselle leipää ja muuta palasina, kun lapsen oli helppo syödä siitä niitä.

Eli ihan tavallista lastenhoitoa, mutta on vain keksitty hienoja nimiä, joilla voi korostaa, että MINÄ olen kiintymysvanhempi ja meillä lapset nukkuu PERHEPEDISSÄ yms.

Mutta miksi nykyään näin toimivia äitejä haukutaan kulttiin kuuluviksi hipeiksi, jos tämä toiminta kerran on ihan normaalia? Niin paljon, että psykologian professorilta täytyy käydä hakemassa kommentteja hyvin asenteellisesti muotoiltuihin kysymyksiin "onko kiintymysvanhemmuudesta haittaa lapsille?" Pakko löytää jotain outoa ja epämiellyttävää hyvin, hyvin perinteisestä tavasta olla pienen lapsen kanssa.

Toi artikkeli on toimittajan mielikuvitusta. Kyseinen asiantuntija ei ole antanut artikkelin lausuntoja, eikä allekirjoita artikkelin väitteitä ja "huolta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli selvät sävelet miten tehdään, mitä ja milloin. Oli asioita joita lapset saivat päättää, mutta viimeisen sanan sanoi vanhempi. Hellittiin ja halailtiin sekä luettiin yhdessä. Tehtiin retkiä metsiin ja museoihin, hieman matkusteltiinkin. Varoja ei ollut mihinkään elämysmatkoihin maanääriin, ainoastaan lähi naapurimaihin.

Muut ihmiset otettiin huomioon ja kohteliasta käytöstä vaadittiin. Lapsi tiesi mitä tehdä ja oli rajat. Se antaa turvallisuutta ja luottamusta vanhempiin.

Hyvin meni, eikä kumpainenkaan  tietääkseni kärsi nyt aikuisena sen suurenpia ongelmia.

Molemmat yliopistossa kouluttautuneita ja töissä, jos se nyt mitenkään edes liittyy koko aiheeseen, mutta piti nyt vain saada mainita.

Voit yllättyä, tai sitten et, mutta olet ollut tietämättäsi(?) kiintymysvanhempi 😉

Ei kun ihan normaali vanhempi toi edellinen kommentoija on ollut. Semmoinen joka on kiintynyt lapseensa ja jonka lapsi on kiintynyt vanhempinsa.

Karmea termihirviö kyllä koko kiintymysvanhemmuus!  Kiintymystä on kyllä runsain määrin niissäkin perheissä joissa ei kiintymysvanhemmuusaatteeseen uskota eikä lahkon periaatteita noudateta. Ihan tavallisella arkijärjellä pärjää hyvin; toimitaan tilanteen mukaan ja sillä tavalla mikä just omalle perheelle tuntuu luontevalta. Lähelläolo ei ole minkään aatesuunnan omaisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Olen melko ahdistunut tästä aiheesta. Meillä on uusperheessä pari puolison alakouluikäistä lasta joiden kanssa käydään jatkuvasti "neuvotteluja" asioista, jotka heidän tulisi vain tehdä. Aamulla ei mitenkään suostuta pestä hampaita, roskia ja likaisia astioita huoneen lattialla, kaikki koulutarvikkeet ja kirjat hujan hajan huoneen lattialla jne jne. Tämäntyyppisistä asioista joutuu sanomaan ihan koko ajan joka päivä. Sitten pitäisi vielä alkaa neuvottelemaan siitä onko näistä asioista huomauttaminen tärkeä asia elämässä vai vain aiheesta huomauttavan pikkumaisuutta.

Keltikankaan kirjojakin lukeneena näen vain yhden tien: nämä asiat toteutetaan "käskyinä" ja yksiselitteisesti näin, koska neuvotteluiden tie ei vain johda mihinkään hyvään. Se opettaa lapset ja nuoret miettimään vastuistaan laistamista yhä monimutkaisemmin, kun aina voi keksiä neuvotteluvaltin jonka nojalla asioita ei tarvitse tehdä. 

Elämä muuttuu kovin raskaaksi jos jokaista 30 sekunnin askaretta kohden joutuu kaksi tai kolme ihmistä käyttämään 5-10 minuuttia asian tekemisen mielekkyydestä väittelemiseen.

Jotain on kyllä mennyt kasvatuksessa pieleen, jos teini-ikäisten kanssa joutuu neuvottelemaan roskien korjaamisesta. Veikkaanpa että taitavat tahallaan simputtaa teikäläistä. Oman ympäristön siistinä pitämistä on meidän lasten kanssa harjoiteltu jo taaperosta asti, opetettu korjaamaan omat lelut jne. Aika uskomatonta jos teinille täytyisi vielä perustella miksi roskat korjataan. Ja mä olen käsitykseni mukaan juuri tällainen kiintymysvanhempi. Mutta meillä ei todellakaan ole ollut mitään vapaata kasvatusta.

Ja noihin auktoriteetteihin sen verran mitä koirankin kasvatuksesta olen oppinut, että hyvä auktoriteetti pystyy olemaan johdonmukainen, jämäkkä, oikeudenmukainen ja oikeamielinen, eli reilu. Nämä voimaa ja käskytystä korostavat kasvattajat ovat henkisesti laiskoja.

Tekeeköhän tämä sen että tulee uniikkeja lumihiutaleita ....

Tutkimusten mukaan mikään ei lataa lasta niin suurella määrällä aggressioita kuin kaikkien tarpeitten ennakoiminen niin että äiti tai isä hoitaa hönen puolestaan kaikki negatiiviset kokemukset ja turhaumat. Näistä ihmisistä tulee niitä joitten ympärillä kuollaan.

Nämä lapsijohtoiset perheet saattavat kuvitella olevansa kiintymysvanhemmuusperheitä, ja saattavat yrittää ollakin mutta kiintymysvanhemmuuteen EI kuulu lapsijohtoisuus. Se on ihan oma juttu tai sovellus sitten.

missään ei anneta ohjetta että lapsen pitäisi johtaa perhettä, päin vastoin. On tärkeä miettiä että kenen ongelmasta/asiasta on kyse, ja nimenomaan aikuinen päättää aikuisten asioista ja on tärkeää myös että aikuinen pitää omat henkilökohtaiset rajansa suhteessa muiden pyyntöihin ja vaatimuksiin. Jos aikuisen pitää päästä kauppaan tekemään ruokaostoksia tms niin ei siitä aleta neuvotella ja maanitella, vaan se on ihan ilmoitusasia.

Tunnen aikuisia ketkä on autoritaarisesti kasvatettu ja kyseenalaistavat usein ihan mitä tahansa, siis kenen tahansa tekemistä. Olen joutunut juurtajaksain perustelemaan asioita aikuiselle, kun toinen vaan jatkaa ja jatkaa sitä jankuttamista. Että tää vaikuttaa enemmänkin autoritaarisen kasvatuksen haittapuolelta, hinnalla millä hyvänsä halutaan olla eri mieltä kun on tarpeeksi monta kertaa huomannut joutuneensa mielivallan kohteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on kiintymysvanhempi??

Tämä.

Suomessa (yh-)äidit kasvattaa poikiaan aivan väärin. Pojista pitäisi kasvattaa miehiä eikä mitään ikuisia lapsia roikkumaan tississä. Okei Etelä-Euroopassa esimerkiksi pojat asuu pitkään mamman luona, mutta samalla mamma koutsaa pojastaan miehen, joka osaa johtaa ja käsitellä naista.

Lapsi ei tunne sanaa EI vaan se kerrotaan positiivisella tavalla. Viimeistään koulussa oppii elämän realiteetit riippuen kyllä asuinalueestakin. 

Miten nää mammat reagoi esim.siihen jos lapsi ei huoli tissiä? Useammalta kuullut, että aikovat imettää esim. 1v asti. Mitä jos lapsi päättää toisin, ei paljonkaan neuvotella 6kk ikäisen kanssa :D

Mikä on perhepeti? Tarkoitan noin niinku instituutiona? 😃 Meillä lapsi on nukkunut aina omassa sängyssään, pl. tietysti jos joskus on sairaana tai näkee pahaa unta, silloin tulee meidän viereen. En pysy nyt oikein kärryillä vissiin...

Kuunteleeko joku oikeasti yhdistelmäsukunimisen naisen kertomaa? Joku miesprofessori kaivataan nyt vahvistamaan tämä. Tunteellisen koiran ei kannata yrittää olla vakavasti otettava.

Ei tuo perhepeti oo uusi keksintö. Ennenmuinoin kun oli liuta lapsia perheissä niin siskonpetejä oli ja parisängyssä saattoi olla 5 ihmistä, välillä vanhemmatkin. 

Vierailija kirjoitti:

Näin yläasteen opettajana olen kyllä uupunut näihin auktoriteetin kyseenalaistajiin. Olen siinä mielessä moderni opettaja, että ohjaan mieluummin kuin komennan ja käsken, mutta jos luokassa on (ja nykyään näitä on) yksikin kyseenalaistaja, ei siihen auta ohjaaminen, kun koko tunti menee pilalle näistä näsäviisaista kysymyksistä. Esim. kerron, että teemme ryhmätyötä, jolloin kyseenalaistaja julistaa, ettei halua tehdä sitä enkä voi pakottaa häntä siihen. Hän haluaa tehdä jotain muuta. Yleensä en ala vängätä vaan keksin jotain niin puuduttavaa ja tylsää hommaa, että kaveri tyytyy ryhmätyöhön mutta kyseenalaistaja ei kestä "olla väärässä" vaan jatkaa vänkäämistä tyyliin, miksi pitää olla hiljaa, miksi pitää tehdä juuri tästä aiheesta (vaikka aiheen olisikin saanut valita listalta), miksi me opiskelemme juuri tällaista, mitä hyötyä hänelle on tästä tulevaisuudessa jne. Ja näihin vastaaminen vie aikaa ja vie huomion pois itse aiheesta eivätkä ne heikommat ehdi oppia kaikkea hetkessä. Kyseenalaistajan ei useinkaan ole vaikea itse oppia asioita, joten hänen ymmärryksensä ei riitä siihen, että muut saattavat tarvita enemmän tukea ja apua opettajalta kuin hän. Hän on itsekeskeinen ja toimii vain itselleen parhaalla tavalla ja kotoa tulee parhaimmillaan kymmeniä viestejä opastamaan, miten juuri tätä herranterttua pitäisi kohdella. Tyypillisin vastaus vanhemmilta on tuo kyseenalaistamisen hienous. Lapsella on oikeus kuulla joka tunti, miksi hänen on nyt opiskeltava tätä juuri tällä metodilla. Viisi siitä, että se tekee oppitunneista erittäin raskaat.

Kyseenalaistaminen on ihan ok, kun sille on oikea hetki ja paikka. Joskus tunneilla on aikaa keskustella jonkun aiheen mielekkyydestä mutta turha vänkäys ja asioiden tahallinen vatvominen onkin sitten ihan toinen juttu. Miksi kotona ei voida opettaa, että koulussa totellaan opettajaa ja kotona pohditaan, voisiko asioita tehdä toisinkin ja sen jälkeen sovitaan opettajan kanssa aiheesta palaveri? Ai niin, tämähän veisi niiden herranterttujen vanhempien aikaa eivätkä he nyt sentään voi viettää päiviään koululla selittämässä lapselleen, miksi mitäkin ainetta on opittava juuri nyt ja tällä tavalla. Heillä kun on muutakin elämää.

Minä en alkaisi tällaisen tyypin kanssa keskustelemaan lainkaan, vaan sanoisin että kiva kun mietit miksi tätä pitää opiskella. Jos et halua tehdä ryhmätyötä, voit kirjoittaa esseen aiheesta "Miksi aihetta X kannattaa opiskella." Vähintään kolme argumenttia puolesta ja vastaan.

Meillä toteutuu KiVa. Ei mutään tekemistä vapaan kasvatuksen kanssa. Ollaan korkeakoulutettuka, kuten monet muutkin KiVat. Sopii älykkäille ja lahjakkaille lapsille, tyhmemmille käy varmasti komentaminen ja pää punaisena huutaminen.

Vierailija kirjoitti:

Tekeeköhän tämä sen että tulee uniikkeja lumihiutaleita ....

Tutkimusten mukaan mikään ei lataa lasta niin suurella määrällä aggressioita kuin kaikkien tarpeitten ennakoiminen niin että äiti tai isä hoitaa hönen puolestaan kaikki negatiiviset kokemukset ja turhaumat. Näistä ihmisistä tulee niitä joitten ympärillä kuollaan.

Miksi pitää tulkita asiat tahallaan päin persettä? Kiintymysvanhemmuus EI kannata tarpeiden ennakoimista, vaan taustatyönsä tehnyt vanhempi tietää, että normaalien arjen pienten pettymysten avulla lapsi oppii käsittelemään myös epämiellyttäviä tunteita ja kokemuksia (kuten pelissä häviämisen aiheuttamaa turhautumista tms.). Sen sijaan lapsen senhetkisiin tarpeisiin (oli se sitten läheisyyden- tai ravinnontarve) tulisi vastata mahdollisimman pienellä viiveellä, jos lapsi on vielä siinä iässä, ettei ymmärrä aikakäsitteitä. Isompaa voi sitten pyytää vaikka odottamaan hetken, jos vanhempi ei heti pysty näitä tarpeita täyttämään.

Ihan ihmeellisiä tulkintoja täällä on kyllä tehty koko kiintymysvanhemmuudesta. Tiedättekö te oikeasti ollenkaan, mitä sillä tarkoitetaan?

Olen seuraillut muutaman kuukauden kiintymysvanhemmuus palstaa fb:ssä ja kuvittelin itsekin olevani kiintymysvanhempi ja keskusteleva äiti. 

Olen aivan järkyttynyt, miten lapsilla on sananvalta vanhempiinsa. Mikäli lapsi ei halua, että hänen hiuksiaan leikataan, asiasta keskustellaan. Lapsi saa kuitenkin tämän teorian mukaan itse päättää, kosketaanko hänen hiuksiinsa vai ei. Siellä oli jollain vanhemmilla rastatukkaisia peikonpesiä lapsilla. Lapsen nukkuessa sitten napsivat niitä rastoja tai suuria takkukasoja poikki. 

Tuntui olevan myös esimerkiksi lapselle lääkkeen anto todella suuri ongelma. Kuinka moni normaali vanhempi kyselee lapselta:"haluatko lääkkeen, vai et?" Aiheesta keskusteltiin laajasti, mutta jotkut vanhemmat kokivat asian todella ahdistavaksi, että lapselle pitää se lääke antaa. Lapsen itsemääräämisoikeuteen puututaan, jos vanhempi vain antaa lääkkeen.  Osa oli tietenkin sitä mieltä, että lapselle pitää vaan antaa se lääke. 

Kuvittelin tosiaan olevani alussa kiintymysvanhempi, mutta totesin, että aivan sairasta touhua! Mun mielestä lapsen pitää saada olla lapsi, eikä hänelle anneta liian suuria kysymyksiä vastattavaksi liian nuorena. Ei pieni lapsi ymmärrä, miksi joku asia on tehtävä. Enkä tietenkään tarkoita, että vanhemmat vaan sanelevat lapselta asioita, vaan asioista voidaan keskustella, mutta lapsen tehtävä ei ole päättää asioista. 

Todella monen kiintymysvanhemman lapsella oli jotain herkkyyksiä jos johonkin: ääniyliherkkyyksiä tai muuta vastaavaa. Usein ne oli perheiden omia diagnooseja. 

Väsyneitä äitejä ja perheitä vaikutti olevan suht paljon. Toiset kokivat, että eivät koskaan tarvitse tai halua olla erossa lapsestaan. Haluavat imettää vielä viisi vuotiasta lastaan. Isä ei ollut ollut lapsen kanssa montaakaan kertaa kahdestaan. Toki toisenlaisiakin mielipiteitä esiintyi.

Kaikki kunnioitus erilaisia kasvattajia kohtaan. Itse vaan huomasin, että tuo ei sovi meidän perheellemme, vaikka mielestämme kunnioitamme lastamme, keskustelemme, sylittelemme ja pidämme monin tavoin lastamme hyvänä. Ihmiset ovat niin erilaisia. Yksi tykkää yhdestä toinen toisesta...