Liisa Keltikangas-Järvinen: Kiintymysvanhemmuus viety Suomessa liian pitkälle

Tämä Liisa se on fiksu nainen. Häneltä tulee kaikki kommentit ja faktat kylmän rauhallisesti ja selkeästi. Mistä lisää Liisoja tähän maahan..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman pitää olla lapselle auktoriteetti. Auktoriteettien kunnioitus pitää opettaa kotoa lähtien. Siis se, että kunnioittaa ja tottelee opettajaa, poliisia ym. Tällä tavoin kasvaa sellaisia kansalaisia, jotka eivät ole tuolla anarkisteina kaduilla heittelemässä poliiseja pulloilla. Kun poliisi kieltää sinulta jonkin asian, ei hän ala sinun kanssasi neuvottelemaan asiasta.

Niin. Minä tietysti toivoisin että lapseni (ja myöhemmin ikuinen) motiivi olla lyömättä  muita ei ole se, että poliisi kieltää sen vaan se, että hän tiedostaa mitä väkivalta tekee toiselle eikä halua niitä seurauksia aiheuttaa.

Ulkoinen auktoriteettien silmänpalvonta on epämiellyttävä ja joskus jopa vaarallinen piirre ihmisissä.

Toivon myös kääntäen että lapsi kasvaa miettimään absoluuttisten kieltojen tarkoitusperiä. Suurelta osin kieltojen syy on helppo ymmärtää ja  noudattaa sitä. Jo pieni lapsi ymmärtää että ruokaa ei ainakaan meillä saa tuhlattavaksi asti, ja jos lätyn heittää lattialle, lattia sotkuu ja toisaalta jää nälkä koska ruokaa ei saa enempää.  Virkamies-Suomessa on kuitenkin paljon kiellettyjä asioita, joiden kyseenalaistaminen ja nykyaikaisuus voi olla ihan tervettä.

http://www.vantaansanomat.fi/blogi/257939-kaupunki-kielsi-lasten-luisti…

Ovatko jääratahankkeen puolestapuhujat kuritta kasvaneita penskoja joilla on vaikeuksia totella auktoriteettia? Vai olisiko niin että auktoriteetti kannattaa joskus kyseenalaistaa, ja kiellon asettajakin voi joutua pohtimaan onko kielto syystä tai toisesta mielekäs sen sijaan että "minä nyt olen sanonut näin".

Tämä potenssiin sata. Onneksi kaikista lapsista ei kasvateta alistuvia pikku lampaita! Sisäinen, oikeasti ymmärretty moraalikoodisto kun pitää yksilön huomattavasti todennäköisemmin "kaidalla tiellä" kuin ulkoinen auktoriteetin pelko. Kiitos tästä tekstistä sinulle, kommentoija.

Työssäni nään jatkuvasti ne ääripäät. Vanhemmat, jotka ei välitä. Ei vaan välitä. Esimerkiksi teini-ikäinen itkee joka maanantaiaamu turhasta, jotta saa silitystä ja huomiota. Kotona ei vissiin saa. Tulee pieni lapsi mieleen, joka on ollut vanhemmista erossa viikonlopun ja keksii tikusta syyn itkutella, kun vanhemmat ilmestyy takaisin. Ja näitä on tullut tosi monta vastaan, joiden "vanhemmat" on koulussa ohjaajat ja erityisopettaja. Sitten toisessa ääripäässä on hemmotellut lapset, joilla ei ole mitään rajoja. Vanhemmat ovat sinällään hyviä ja yrittävät, mutta kun lapselta pitäisi joskus kieltää tai vaatia jotain. Sitten jos tuohon yhdistyy joku neurologinen ongelma, niin ei enää pysty erottamaan, mikä johtuu synnäisestä ongelmasta ja mikä siitä, että kotona ei kasvateta yhtään.

Mutta suurin osa vanhemmista on hyviä. Ihan valtaosa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kyllä käskyt ja kiellotkin pitää lapselle selittää, eikä haittaa yhtään vaikka kyseenalaistaisikin jotain opettajienkin käskyjä. Älykkäämpihän siitä sillä tavalla vain tulee, kun ymmärtää MIKSI lettuja ei saa heitellä lattialle, eikä jätä sitä tekemättä vain siksi kun äiti niin sanoo.

Olet kuin 1700-luvulta: oletat lapsen olevan kognitiivisesti kuin aikuinen, jonka kanssa voi käydä tasavertaista keskustelua.

Ei tarvitse käydä tasavertaista keskustelua selittääkseen lapselle miksi kotona tai yhteiskunnassa toimitaan miten toimitaan. Mutta järkevää se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta miten se on mahdollista, että nämä kiintymysvanhemmat on 24/7 faceryhmissä vastailemassa, kyselemässä ja haukkumassa muita netin käytöstä? Imetysryhmässä haukkana haukkumassa miten yksi yö on liikaa vuoden ikäselle olla erossa ja hänen 8 v ei ole koskaan ollut yltä pois ja tiesi mihin ryhtyi, kun munasokunsa hedelmöitti.

Mistäkö tiedän? Siitä, että olen itsekin nettiriippuvainen ja jatkuvasti netissä roikun, mutta en kyllä istu esittämässä jotain parempaa mitä olen ja haukkumassa muita :D

En minä ole, eikä ole moni muukaan äiti tai isä. Enkä myöskään hauku muita ihmisiä somessa enkä siviilissä vaikka lastani lapsentahtisesti kasvatankin. Nyt lapsi on päikkäreillä (VAUNUISSA! KIINTYMYSSUHDE KATKEAA!). Jostain syystä jaksan kuitenkin vastailla täällä trolleille koska toivon että edes muutama kritisoija täällä tajuaisi ymmärtäneensä asian täysin väärin.

Meillä ainakin on kasvamassa omatoiminen, iloinen, ikätasoisesti taitoja osaava poika, joka luottaa muihinkin ihmisin kuin vanhempiinsa. Syö yhtä hyvällä halulla lihapullia ja perunamuusia että tikka masalaa. Päiväkodin aloituskin sujui hyvin vaikka äiti ei ollutkaan nukkumassa vieressä.

Musta tuntuu, että moni "kiintymyssuhdevanhempi" on myös ymmärtänyt asian väärin, sillä tällaisella vanhemmuudella oikeutetaan ja perustellaan hyvin usein vapaata ja lapsen pillin mukaan menevää kasvatusta. Lisäksi monet tuntemani hard core kiintymyssuhdevanhemmat pitävät päiväkotia saatanasta seuraavana paikkana. Voi kunpa muutkin ymmärtäisivät asian niin kuin sinä.

Mikä siis siinä perhepedissä on vikana? Eikös lapsen kuulukin kömpiä vanhempien väliin jos näkee painajaista tai pelottaa? Maailman turvallisin paikka nukkua! Oma ajatukseni on se että vauvan paikka on samassa huoneessa vanhempien kanssa ekan vuoden, perhepedissä tai omassa sängyssä siinä vieressä. Eikös tämä kuulu normaalin vanhemmuuden alle?

Mä en tajua näistä mitään. Ahdisti jo raskausaikana kun ei ollut mitään selkeää ideologiaa ja sitten idioottina pyörin av-palstalla lukemassa "neuvoja". Ja pyörin edelleen... Ja ahdistun edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Näitä ns. kiintymyssuhdevanhempia on erilaisia. Osa on ihan normaaleja vanhempia, ehkä vain hiukan sensitiivisempiä. Sitten on ihan umpihörhöjä, jotka varmasti pilaavat kiintymyssuhdevanhempien maineen kokonaan. Tunnen molempia versioita ja parikin tällaista hörhöä perhettä. Näiden perheiden lapset ovat suurinpiirtein samanikäisiä kuin omani. En jaksa järjestää leikkitreffejä enää näiden perheiden kanssa, kun nämä lapset(ja myös äidit ovat niin rasittavia). Näiden lasten kaveri- ja leikkitaidot ovat ihan surkeat. Tulee itku ja poru, jos leikki ei menekään heidän tahtonsa mukaan. Lisäksi lapset eivät osaa leikkiä yhtään keskenään, vaan tarvitsevat aina seremoniamesteriksi aikuisen. Itsesäätelytaidot ovat eskari-ikäiselläkin taaperon tasolla. Toisen perheen lapset ovat olevinaan kaksikielisiä, mutta eivät puhu sanaakaan ruotsia(isän kieli), koska eivät halua. Saman perheen äiti oli sitä mieltä, että lapseni änkytys ja vähän hitaampi puheen kehitys kuulemma johtuu siitä, ettei häntä ole huomioitu tarpeeksi, eikä jälkimmäinen toki siitä, että hänkin on kaksikielinen ja on puhunut molempia kieliä pienestä saakka. 🙄 Nämä perheet ovat niin raskasta seuraa, ettei todellakaan käy kateeksi noiden lasten tulevia opettajia. Varsinkin, kun he aikovat hoitaa lapset kotona eskari-ikään saakka.

En yhtään ihmettele että seura kyrsii. Mutta minua ahdistaa tässä yksipuolisessa keskustelussa hirveästi se, että että tuollainen käytös lapsilta nähdään suorana seurauksena kiintymysvanhemmuudesta. Ja tuollaisen hermoja kiristävän perheen vatuloinnin takia leimataan lapsentahtinen kasvatus joksikin mikä tekee lapsista taidottomia nöösejä. Mitä se ei tietenkään ole, vaan tässäkin tapauksessa se on seurausta siitä että vahemmat ovat paaponeet ja höösänneet muksunsa tuollaisiksi (no, lapsen persoonasta myös).

Eihän kääntäenkään voi ajatella että paljon työtä tekevän yh:n omassa huoneessa nukkuva lapsi on aina empaattinen ja mukautuvainen koska äiti on joutunut laittamaan tiukat rajat kasvatukselle eikä ole ollut aikaa selitellä.

Vanhemmuuden voi tehdä niin monella tavalla oikein ja niin monella tavalla väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kyllä käskyt ja kiellotkin pitää lapselle selittää, eikä haittaa yhtään vaikka kyseenalaistaisikin jotain opettajienkin käskyjä. Älykkäämpihän siitä sillä tavalla vain tulee, kun ymmärtää MIKSI lettuja ei saa heitellä lattialle, eikä jätä sitä tekemättä vain siksi kun äiti niin sanoo.

Samaa mieltä. Koska silloin lapsi heittelisi lettuja lattialle, kun äiti ei olisi paikalla sanomassa. Lasta pitää kohdella aina älyllisenä olentona. Toki siitäkin saattaa tulla vaikeuksia, jos lapsi on esim. älykkäämpi kuin joku opettajista. Opettajalla ei ole silloin auktoriteettia.

Jos lapsi on älykkäämpi kuin opettaja niin hän tuskin haluaa kiistää opettajan auktoritettiasemaa koska hänelle ei ole siitä hyötyä. Hänellä on vain hävittävää. Ainut hyöty on se että jos lapsi on jonkunsortin tunnevammainen niin saa hyviä fiboja opettajaa kyseenalaistaessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä ns. kiintymyssuhdevanhempia on erilaisia. Osa on ihan normaaleja vanhempia, ehkä vain hiukan sensitiivisempiä. Sitten on ihan umpihörhöjä, jotka varmasti pilaavat kiintymyssuhdevanhempien maineen kokonaan. Tunnen molempia versioita ja parikin tällaista hörhöä perhettä. Näiden perheiden lapset ovat suurinpiirtein samanikäisiä kuin omani. En jaksa järjestää leikkitreffejä enää näiden perheiden kanssa, kun nämä lapset(ja myös äidit ovat niin rasittavia). Näiden lasten kaveri- ja leikkitaidot ovat ihan surkeat. Tulee itku ja poru, jos leikki ei menekään heidän tahtonsa mukaan. Lisäksi lapset eivät osaa leikkiä yhtään keskenään, vaan tarvitsevat aina seremoniamesteriksi aikuisen. Itsesäätelytaidot ovat eskari-ikäiselläkin taaperon tasolla. Toisen perheen lapset ovat olevinaan kaksikielisiä, mutta eivät puhu sanaakaan ruotsia(isän kieli), koska eivät halua. Saman perheen äiti oli sitä mieltä, että lapseni änkytys ja vähän hitaampi puheen kehitys kuulemma johtuu siitä, ettei häntä ole huomioitu tarpeeksi, eikä jälkimmäinen toki siitä, että hänkin on kaksikielinen ja on puhunut molempia kieliä pienestä saakka. 🙄 Nämä perheet ovat niin raskasta seuraa, ettei todellakaan käy kateeksi noiden lasten tulevia opettajia. Varsinkin, kun he aikovat hoitaa lapset kotona eskari-ikään saakka.

En yhtään ihmettele että seura kyrsii. Mutta minua ahdistaa tässä yksipuolisessa keskustelussa hirveästi se, että että tuollainen käytös lapsilta nähdään suorana seurauksena kiintymysvanhemmuudesta. Ja tuollaisen hermoja kiristävän perheen vatuloinnin takia leimataan lapsentahtinen kasvatus joksikin mikä tekee lapsista taidottomia nöösejä. Mitä se ei tietenkään ole, vaan tässäkin tapauksessa se on seurausta siitä että vahemmat ovat paaponeet ja höösänneet muksunsa tuollaisiksi (no, lapsen persoonasta myös).

Eihän kääntäenkään voi ajatella että paljon työtä tekevän yh:n omassa huoneessa nukkuva lapsi on aina empaattinen ja mukautuvainen koska äiti on joutunut laittamaan tiukat rajat kasvatukselle eikä ole ollut aikaa selitellä.

Vanhemmuuden voi tehdä niin monella tavalla oikein ja niin monella tavalla väärin.

Jos luit viestin niin huomasit, että sanoin tuntevani molempia versioita. Niitä ihan tavallisiakin perheitä siis, joissa noudatetaan lapsentahtisuutta. Mutta ikävä kyllä kovimpaan ääneen kiintymyssuhdevanhemmuudesta kohkaavat ovat juuri noita edellä kuvaamiani hörhöjä. He aiheuttavat sen kiintymyssuhdevanhemmuuden huonon maineen.

Itse en ymmärrä miksi oman vanhemmuuden ja kasvatuksen tyylilajia pitää ylipäätään määritellä ja mainostaa.

Nykyinen ajatus siitä, että lapset otetaan mukaan perheen päätösten tekemiseen, on todella vinksahtanut. Ei lapsuuteen kuulu pohtia, mitä koko perhe tänään syö, eikä lapsen kuulu ottaa vastuuta tuollaisista asioista. Kuvittelevatko nykyvanhemmat, että vastuun päätöksistä vierittäminen lapsille tekee lapsuudesta paremman? Ei tee. Onnelliseen lapsuuteen kuuluu se, ettei lapsen tarvitse huolehtia perheen asioista. Lapsen kuuluu esim. saada eteensä hänelle sopivaa ruokaa, ilman että hänen tarvitsee pohtia asiaa. Lapsen ei tarvitse olla mukana päättämässä, minne mennään lomalla, eikä lapsen etenkään tarvitse katua päätöstään, jos valittu vaihtoehto ei täytä odotuksia. Perheen aikuiset tekevät päätökset ja kantavat vastuun.

Lapsen kasvaessa hänen mielipidettään voi kysyä, ja hän saa vaikka valita vaatteensa kahdesta vaihtoehdosta. Mutta lapsen elämää ei tule kuormittaa aikuisten arjella. Lapsuuden kuuluu olla huoletonta ja yksinkertaista, leikkimiseen keskittyvää, eikä siihen saa sekoittaa aikuisten maailmaa arkisine pohdintoineen ja vastuineen. Aikuisen tehtävä on turvata lapsuus ja antaa lapsen olla lapsi.

Kiintymysvanhempien osalta lähinnä pitäisi miettiä lapsen huostaanottoa jos vanhempi vie asian äärimmäisyyyksiin.

Huomaa kyllä, ettei monella keskustelijalla ole hajuakaan siitä, mitä kiintymys(suhde)vanhemmuus oikeasti tarkoittaa. Sehän perustuu psykologiassa hyvin tunnettuun ja tunnustettuun kiintymyssuhdeteoriaan, joten pitää olla melko tietämätön, jos sitä ei kannata. Keltikangas-Järvinen kannattaa sitä tietysti jo ammattinsakin puolesta, mutta toteaa, että monilla siihen liitetyillä asioilla ei ole mitään tekemistä itse teorian kanssa.

Teoria on itseasiassa hyvin yksinkertainen ja maalaisjärjelläkin ymmärrettävissä. Kun lapsen tarpeisiin (eli vaikkapa siihen vauvan itkuun) vastataan, lapsi oppii luottamaan huoltajiinsa ja kokee olonsa turvalliseksi. Itsenäisyyttä (eli vaikkapa yksin nukkumista tai leikkimistä) ei tarvitse mitenkään erityisesti opettaa, sillä turvallisessa kiintymyssuhteessa kasvanut lapsi itsenäistyy luonnostaan huomatessaan, että ympäristön tutkiminen ja itsenäisyys ei johda hylkäämiseen vaan uusiin mielenkiintoisiin kokemuksiin. Tämä tapahtuu tietysti lapsen oman temperamentin ehdoilla, kun ujommalla lapsella itsenäistymisen vaihe saattaa tulla myöhemmin tai kestää pidempään. Turvalliseen kiintymyssuhteeseen kuuluvat myös terveet rajat, eli kyse ei missään nimessä ole vapaasta kasvatuksesta, niin kuin täällä moni näyttää luulevan. Esimerkiksi ristiriitaisesti tai välttelevästi kiintynyttä lasta on itseasiassa paljon vaikeampi ohjailla sopivaan käytökseen, sillä heiltä puuttuu tämä luottamus huoltajan/ aikuisen luontaiseen, elämänkokemuksen tuomaan auktoriteettiin.

Vierailija kirjoitti:

Erästä tuttavaperheen lasta imetettiin vielä 4-vuotiaana. Lapsen tarhakaverit näkivät tämän ja tietysti muistivat sen vielä aikanaan koululaisinakin kun olivat luokkakavereita. Ei ehkä kauhean kiva juttu sille lapselle kun tissihetket otetaan puheenaiheeksi.

Onhan monilla isoja sisaruksia, jotka muistavat imetyksen, joten ei se mitään puhetta estä, etteivät just oman luokan oppilailla ole siitä muistoja.

Korjaus: ettei juuri oman luokan oppilailla ole siitä muistoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman pitää olla lapselle auktoriteetti. Auktoriteettien kunnioitus pitää opettaa kotoa lähtien. Siis se, että kunnioittaa ja tottelee opettajaa, poliisia ym. Tällä tavoin kasvaa sellaisia kansalaisia, jotka eivät ole tuolla anarkisteina kaduilla heittelemässä poliiseja pulloilla. Kun poliisi kieltää sinulta jonkin asian, ei hän ala sinun kanssasi neuvottelemaan asiasta.

Niin. Minä tietysti toivoisin että lapseni (ja myöhemmin ikuinen) motiivi olla lyömättä  muita ei ole se, että poliisi kieltää sen vaan se, että hän tiedostaa mitä väkivalta tekee toiselle eikä halua niitä seurauksia aiheuttaa.

Ulkoinen auktoriteettien silmänpalvonta on epämiellyttävä ja joskus jopa vaarallinen piirre ihmisissä.

Toivon myös kääntäen että lapsi kasvaa miettimään absoluuttisten kieltojen tarkoitusperiä. Suurelta osin kieltojen syy on helppo ymmärtää ja  noudattaa sitä. Jo pieni lapsi ymmärtää että ruokaa ei ainakaan meillä saa tuhlattavaksi asti, ja jos lätyn heittää lattialle, lattia sotkuu ja toisaalta jää nälkä koska ruokaa ei saa enempää.  Virkamies-Suomessa on kuitenkin paljon kiellettyjä asioita, joiden kyseenalaistaminen ja nykyaikaisuus voi olla ihan tervettä.

http://www.vantaansanomat.fi/blogi/257939-kaupunki-kielsi-lasten-luisti…

Ovatko jääratahankkeen puolestapuhujat kuritta kasvaneita penskoja joilla on vaikeuksia totella auktoriteettia? Vai olisiko niin että auktoriteetti kannattaa joskus kyseenalaistaa, ja kiellon asettajakin voi joutua pohtimaan onko kielto syystä tai toisesta mielekäs sen sijaan että "minä nyt olen sanonut näin".

Tämä potenssiin sata. Onneksi kaikista lapsista ei kasvateta alistuvia pikku lampaita! Sisäinen, oikeasti ymmärretty moraalikoodisto kun pitää yksilön huomattavasti todennäköisemmin "kaidalla tiellä" kuin ulkoinen auktoriteetin pelko. Kiitos tästä tekstistä sinulle, kommentoija.

Kannattaisiko sun yrittää ymmärtää että esimerkiksi 3-vuotiaan kognitio ei ole riittävä jollekin neuvotteluille ja että lapsi oppisi että joskus on oikein olla tottelematta ja joskus pitää totella. Pienelle lapselle täytyy olla selkeää että äidin sana on laki, muuten lapsi voi hämmentyä. Saako autotien ylittää katsomatta? Saako naapurin koiraa käydä yksin silittämässä? Saako uunin laittaa päälle? Ei pieni lapsi pysty punnitsemaan milloin äidin sanaa tulee totella ja milloin ei. Alakoululainenkaan ei vielä ymmärrä moniakaan asioita niin että hän voisi itse puntaroida mitä käskyjä noudattaa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että lapsista kasvatettaisiin lampaita vaan että lapsia suojellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kertovat mukavia ja hauskoja tarinoita luokkakavereistaan, jotka hauskasti ja nokkelasti kyseenalaistavat ja haastavat opettajaa joka päivä.... jutut mitä jotkut oppilaat tekevät tunnilla ovat aivan käsittämättömiä, juurikin tuota suun soittamista ja vastaan vänkäämistä. Ja tässä ei nyt puhuta mistään teineistä, meno alkaa jo ensimmäiseltä luokalta.

Viimeisin episodi oli, kun opettaja ei saanut paria oppilasta urheilutunnilta koululle takaisin. Muut odottivat pakkasessa puoli tuntia jotta apuvoimia tulee paikalle.

Älykäs keskustelu ja kyseenalaistaminen ovat eri asioita kuin vänkääminen ja jäkättäminen.  Hyvästä kyseenalaistavasta kommentista saadaan oppituntiin dynamiikkaa ja muukin ryhmä hyvässä lykyssä keskusteluun. Monet meistä aikuisista ovat olleet esimerkiksi työpaikan koulutustilaisuudessa, jossa yleisössä saattaa olla henkilö, jonka ainoa tarkoitus on osoittaa, kuinka tyhmä luennoitsija on ja miten oikeassa kommentoija on. Jokainen yleisössä ollut myös tietää, miten koulutustilaisuus voi lässähtää jäkättäjän takia.

Oli miten oli, oppitunnit ovat nykyään aikamoista sirkusta, kun osa oppilaista ei ole tottunut olemaan hiljaa ja tekemään mitä pyydetään. Kyllä siinä jää peltoretket tekemättä tiettyjen oppilaiden takia. Sääli niitä jotka osaavat olla ihmisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Nykyinen ajatus siitä, että lapset otetaan mukaan perheen päätösten tekemiseen, on todella vinksahtanut. Ei lapsuuteen kuulu pohtia, mitä koko perhe tänään syö, eikä lapsen kuulu ottaa vastuuta tuollaisista asioista. Kuvittelevatko nykyvanhemmat, että vastuun päätöksistä vierittäminen lapsille tekee lapsuudesta paremman? Ei tee. Onnelliseen lapsuuteen kuuluu se, ettei lapsen tarvitse huolehtia perheen asioista. Lapsen kuuluu esim. saada eteensä hänelle sopivaa ruokaa, ilman että hänen tarvitsee pohtia asiaa. Lapsen ei tarvitse olla mukana päättämässä, minne mennään lomalla, eikä lapsen etenkään tarvitse katua päätöstään, jos valittu vaihtoehto ei täytä odotuksia. Perheen aikuiset tekevät päätökset ja kantavat vastuun.

Lapsen kasvaessa hänen mielipidettään voi kysyä, ja hän saa vaikka valita vaatteensa kahdesta vaihtoehdosta. Mutta lapsen elämää ei tule kuormittaa aikuisten arjella. Lapsuuden kuuluu olla huoletonta ja yksinkertaista, leikkimiseen keskittyvää, eikä siihen saa sekoittaa aikuisten maailmaa arkisine pohdintoineen ja vastuineen. Aikuisen tehtävä on turvata lapsuus ja antaa lapsen olla lapsi.

Me ollaan anettu välillä lasten päättää mitä ruokaa syödään :O Pidetään ihan säännöllisesti päivä et lapset saa päättää, sit mietitään mitä siihen ruokaan tarvitaan ja laaditaan ostoslista, sit mennään kauppaan ostamaan ne aineet ja sit tehdään se ruoka yhdessä, katetaan pöytä ja syödään. Mä oon kuvitellut et tää ois kasvatusta.

Eroperheissähän tää näkyy selvästi, kun yleensä äiti on tää hyysääjä ja isä ohjaa lasta omatoimisuuteen. Näin se menee miunkin lasten kohdalla ja kuvittelisin sen olevan aika yleistä.

Vähän ohi aiheen, mutta olen miettinyt, että nukkuvatko perhepetiläiset aina myös päiväunet lapsensa vieressä, jos kerran lapselle on haitaksi joutua nukkumaan yksin? Vai onko sille jotain perustetta, miksi lapsi voi nukkua päivällä yksin, mutta yöllä ei?

Tää on vähän OT, mutta mulla oli ennen lapsia tiukka käsitys siitä, että lapsi nukkuu omassa sängyssään vauvasta asti. No, muutamassa viikossa olin alkanut nukkua suosiolla vauvan vieressä. Ensinnäkin sammuin yöimetyksissä järestään tuoliin ja toisekseen mä en jaksanut nousta omasta sängystäni miljoonaa kertaa yössä. Nopeesti vauva oppi hoitamaan myös itse yöimetyksensä, joten mä sain nukkua täydet yöt.

No, tuli kuopus. Mulla oli vankka oletus siitä, että nukun vauvan kanssa. Kuitenkin hyvin nopeasti totesin ettei siitä tule yhtään mitään kun kuopus möyri ja pyöri ja inisi ja sätki unissaan tauotta JA mä joka inahdukseen yritin puoliunissani työntää sille tissiä suuhun, johon vauva heräsi, joten kummankaan nukkumisesta ei tullut yhtään mitään. Nukuttiin sitten eri huoneissa, ja yöherätyksiä oli täsmällisiin aikoihin 2-4 yössä, joten olin alusta asti virkeämpi kuin esikoisen kanssa enkä esim. sammunut tuoliin kertaakaan.

Mulla oli kyllä kuopuksesta hirveät hormonisyyllisyydet kun en antanut sille "niin paljon" kuin esikoiselle. Mutta ei se ole "paljon antamista" jos lapsi päinvastoin jopa kärsii siitä kun äiti yöherättelee tissillä :D Pointti: Valitaan ideologia vauvan mukaan! :D Siksihän niitä erilaisia kasvatustapoja on tosi paljon, koska äidit ja vauvat ja äiti-vauva yhdistelmät on keskenään todella erilaisia.