Liisa Keltikangas-Järvinen: Kiintymysvanhemmuus viety Suomessa liian pitkälle

Vierailija kirjoitti:

Meillä toteutuu KiVa. Ei mutään tekemistä vapaan kasvatuksen kanssa. Ollaan korkeakoulutettuka, kuten monet muutkin KiVat. Sopii älykkäille ja lahjakkaille lapsille, tyhmemmille käy varmasti komentaminen ja pää punaisena huutaminen.

Toivottavasti olet provo, sillä en haluaisi lukeutua kanssasi samaan porukkaan. T. Korkeakoulutettu KiVa-vanhempi, joka ei jaottele lapsia lahjakkaisiin ja tyhmiin

Vierailija kirjoitti:

Minusta kyllä käskyt ja kiellotkin pitää lapselle selittää, eikä haittaa yhtään vaikka kyseenalaistaisikin jotain opettajienkin käskyjä. Älykkäämpihän siitä sillä tavalla vain tulee, kun ymmärtää MIKSI lettuja ei saa heitellä lattialle, eikä jätä sitä tekemättä vain siksi kun äiti niin sanoo.

Toki saa selittää, mutta siinä tilanteessa ei on ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman pitää olla lapselle auktoriteetti. Auktoriteettien kunnioitus pitää opettaa kotoa lähtien. Siis se, että kunnioittaa ja tottelee opettajaa, poliisia ym. Tällä tavoin kasvaa sellaisia kansalaisia, jotka eivät ole tuolla anarkisteina kaduilla heittelemässä poliiseja pulloilla. Kun poliisi kieltää sinulta jonkin asian, ei hän ala sinun kanssasi neuvottelemaan asiasta.

Niin. Minä tietysti toivoisin että lapseni (ja myöhemmin ikuinen) motiivi olla lyömättä  muita ei ole se, että poliisi kieltää sen vaan se, että hän tiedostaa mitä väkivalta tekee toiselle eikä halua niitä seurauksia aiheuttaa.

Ulkoinen auktoriteettien silmänpalvonta on epämiellyttävä ja joskus jopa vaarallinen piirre ihmisissä.

Toivon myös kääntäen että lapsi kasvaa miettimään absoluuttisten kieltojen tarkoitusperiä. Suurelta osin kieltojen syy on helppo ymmärtää ja  noudattaa sitä. Jo pieni lapsi ymmärtää että ruokaa ei ainakaan meillä saa tuhlattavaksi asti, ja jos lätyn heittää lattialle, lattia sotkuu ja toisaalta jää nälkä koska ruokaa ei saa enempää.  Virkamies-Suomessa on kuitenkin paljon kiellettyjä asioita, joiden kyseenalaistaminen ja nykyaikaisuus voi olla ihan tervettä.

http://www.vantaansanomat.fi/blogi/257939-kaupunki-kielsi-lasten-luisti…

Ovatko jääratahankkeen puolestapuhujat kuritta kasvaneita penskoja joilla on vaikeuksia totella auktoriteettia? Vai olisiko niin että auktoriteetti kannattaa joskus kyseenalaistaa, ja kiellon asettajakin voi joutua pohtimaan onko kielto syystä tai toisesta mielekäs sen sijaan että "minä nyt olen sanonut näin".

Tämä potenssiin sata. Onneksi kaikista lapsista ei kasvateta alistuvia pikku lampaita! Sisäinen, oikeasti ymmärretty moraalikoodisto kun pitää yksilön huomattavasti todennäköisemmin "kaidalla tiellä" kuin ulkoinen auktoriteetin pelko. Kiitos tästä tekstistä sinulle, kommentoija.

Kannattaisiko sun yrittää ymmärtää että esimerkiksi 3-vuotiaan kognitio ei ole riittävä jollekin neuvotteluille ja että lapsi oppisi että joskus on oikein olla tottelematta ja joskus pitää totella. Pienelle lapselle täytyy olla selkeää että äidin sana on laki, muuten lapsi voi hämmentyä. Saako autotien ylittää katsomatta? Saako naapurin koiraa käydä yksin silittämässä? Saako uunin laittaa päälle? Ei pieni lapsi pysty punnitsemaan milloin äidin sanaa tulee totella ja milloin ei. Alakoululainenkaan ei vielä ymmärrä moniakaan asioita niin että hän voisi itse puntaroida mitä käskyjä noudattaa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että lapsista kasvatettaisiin lampaita vaan että lapsia suojellaan.

Samaa mieltä yllä olevan kanssa ja selkeästi huomaa, ettei monilla täällä keskustelevista ole pienintäkään käsitystä esim. moraalisen kehityksen vaiheista. Ehkä on tankattu sitä kiintymyssuhdeteoriaa, mutta mistään muusta ei sitten tiedetäkään.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän perhepedin ihanuuden ajatuksena, mutta on lapselle todella haastavaa aloittaa päiväkodissa, kun nukkarissa ei olekaan oma äiti vieressä makaamassa. Lapsen omaksi parhaaksi siihen ilman äitiä nukkumiseen kannattaisi kyllä totutella.

t. LTO

Mitä ihmettä? Meillä ei lapset ole ainakaan niin reagoineet. Outo asenne.

Kommentti vaan kirjoitti:

Olen seuraillut muutaman kuukauden kiintymysvanhemmuus palstaa fb:ssä ja kuvittelin itsekin olevani kiintymysvanhempi ja keskusteleva äiti. 

Olen aivan järkyttynyt, miten lapsilla on sananvalta vanhempiinsa. Mikäli lapsi ei halua, että hänen hiuksiaan leikataan, asiasta keskustellaan. Lapsi saa kuitenkin tämän teorian mukaan itse päättää, kosketaanko hänen hiuksiinsa vai ei. Siellä oli jollain vanhemmilla rastatukkaisia peikonpesiä lapsilla. Lapsen nukkuessa sitten napsivat niitä rastoja tai suuria takkukasoja poikki. 

Tuntui olevan myös esimerkiksi lapselle lääkkeen anto todella suuri ongelma. Kuinka moni normaali vanhempi kyselee lapselta:"haluatko lääkkeen, vai et?" Aiheesta keskusteltiin laajasti, mutta jotkut vanhemmat kokivat asian todella ahdistavaksi, että lapselle pitää se lääke antaa. Lapsen itsemääräämisoikeuteen puututaan, jos vanhempi vain antaa lääkkeen.  Osa oli tietenkin sitä mieltä, että lapselle pitää vaan antaa se lääke. 

Kuvittelin tosiaan olevani alussa kiintymysvanhempi, mutta totesin, että aivan sairasta touhua! Mun mielestä lapsen pitää saada olla lapsi, eikä hänelle anneta liian suuria kysymyksiä vastattavaksi liian nuorena. Ei pieni lapsi ymmärrä, miksi joku asia on tehtävä. Enkä tietenkään tarkoita, että vanhemmat vaan sanelevat lapselta asioita, vaan asioista voidaan keskustella, mutta lapsen tehtävä ei ole päättää asioista. 

Todella monen kiintymysvanhemman lapsella oli jotain herkkyyksiä jos johonkin: ääniyliherkkyyksiä tai muuta vastaavaa. Usein ne oli perheiden omia diagnooseja. 

Väsyneitä äitejä ja perheitä vaikutti olevan suht paljon. Toiset kokivat, että eivät koskaan tarvitse tai halua olla erossa lapsestaan. Haluavat imettää vielä viisi vuotiasta lastaan. Isä ei ollut ollut lapsen kanssa montaakaan kertaa kahdestaan. Toki toisenlaisiakin mielipiteitä esiintyi.

Kaikki kunnioitus erilaisia kasvattajia kohtaan. Itse vaan huomasin, että tuo ei sovi meidän perheellemme, vaikka mielestämme kunnioitamme lastamme, keskustelemme, sylittelemme ja pidämme monin tavoin lastamme hyvänä. Ihmiset ovat niin erilaisia. Yksi tykkää yhdestä toinen toisesta...

Lihavoin nuo kohdat, jotka on just niitä esimerkkejä, että on menty metsään ja lujaa. Äärimmäisyyksiin menevät kiintymysvanhemmat eivät osaa käskeä lastaan silloinkaan, kun on kyse asiasta, jossa ei voi enää valita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että tämä on ohis, mutta nyt on aivan pakko avautua omasta lapsuudestani liittyen tähän neuvotteluasiaan. Mun vanhempani eivät siis edustaneet kiintymysvanhemmuutta, olivat päin vastoin hyvin tiukkoja  - joskin rakastavalla tavalla - ja vaativat meiltä lapsilta jo pienestä pitäen moitteettomia käytöstapoja.

Tästä huolimatta vanhempani noudattivat yllämainittua keskustelevaa ja neuvottelevaa vanhemmuutta. Minulle perusteltiin joka kerta tarkasti, miksi jokin asia oli järkevintä tehdä tietyllä tavalla - sain myös ilmaista oman mielipiteeni ja perusteluni asiaan. Vanhempani toki viime kädessä päättivät tapahtumien kulusta, mutta minulle tarjottiin ainakin näennäisesti mahdollisuus työstää kompromissia.

5-vuotiaana päiväkodissa jouduin parin lastenhoitajan silmätikuksi, en suinkaan tahallisen kurittomuuden tai ilkeän käytöksen vuoksi, vaan siksi, että kyseenalaistin rauhallisella sävyllä mielestäni kohtuuttomia tai epäreiluja käskyjä, joiden takana piileviä syitä en yksinkertaisesti tuolloin vielä ymmärtänyt. Jälkikäteen tajuan toki, että "vastahankainen" käytökseni oli epäilemättä työlästä ison lapsilauman kanssa kamppaileville hoitajille, eivätkä tuolloin kaipaamani neuvottelut ylipäänsä kuulu (varhais)kasvatusjärjestelmän säilöntäpaikka ja ruotuunkasvattamis -ideologiaan. Lopulta tilanne kärjistyi niin pahaksi, että minua yritettiin siirtää erityislapsille tarkoitettuun pienryhmään.

Onneksi oma lastentarhanopettajani ryhtyi puolustajakseni ja ohjasi minut pienryhmän sijaan koulukypsyystesteihin. Aloitin 6-vuotiaana ensimmäisellä luokalla, jonka jälkeen olen pärjännyt elämässäni paremmin, saanut ystäviä ja kohtuullisia käytösnumeroitakin. :) Nykyään opiskelen analyyttistä ajattelua vaativaa alaa, jossa on onnekseni yllättävän paljon muitakin vastarannan kiiskiä. Siltikin vielä yli 20-vuotiaana itkettää ajatellessani miten hämmentävä ja kylmä päiväkotimaailma oli kaltaiselleni syitä ja perusteluja kaipaavalle lapselle.

Romaanin mittaisen tarinani opetus: vanhemmat, jotka opetatte jälkikasvuanne neuvottelemaan, saatatte tehdä lapsillenne karhunpalveluksen, ainakin mitä tulee koulujärjestelmään. Perinteinen käskytys ja autoritäärinen kuri valmentavat paremmin kohtaamaan koulumaailman arvot ja käyttäytymisnormit. Yliopistossa sitten helpottaa ja ehkä työelämässä tällaisesta taustasta voi olla hyötyäkin... mene ja tiedä. :)

Kaikki lasten käytös ei kuitenkaan johdu ainoastaan vanhempien kasvatuksesta. Myös autoritäärisen kasvatuksen saanut lapsi voi olla superärsyttävä besserwisser. Jos tarinasi on tosi, ja vanhempasi perustelivat sinulle paljon asioita (ja sinä tämän hyvin ymmärsit) niin sinulle olisi voinut selittää myös että isossa ryhmässä asiat tehdään ryhmän ehdoilla ja että päiväkodissa on arjen sujuvuuden kannalta noudatettava kerran valittuja rutiineja.

Kieltojen syiden pohtiminen ei myöskään ole sama asia kuin periaatteesta suuna päänä vastaan vänkääminen. Täällä oli hyvä kommentti siitä yhdestä stereotyypistä joka tulee aina luennolle/koulutukseen vänkäämään ainoana tavoitteena todistaa olevansa oikeassa ja luennoitsija väärässä. Ei näin, lapselle opetetaan siinä sivussa myös käytöstapoja ja tilannetajua. 

Tunnistan tuon besserwisser-arkkityypin; helvetin ärsyttävän ihmisen, joita tulee vastaan lähes jokaisessa koulussa ja työpaikalla. Aiempi kirjoitukseni antoi tahatta hiukan vääränlaisen kuvan: päästyäni koulumaailmaan itseasiassa koetin kovasti sulautua massaan. Olin yksi niistä hiljaisista tytöistä, jotka saivat kiitettäviä arvosanoja, istuivat takarivissä, välttelivät vastuuta, ja salaa itsekseen kärsivät epäreiluuden tunteesta.

Tottakai näiden päiväkodin ongelmien viimein ilmettyä vanhemmilleni (melko myöhäisessä vaiheessa), keskusteltiin kotona erittäin vakavasti päiväkodin säännöistä. Kuten edellämainittu kommentoija peräänkuulutti, näiden keskustelujen jälkeen koetin sopetua vallitsevaan järjestelmään parhaan (lapsen)kykyni mukaisesti. Painotan, etten ole myöhemmässä iässä edelleenkään joutunut ongelmiin lain, ikätovereiden, viranomaisten tai opettajien, kanssa. Korostan, etten ainakaan tahallisesti ollut ilkeä, inhottava tai pikkumainen, toimin vain kuten kotonani oli opetettu. Olen melko varma, että jos nykyisiltä pitkäaikaisilta ystäviltäni kysyttäisiin, vastaus olisi että "X on hiukan omaperäinen, kun tykkää väitellä asioista".

Juu, olin ihan varmasti ärsyttävä, rasittava, ikävä ja kyseenalaistin itsestäänselvyyksiä. Jonkun meistä täytyy. Tottelemattomuuden sijaan tottelevaisuus on tekijä, joka on saanut enemmän yhteiskunnallista tuhoa aikaan. :)

Terve kiintymysvanhemmuus on sitä että tunnistetaan lapsen tarpeet ja pyritään vastaamaan niihin. TARVE on kuitenkin eri asia kuin lapsen TAHTO.

Lapsella on luontainen TARVE tietää missä menee raja ja kuka sen päättää. Se lisää turvallisuuden tunnetta. Lapsen ei tarvitse silloin kantaa vastuuta, hän saa olla lapsi. Lapsi kuitenkin TAHTOO päättää itse. Se ei ole tarve. Sen seuraaminen johtaa ihan hirveän stressaavaan valtataisteluun joka kantilta.

Joskus lapsella on UNENTARVE jolloin lapsi TAHTOO esim helposti olla tissillä koko yön. Väsynyt lapsi hakeutuu lähelle, vaikka ei olisi kyse läheisyydentarpeesta juuri sillä hetkellä.

Joskus TARVE voi olla nälkä jolloin lapsi TAHTOO heitellä tavaroita ja huutaa kaikille. Ei silloinkaan tarvitse mennä paapomaan että "annetaan pekan nyt ilmaista tunteitaan ja ollaan tässä hänen lähellä"... Tehokkaampaa on tunnistaa todellinen tarve ja iskeä vaikka voileipä käteen.

Lapsella on luonnollisesti myös suuri tarve läheisyyteen ja itsensä ilmaisuun sekä ymmärretyksi tulemiseen. Pointti tässä oli, että "terve kiintymys" on sitä että yritetään oppia tunnistamaan ne oman lapsen todelliset tarpeet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että tämä on ohis, mutta nyt on aivan pakko avautua omasta lapsuudestani liittyen tähän neuvotteluasiaan. Mun vanhempani eivät siis edustaneet kiintymysvanhemmuutta, olivat päin vastoin hyvin tiukkoja  - joskin rakastavalla tavalla - ja vaativat meiltä lapsilta jo pienestä pitäen moitteettomia käytöstapoja.

Tästä huolimatta vanhempani noudattivat yllämainittua keskustelevaa ja neuvottelevaa vanhemmuutta. Minulle perusteltiin joka kerta tarkasti, miksi jokin asia oli järkevintä tehdä tietyllä tavalla - sain myös ilmaista oman mielipiteeni ja perusteluni asiaan. Vanhempani toki viime kädessä päättivät tapahtumien kulusta, mutta minulle tarjottiin ainakin näennäisesti mahdollisuus työstää kompromissia.

5-vuotiaana päiväkodissa jouduin parin lastenhoitajan silmätikuksi, en suinkaan tahallisen kurittomuuden tai ilkeän käytöksen vuoksi, vaan siksi, että kyseenalaistin rauhallisella sävyllä mielestäni kohtuuttomia tai epäreiluja käskyjä, joiden takana piileviä syitä en yksinkertaisesti tuolloin vielä ymmärtänyt. Jälkikäteen tajuan toki, että "vastahankainen" käytökseni oli epäilemättä työlästä ison lapsilauman kanssa kamppaileville hoitajille, eivätkä tuolloin kaipaamani neuvottelut ylipäänsä kuulu (varhais)kasvatusjärjestelmän säilöntäpaikka ja ruotuunkasvattamis -ideologiaan. Lopulta tilanne kärjistyi niin pahaksi, että minua yritettiin siirtää erityislapsille tarkoitettuun pienryhmään.

Onneksi oma lastentarhanopettajani ryhtyi puolustajakseni ja ohjasi minut pienryhmän sijaan koulukypsyystesteihin. Aloitin 6-vuotiaana ensimmäisellä luokalla, jonka jälkeen olen pärjännyt elämässäni paremmin, saanut ystäviä ja kohtuullisia käytösnumeroitakin. :) Nykyään opiskelen analyyttistä ajattelua vaativaa alaa, jossa on onnekseni yllättävän paljon muitakin vastarannan kiiskiä. Siltikin vielä yli 20-vuotiaana itkettää ajatellessani miten hämmentävä ja kylmä päiväkotimaailma oli kaltaiselleni syitä ja perusteluja kaipaavalle lapselle.

Romaanin mittaisen tarinani opetus: vanhemmat, jotka opetatte jälkikasvuanne neuvottelemaan, saatatte tehdä lapsillenne karhunpalveluksen, ainakin mitä tulee koulujärjestelmään. Perinteinen käskytys ja autoritäärinen kuri valmentavat paremmin kohtaamaan koulumaailman arvot ja käyttäytymisnormit. Yliopistossa sitten helpottaa ja ehkä työelämässä tällaisesta taustasta voi olla hyötyäkin... mene ja tiedä. :)

Kaikki lasten käytös ei kuitenkaan johdu ainoastaan vanhempien kasvatuksesta. Myös autoritäärisen kasvatuksen saanut lapsi voi olla superärsyttävä besserwisser. Jos tarinasi on tosi, ja vanhempasi perustelivat sinulle paljon asioita (ja sinä tämän hyvin ymmärsit) niin sinulle olisi voinut selittää myös että isossa ryhmässä asiat tehdään ryhmän ehdoilla ja että päiväkodissa on arjen sujuvuuden kannalta noudatettava kerran valittuja rutiineja.

Kieltojen syiden pohtiminen ei myöskään ole sama asia kuin periaatteesta suuna päänä vastaan vänkääminen. Täällä oli hyvä kommentti siitä yhdestä stereotyypistä joka tulee aina luennolle/koulutukseen vänkäämään ainoana tavoitteena todistaa olevansa oikeassa ja luennoitsija väärässä. Ei näin, lapselle opetetaan siinä sivussa myös käytöstapoja ja tilannetajua. 

Tunnistan tuon besserwisser-arkkityypin; helvetin ärsyttävän ihmisen, joita tulee vastaan lähes jokaisessa koulussa ja työpaikalla. Aiempi kirjoitukseni antoi tahatta hiukan vääränlaisen kuvan: päästyäni koulumaailmaan itseasiassa koetin kovasti sulautua massaan. Olin yksi niistä hiljaisista tytöistä, jotka saivat kiitettäviä arvosanoja, istuivat takarivissä, välttelivät vastuuta, ja salaa itsekseen kärsivät epäreiluuden tunteesta.

Tottakai näiden päiväkodin ongelmien viimein ilmettyä vanhemmilleni (melko myöhäisessä vaiheessa), keskusteltiin kotona erittäin vakavasti päiväkodin säännöistä. Kuten edellämainittu kommentoija peräänkuulutti, näiden keskustelujen jälkeen koetin sopetua vallitsevaan järjestelmään parhaan (lapsen)kykyni mukaisesti. Painotan, etten ole myöhemmässä iässä edelleenkään joutunut ongelmiin lain, ikätovereiden, viranomaisten tai opettajien, kanssa. Korostan, etten ainakaan tahallisesti ollut ilkeä, inhottava tai pikkumainen, toimin vain kuten kotonani oli opetettu. Olen melko varma, että jos nykyisiltä pitkäaikaisilta ystäviltäni kysyttäisiin, vastaus olisi että "X on hiukan omaperäinen, kun tykkää väitellä asioista".

Juu, olin ihan varmasti ärsyttävä, rasittava, ikävä ja kyseenalaistin itsestäänselvyyksiä. Jonkun meistä täytyy. Tottelemattomuuden sijaan tottelevaisuus on tekijä, joka on saanut enemmän yhteiskunnallista tuhoa aikaan. :)

Kyseenalaistamisen voi tehdä fiksustikin. Jopa pieni lapsi osaa tämän, jos on älykäs ja hyvätapaiseksi kasvatettu. Vähemmän fiksun lapsen kyseenalaistaminen menee vänkäämiseksi. Samoin aikuisen.

Meillä ilmeisesti oltiin kiintymysvanhempia ennen kuin koko termistä puhuttiin. Demokraattisen koulun Summerhillin innoittamina päätimme kasvattaa lapsemme ei pakolla ja kurilla vaan neuvottelemalla, perustelemalla, palkitsemalla hyvästä ja jättämällä huonon käytöksen huomiotta. Perhepedissä nukuttiin, tissiä sai imeä niin kauan kuin halusi. 

Ei ole koskaan ollut mitään ongelmia, tosin tähän auttanee se että en koskaan laittanut lapsia päiväkoteihin tai esikouluihin. Hoisin kotona kouluikään asti. Sitä pienempänä olisi voinut olla aika karu muutos kodin joustavista käytännöistä ja lapsen tahdon huomioimisesta "laumakuriin" jossa kaikkien pitää mennä nukkumaan kun on aika tai ulos kun on aika. Kouluiässä kuitenkin ovat jo niin isoja että oli helppo selittää mitä koulu on ja miten siellä toimitaan. Lapsilla oli into oppia ja hyvin on koulu aina mennyt. Eivät ole koskaan olleet niitä "auktoriteettien kyseenalaistajia" siellä ainakaan, saati häiriköitä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on 220 leveä sänky, johon mahtuu hyvin kolmisin. Mitenkähän tuo 120 leveä sänky toimii?

Taas jotenkin juosten kustu juttu yleltä. Ihan kuin joku iltapulun homma!

Äiti ja kaksi lasta jakaa sen 120cm sängyn. Isä kaiketi on ulkoistettu tästä kiintymysvanhemmuudesta. Joko on jo erottu tai isukki on saanut muuttaa vierashuoneeseen nukkumaan. Äidin ikioma projekti.