Miehen arvostus minua kohtaan tippui nolliin, kun jäin kotiin.

Ennen vanhaan emännällä oli kotiapulainen siinä apuna. Ei kukaan yksin pärjännyt siitä kaikesta huolehtien.

Verotuksessa voit vähentää jos otat esim. siivousapua kotiisi.

Olin kotiäitinä 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Enpä osannut ajatella että miehen pitäisi arvostaa minua sen takia enemmän. Tein myös kotityöt ja hoidin kolme lasta. Mies oli töissä ja ehkä hän sitten on jotenkin erikoisen hyvä kun töistä tultuaan halusi itse touhuta lasten kanssa tai sanoi minulle että ota sinä kahvia, minä siivoon keittiön ruuan jälkeen. Tai vei lapset ulos että pääsin vaikka päiväunille.

Kumpikaan meistä ei missään vaiheessa riidellyt siitä kuka tekee mitäkin kotitöitä tai että toinen hoitaa enemmän lapsia. Molemmat halusi mieluummin puhaltaa yhteen hiileen kuin leikkiä marttyyria.

Aikanaan lapset meni kouluun ja minä töihin, lapset tuli hoidettua ja ruokittua ja koti siivottua silloinkin ilman riitelyä.

Nyt lapset on jo muuttaneet pois ja kas kummaa, edelleen se siivoaa tai laittaa ruokaa joka sattuu ensin kotiin tulemaan. Eikä erottele miesten ja naisten töitä, minä kolasin pihan kun satuin ensin kotiin tulemaan.Eikä muutenkaan riidellä vaan viihdytään yhdessä ja tehdään paljon asioita yhdessä. Liitto on kestänyt yli 30 vuotta varmasti pitkälti sen takia ettei kumpikaan nillittänyt turhasta kunhan hommat tuli tehtyä

Monesti tulee mieleen että naisille ei kelpaa miehen siivous eikä lapsenhoito ja sitten valitetaan ettei mies auta. Ei kai jos joka asiasta tulee sanomista teet niin tai näin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kotiäidit ei kommentoi nuita tuoreita SUOMALAISTUTKIMUKSIA joiden mukaan lapselle edullisinta on lähteä hoitoon 1-3-vuotiaana??? Tiesittekö että kotona lorvailevien lapset todennäköisesti on matalapalkka-aloilla ja/tai kotona itsekkin aikoinaan. Malli elämästä ja päivän rytmittämisestä lähtee lapsuudesta. Älkää äidit jääkö kotiin homehtumaan kun teille on taisteltu mahdollisuus nousta miehen rinnalle. Älkää tehkä tyttärellenne karhunplavelusta hautautumalla homeisiin kotinurkkiin äkäisenä kuin ampiainen, ja paras osa elämää menee ohi murjottaessa.

Koska vuosikymmenten milloin minkin tahon propagandan tuloksena jotkut luulevat ihan oikeasti, että lapsen edun mukaista olisi pysyä kotona  vähintään kolmivuotiaaksi. Mitään perusteluja tälle ei koskaan esitetä, se on vain uskonkappale, jonka kyseenalaistaminen on lähes henkilökohtainen loukkaus.

Kyse on äidin edusta että saa laiskotella yhteiskunnan piikkiin.

Miksi jos lapsella vähänkään ongelmia suositellaan päivähoitoa? Miksi monet kotiäiditkin käyttää päivähoito-oikeutta ja leikkikouluja? Koska lapsen ei ole hyvä mädäntyä kotona katkeroitunut äiti seuranaan. On epäluonnollista olla äiti-lapsi-pari koko päivän. Ei lapsi saa siitä valmiuksia pärjätä tälläisessa yhteiskunnassa. Ennen kun elettiin maaseutuyhteisöissä lapset oli mukana maatilan töissä ja kasvoi sivussa sellaiseen elämäntyyliin kuin aikaan kuului. Nyt jotkut eristää lapset kotiin leikkimään äidin kanssa leegoilla vaikka lapsi kaipaa ikäseuraa, ryhmäleikkejä ja ryhmään sopeutumisen valmiuksia

Ei kotiäidin ole tarkoitus mädäntyä lapsen kanssa kotona. Lasta on tarkoitus käyttää pusitoissa leikkimässä muiden lasten kanssa, sekä päiväkerhoissa ja perhekerhoissa. On muskaria, uimakoulua, vanhempi-lapsi -jumppaa. On sisarukset ja mahtavat rauhalliset hetket kotona. Ulkoilut, retket, onnea. Lapsi saa ikäseuraa, ryhmäleikkejä ym, mutta ei liikaa. Lisäksi lapsi saa öidin sylin. Kuulostat joltakin jo aikoja sitten vanhemmuuden suorittaneelta 40-50 luvulla syntyneeltä, joka vei lapsen hoitoon heti 2kk täytettyään, ja joka itse oli siellä maatilalla. Teillä oli kuitenkin se äityi ja isä siellä läsnä. Vain sinunlaisesi kuvittelevat, että kotona hoidettu lapsi ei saa sosiaalisuutta. Ei, vaikka sinulle se kerrottaisiin kymmeniä kertoja ja näkisit iloisen, onnellisen ja hyvinvoivan lapsenlapsen miniäsi sylissä.

Mutta, kun nyt vähän kuulostaa siltä, että ne äidit uhriutuu  kotona hukkuen kotitöihin ehtimättä ollenkaan harrastaa kyseisiä aktiviteettejä.[/quote,

Eli sinulle ei kelpaa se, että kotiäiti keskittyy lapsiin, mutta ei sekään, että siivoaa. Ei saa olla sotkuista, mutta ei saa siivota? Olisko lapset ensin ja sitten ne kotityöt, joka ehtii. Jos lapselle haluaa kaikkea sitä, mitä päiväkodin mainostetaan antavan, niin tottakai se tulee ensin: ulkoilu, kerhot ja kaikki sosialisointi ja yhdessä tekeminen, sylissä pito (sitä ei saa päiväkodista välttämättä). Ruokailun on tärkeää-ja sotkevaa. Lapsi on tärkein.

On surkeaa, jos miehen arvostus vaimoa kohtaan riippuu vaimon tuloista. Aivan erityisen surkeaa se on, jos vaimo on kotona yhteisellä päätöksellä hoitamassa yhteistä lasta.

Minusta tuossa mitataan miehen fiksuus. Jos mies kohtelee vaimoa ylimielisesti, niin se olisi minulle jo syy erota.

Toki vaimollakin on vastuunsa. Jos alat tehdä kaiken vain siksi, että olet kotihoidontuella, niin kerjäät vaikeuksia. Se EI ole kodinhoitototuki, vaan tarkoitettu korvaamaan tulonmenetystä LAPSEN HOITAMISEKSI KOTONA. Eli kotiin jäävä puoliso hoitaa lasta. Kotihommat kuuluvat yhä molemmille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

. Kyllä todellista tasa-arvoa on, että nainen saa itse valita käyttäytyykö kuin mies vai onko esimerkiksi kotiäiti. T: Kotiäiti, jolla kaksi akateemista tutkintoa ja viihtyy kotona mainiosti.

Ei saatana mua raivostuttaa kaltaisesi kermankuorijat! Mitä vittua teet kahdella tutkinnolla, jos kyyhötät kotona kakaroiden kanssa? Et niin mitään - kuten on huomattu, ihan se tyhjäpäisinkin kansanosa suoriutuu mainiosti lisääntymisestä ja yleensä siedettävästi jopa lastenhoidosta. Mutta ei, sinä vapaamatkustaja ensin tuhlaat satoja tuhansia yhteiskunnan rahoja koulutukseen, jolla et mitään tee, ja sitten lössötät kotona nostamassa tukia ja VIITSIT EDES PUHUA TASA-ARVOSTA!

Kaltaisesi vajukit pakittavat vaivalla aikaansaatua näennäistä tasa-arvoa edes tajuamatta, että tekevät niin. Kuka ajatteleva ihminen kunnioittaa ihmistä, joka lypsää kaiken itselleen minkä voi ja sitten loisii vuosikaudet kotona veronmaksajien elättinä? Jos kutsumus on olla kotiäiti, olisi syytä olla viemättä opiskelupaikkoja niiltä, jotka oikeitakin töitä haluavat tehdä eivätkä vain porsia kotona.

Joo, kyllä vituttaa! Häpeäisit edes!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Jäin yhteisestä päätöksestä (oikeastaan mies vaati) kotihoidontuelle. Kuin taikaiskusta minusta tulikin piika.

Esimerkkinä: koti on siivoamatta ja olohuone täynnä purkamattomia matkatavaroita. Mies ilmoitti eilen, että ystäväperhe tulee meille töiden jälkeen syömään. "Pitäisi siivota ja käydä kaupassa". Pyysin miestä monta kertaa keräämään edes omat tavaransa kun nukutan vauvaa 10kk, mutta ei. Aamulla sama siivo oli vastassa, vauva nukkui huonosti ja mies painui klo.6 töihin kun vauva sitten heräsi. Miten ihmeessä ehdin, jaksan, pystyn käymään kaupassa, laittamaan ruokaa ja siivoamaan kun 11kg vauva tahtoo vain olla sylissä? Olisi edes auto.

Stop nyt naiset! Ette te ole mitään kotiorjia. Ei mies voi vaan ilmoittaa, että ystäviä tulee ja pitää siivota. Sanot seuraavan kerran, että herra on sitten hyvä ja siivoaa.

Ei kaikkeen pidä suostu, sanokaa vastaan. Tai jättäkää pesemättä vaatteet jos mies jättää lojumaan.

Meillä minä teen päivittäiset askareet, pesen pyykit yms. Viikkosiivous yhdessä. Astianpesukoneen tyhjentää se kumpi sattuu paikalle. Vaadin jokaiselta, myös lapsilta, että jokainen siivoaa omat sotkunsa. Minä pidän yleissiistinä asunnon arkena ja se on helppoa kun tavarat omilla paikoillaan.

Siellä on rouvalla hyvin asiat kun itse käskee ja muut tekee. Varo etteivät huomaa pärjäävänsä yhtä hyvin itsekin mutta ilman että marttyyri käskyttää vieressä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta lähdetään kyllä aika kaltevalle pinnalle, kun aletaan vaatimaan yhden ihmisen jaksamisen perusteella muitakin jaksamaan. Ihmiset kokevat lasten kanssa olemisen eri tavalla raskaana, jonkun mielestä ne menevät "siinä sivussa" kun taas toinen voi kokea jatkuvan puuhailun, melun ja keskeytykset hyvinkin stressaavana, ja koittaa vaan selviytyä päivästä päivään miten parhaiten taitaa. Lasten kaltoinkohtelun ennaltaehkäisemiseksi on kriittisen tärkeää, että nimenomaan näitä lasten kanssa helposti väsyviä vanhempia tuetaan. Joko toisen vanhemman tai sitten jos hänelläkin jaksaminen loppuu niin vaikka yhteiskunnan tukipalveluiden puolesta. Pienen lapsen vanhemman väsyminen on viesti, joka pitää ottaa tosissaan, aina ja tuomitsematta. Muuten luetaan tulokset lööpeistä.

Näihin olisi tietysti helppo sanoa, että jos lasten kanssa on niin rankkaa niin kannattaa jättää ne hankkimatta. Kuitenkaan mikään ei muuta elämää ja ihmistä itseään niin paljon kuin lapset. Harva pystyy etukäteen ennustamaan miltä elämä lasten kanssa tuntuu. Moni sanoo jälkeenpäin, ettei olisi ikinä voinut kuvitella tällaista onnea ja rakkautta - ja sitten on se kääntöpuoli, ne jotka eivät voineet etukäteen kuvitella näin kovaa uupumusta, riittämättömyyden ja jopa katumuksen ja katkeruuden tunteita.

Se mitä näissä perheissä kannattaa kumminkin tehdä, on miettiä yhdessä kumman kannattaa oikeasti jäädä kotiin tai onko paras vaihtoehto kuitenkin viedä lapsi jo varhain päivähoitoon. Siis jos toinen kokee 8-10 h lastenhoidon aidosti niin uuvuttavaksi, ettei päivisin saa tehtyä mitään muuta eikä iltaisin tai viikonloppuisinkaan jaksaminen riitä kotihommiin. Sellaisen vanhemman paikka ei ehkä olekaan kotona vaan työelämässä.

Olet kyllä ihan oikeassa. Olen minäkin tätä miettinyt ja koittanut parhaani mukaan ymmärtää. On vaan arka paikka mennä toiselle sanomaan, että eikös sinun kannattaisi mennä töihin, kun et näemmä kotona pärjää. Toki sen voi koittaa kauniisti sanoa, mutta jotenkin vaan toisen äiteyttä ja kotona olemista on arveluttavaa arvostella. 

Minusta ehdottomasti olisi järkevää tehdä toisinpäin. Minä kotona ja vaimo töissä. Vaan kun se tarkottaisi tulojemme putoamista lähes puoleen, niin meinaa olla käytännössä mahdotonta. 

Eikä siinä - vähän ehkä turhan avautuvan kirjoituksen kirjoitin. Viime ajat menneet jo paremmin, kun on keskittynyt kaikkeen, mikä kuitenkin on hyvin ja toimivaa, eikä vaan arvostellut mielessään tekemättömiä töitä. 

Lapset kasvavat ja kehittyvät hyvin. Heillä tuntuu olevan ihan hyvä olla - se on kuitenkin tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kotiäidit ei kommentoi nuita tuoreita SUOMALAISTUTKIMUKSIA joiden mukaan lapselle edullisinta on lähteä hoitoon 1-3-vuotiaana??? Tiesittekö että kotona lorvailevien lapset todennäköisesti on matalapalkka-aloilla ja/tai kotona itsekkin aikoinaan. Malli elämästä ja päivän rytmittämisestä lähtee lapsuudesta. Älkää äidit jääkö kotiin homehtumaan kun teille on taisteltu mahdollisuus nousta miehen rinnalle. Älkää tehkä tyttärellenne karhunplavelusta hautautumalla homeisiin kotinurkkiin äkäisenä kuin ampiainen, ja paras osa elämää menee ohi murjottaessa.

Kotiäideillä on ehkä muutakin tekemistä. Taisitten aikovatkin olla kotiäitejä vain voden ja siten salaa tyytyväisiä tuohon "Suomalaistutkimukseen".

Niin monta tutkimusta on jo tehty, jotka puoltavat kotihoidon hyötyjä LAPSELLE ITSELLEEN. Ja siten yhteiskunnalle. Tutkimuksia, joissa ei keskitytty tutkimaan NIIDEN kotihoitoa, jotka OVAT VASTEN TAHTOAAN kotona houtamssa. Jos on omasta tahdostaan kotiäiti, tulos oivan erilainen. Nykyään aika harva pystyy stressaantumatta olemaan kotiäiti. Tuo hylkii.

Päiväkotien työntekijäin tietävät varsin hyvin, ettetipäiväkoti ole seikka, joka on lapselle hyvästä. Ihme, että sitä ei osaa vanhemmat nähdä. Oma itsekkyys omalla urajohteisuudella menee edelle. Ja harhaluulo siitä, että lapsi "kuuluu" viedä päiväkotiin. Toki jos on oikeasti masentunut ja huojo-osainen, lapsen on joskus parempi olla päiväkodissa.

Mutta tutkimus ei tutkinut, miten käy kun älykäs koulutettu tai muuten tasa-painoinen vanhempi jää vapaasta tahdosta hoitamaan kotiin, ja näkee sen eteen vaivaa kaiken tiedon ja jaksamisen hyödyntäen. Tutkimuksensa mukaan sellaisia vanhempia ei oikeastaan olisikaan, koska kaikki sellaiset vievät oletuksen mukaan lapset päiväkotiin. No entäs jos eivät vie? Olisi tutkimustulos aivan toisenlainen. Jos siis tutkija tai tutkimuksen tilaaja vain niin suo..

Tässä yksi sellainen mainittakoon nyt akateeminen kotiäiti, jonka vanhemmat tekivät kiireistä uraa. Enpä halua lasteni kokevat sitä samaa yksinäisyyttä ja painetta. Uraa luova äiti vasta onkin äkäisenä ampiainen. Eikä ura lopu kunkellokortti tulee täyteen. On työmatkat ja työhippalot, ajatukset työssä vielä yölläkin.

Kotona hoidetut ystäväni taas ovat halunneet itse kiriä uralla korkealle, koska eivät tietenkään halua samanlaista elämää kuin äitinsä. Harvinaisen hyviä ja tasapainoisia ihkisiä, muuten. Eli mitä voisimme päätellä.

Kuulkaas arjen sankarit. Sellainen arki, josta selviää pistämällä lasten ohjelman pyörimään, ei ole raskasta. Ei vaikka kuinka itsellenne sitä vakuuttelette.

Voi luoja sentään. Kaikki on hoidettu, on koneet ja valmisruoat, on neuvolat ja tukilinjat. Ja sitten itketään kun on niin raskasta.

Taidatte vain tykätä itkemisestä.

Vierailija kirjoitti:

Olin kotiäitinä 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Enpä osannut ajatella että miehen pitäisi arvostaa minua sen takia enemmän. Tein myös kotityöt ja hoidin kolme lasta. Mies oli töissä ja ehkä hän sitten on jotenkin erikoisen hyvä kun töistä tultuaan halusi itse touhuta lasten kanssa tai sanoi minulle että ota sinä kahvia, minä siivoon keittiön ruuan jälkeen. Tai vei lapset ulos että pääsin vaikka päiväunille.

Kumpikaan meistä ei missään vaiheessa riidellyt siitä kuka tekee mitäkin kotitöitä tai että toinen hoitaa enemmän lapsia. Molemmat halusi mieluummin puhaltaa yhteen hiileen kuin leikkiä marttyyria.

Aikanaan lapset meni kouluun ja minä töihin, lapset tuli hoidettua ja ruokittua ja koti siivottua silloinkin ilman riitelyä.

Nyt lapset on jo muuttaneet pois ja kas kummaa, edelleen se siivoaa tai laittaa ruokaa joka sattuu ensin kotiin tulemaan. Eikä erottele miesten ja naisten töitä, minä kolasin pihan kun satuin ensin kotiin tulemaan.Eikä muutenkaan riidellä vaan viihdytään yhdessä ja tehdään paljon asioita yhdessä. Liitto on kestänyt yli 30 vuotta varmasti pitkälti sen takia ettei kumpikaan nillittänyt turhasta kunhan hommat tuli tehtyä

Monesti tulee mieleen että naisille ei kelpaa miehen siivous eikä lapsenhoito ja sitten valitetaan ettei mies auta. Ei kai jos joka asiasta tulee sanomista teet niin tai näin

Oletko nyt ihan oikeasti siinä luulossa, että miehen laiskuudesta valittavat naiset nillittät "turhasta"?

Oletko lukenut yhdenkään kommentteja ajatuksella, vai onko silmiesi edessä aina ja ikuisesti pelkästään OMA miehesi ja hyvä tuurisi?

Minustakin on ok, että se tekee, joka ehtio. Mutta entäs, jos mies ei "koskaan ehdi", kun omat työt, harrastukset ja sohvalla makailu?

Onko oikein, että vaimolle jää täyden työpäivän jälkeen vielä monta tuntia kodinhoitoa, lastenhoitoa ja organisointia? Aina.

Minusta se ei ole mitään turhaa nillitystä tai miehen tekemisen arvostelua, jos se mies ei koskaan tee oma-aloitteisesti mitään ilman erillistä pyytämistä ja vaatimista. Jos edes silloinkaan.

Ole tyytyväinen omaan mieheesi ja tuuriisi, mutta älä luule sen ansiosta olevasi asiantuntija, kun selvästi et näe omaa napaasi pidemmälle.

T. Viisikymppinen ja 30 vuotta oman miehensä kanssa yhdessä ollut, mutta jatkuvaan kotiorjuuteen lopen kyllästynyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, eli tämän piti olla yhteinen päätös. Tai ei, mutta olosuhteiden pakosta tehty. Tiedän että petin miehen, kun se olisi halunnut jäädä kht.lle itse kesällä, mutta haluan itsekin nähdä koululaistani, ja kesälomaa mulla ei olis ollut.

Nyt sitten teen kaikki, jotta korvaan tätä asiaa. Mies on jatkuvasti äkäinen ja etäinen. Miten elämä voi mennä näin päin vi**ua aina?

Ymmärrän hyvin miehen vihaisuuden tässä tilanteessa.

Kuuntelisit sitä miestä ja huomioisit hänenkin toiveensa.

Minkä toiveen? Saada viettää kesällä lomansa ja olla kht.lla kun minä painan koko kesän duunia ja syksyllä taas näen koululaistani aamulla 30 min ja illalla tunnin?

Olkoon syksyllä kotona ja laittakoon 7.30 koululaisen taksiin. Silloin voin suostua hänen kotona olemiseensa, mutta en nyt.

Siis pitääkö sun saada olla KOKO kesäloma koululaisen kanssa kotona? Miksi et voisi lopettaa kht:ta vaikka kesäkuun loppuun? Miehesi voisi jäädä siitä sitten vaikka kesälomalle ja kht:lle.. Jokin menee nyt multa täysin ohi tässä kuviossa. Onko sun pakko mennä töihin heti kesän alussa, eikö itse saa päättää koska on valmis takaisin töihin?

T: Lapseton joka ei tiedä näitä kaikenmaailman sääntöjä, mutta joka sivusta kuuntelee työkavereiden juttuja..

Pidittekö te ennen lapsia miestänne lapsena? Siivositte, pyykkäsitte, kokkasitte, niistitte nenän ja pyyhitte pyllyn? Ja nyt yhtäkkiä miehen pitäisi pyytämättä ja keskustelematta osata ottaa vastuuta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

. Kyllä todellista tasa-arvoa on, että nainen saa itse valita käyttäytyykö kuin mies vai onko esimerkiksi kotiäiti. T: Kotiäiti, jolla kaksi akateemista tutkintoa ja viihtyy kotona mainiosti.

Ei saatana mua raivostuttaa kaltaisesi kermankuorijat! Mitä vittua teet kahdella tutkinnolla, jos kyyhötät kotona kakaroiden kanssa? Et niin mitään - kuten on huomattu, ihan se tyhjäpäisinkin kansanosa suoriutuu mainiosti lisääntymisestä ja yleensä siedettävästi jopa lastenhoidosta. Mutta ei, sinä vapaamatkustaja ensin tuhlaat satoja tuhansia yhteiskunnan rahoja koulutukseen, jolla et mitään tee, ja sitten lössötät kotona nostamassa tukia ja VIITSIT EDES PUHUA TASA-ARVOSTA!

Kaltaisesi vajukit pakittavat vaivalla aikaansaatua näennäistä tasa-arvoa edes tajuamatta, että tekevät niin. Kuka ajatteleva ihminen kunnioittaa ihmistä, joka lypsää kaiken itselleen minkä voi ja sitten loisii vuosikaudet kotona veronmaksajien elättinä? Jos kutsumus on olla kotiäiti, olisi syytä olla viemättä opiskelupaikkoja niiltä, jotka oikeitakin töitä haluavat tehdä eivätkä vain porsia kotona.

Joo, kyllä vituttaa! Häpeäisit edes!

Yhdellä tutkinolla olen elättänyt perheeni ja maksanut veroja 20 vuotta. Toisella ajattelin jatkaa kun palaan töihin. Sinusta sen sijaan huomaa, että älli ei riittänyt yliopistoon. Kannattaisi miettiä jotain muita hommia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kotiäitinä 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Enpä osannut ajatella että miehen pitäisi arvostaa minua sen takia enemmän. Tein myös kotityöt ja hoidin kolme lasta. Mies oli töissä ja ehkä hän sitten on jotenkin erikoisen hyvä kun töistä tultuaan halusi itse touhuta lasten kanssa tai sanoi minulle että ota sinä kahvia, minä siivoon keittiön ruuan jälkeen. Tai vei lapset ulos että pääsin vaikka päiväunille.

Kumpikaan meistä ei missään vaiheessa riidellyt siitä kuka tekee mitäkin kotitöitä tai että toinen hoitaa enemmän lapsia. Molemmat halusi mieluummin puhaltaa yhteen hiileen kuin leikkiä marttyyria.

Aikanaan lapset meni kouluun ja minä töihin, lapset tuli hoidettua ja ruokittua ja koti siivottua silloinkin ilman riitelyä.

Nyt lapset on jo muuttaneet pois ja kas kummaa, edelleen se siivoaa tai laittaa ruokaa joka sattuu ensin kotiin tulemaan. Eikä erottele miesten ja naisten töitä, minä kolasin pihan kun satuin ensin kotiin tulemaan.Eikä muutenkaan riidellä vaan viihdytään yhdessä ja tehdään paljon asioita yhdessä. Liitto on kestänyt yli 30 vuotta varmasti pitkälti sen takia ettei kumpikaan nillittänyt turhasta kunhan hommat tuli tehtyä

Monesti tulee mieleen että naisille ei kelpaa miehen siivous eikä lapsenhoito ja sitten valitetaan ettei mies auta. Ei kai jos joka asiasta tulee sanomista teet niin tai näin

Oletko nyt ihan oikeasti siinä luulossa, että miehen laiskuudesta valittavat naiset nillittät "turhasta"?

Oletko lukenut yhdenkään kommentteja ajatuksella, vai onko silmiesi edessä aina ja ikuisesti pelkästään OMA miehesi ja hyvä tuurisi?

Minustakin on ok, että se tekee, joka ehtio. Mutta entäs, jos mies ei "koskaan ehdi", kun omat työt, harrastukset ja sohvalla makailu?

Onko oikein, että vaimolle jää täyden työpäivän jälkeen vielä monta tuntia kodinhoitoa, lastenhoitoa ja organisointia? Aina.

Minusta se ei ole mitään turhaa nillitystä tai miehen tekemisen arvostelua, jos se mies ei koskaan tee oma-aloitteisesti mitään ilman erillistä pyytämistä ja vaatimista. Jos edes silloinkaan.

Ole tyytyväinen omaan mieheesi ja tuuriisi, mutta älä luule sen ansiosta olevasi asiantuntija, kun selvästi et näe omaa napaasi pidemmälle.

T. Viisikymppinen ja 30 vuotta oman miehensä kanssa yhdessä ollut, mutta jatkuvaan kotiorjuuteen lopen kyllästynyt

Kyllä mä olen sitä mieltä että jokainen valitsee itse roolinsa. Sinäkin 30v kotiorjuuteen kyllästynyt muttet saa mitään konkreettista aikaan asian korjaamiseksi. Voisin veikata että jos kerran varoitat miestäsi että jos nuo vaatteet/harrastevälineet/mikä tahansa ei katoa tuosta huomiseksi ne lähtee roskiin, ei sun montaa kertaa tarvitse niitä roskiin viedä. Toimii myös lapsiin ja niiden tavaroihinEi, onhan se sulle nysväkkeelle tyydyttävämpää olla naama norsunvitulla ja itkeä miten joudut tekemään kaiken yksin eikä kukaan arvosta. Lammas.

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaas arjen sankarit. Sellainen arki, josta selviää pistämällä lasten ohjelman pyörimään, ei ole raskasta. Ei vaikka kuinka itsellenne sitä vakuuttelette.

Voi luoja sentään. Kaikki on hoidettu, on koneet ja valmisruoat, on neuvolat ja tukilinjat. Ja sitten itketään kun on niin raskasta.

Taidatte vain tykätä itkemisestä.

Otapa pää perseestäsi nyt.

Se, ettei elämä ole fyysisesti raskasta ei tee siitä psyykkisesti helppoa. Useimmille raskainta kotona olossa on se, että kontaktit loppuvat aikuisiin ihmisiin. Neljän seinän syndrooma, siis.

Toisekseenkin se, että on valmisruoat, siirtää paineita muuhun. Juttelin jokunen aika sitten oman äitini kanssa, joka on siis saanut meidät lapset 1950-60 -luvuilla. Hänellä ei ollut urapaineita lainkaan. Palaili töihin, kun lapset olivat isoja, miehen palkalla kun siihen aikaan eli koko perhe ihan hyvin, yhteisen verotuksen ansiosta.

Lapsen kasvatuksen avaimia olivat kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ehjät vaatteet ja se, että lapset tottelivat kuria. Kukaan ei edes tuntenut sanaa virikkeet tai lapsilähtöisyys. Lapset eivät harrastaneet, ennen kuin kouluikäisinä ja sittenkin vain sellaisia harrastuksia, mihin saattoivat kulkea omin neuvoin.

Nyt on kaikki toisin. Eläminen vaatii usein kahden ihmisen tulot, joten lapset pitää pannan ennen pitkää päivähoitoon. Elämä on työn, supermarketin, tarhan ja lasten harrastusten väliä suhaamista.

Kasvatukseksi ei enää todellakaan riitä aterian ja vaatteiden hoito. Ensinnäkin on paine hankkia oma ura, toiseksi kasvattaa lapsista osaavia ja ulospäonsuuntautuvia menestyjiä. Kolmanneksi paineet säilyttää oma sosiaalinen verkosto, pysyä nättinä ja timminä. Neljänneksi hoitaa parisuhdetta.

Ei siis riitä pelkkä kodinhoito ja lasten muonitus enää.

Joten VAIKKA kaupasta saakin valmisruokia, niiden syöttämistä lapsille paheksutaan, ja se ei millään tasolla riitä äitiyden mittariksi.

Ps. Mitä apua muuten kuvittelet neuvolasta olevan? Hoidetaanko siellä lapset, jos äiti haluaa levätä...? Vai mitä oikein kuvittelit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaas arjen sankarit. Sellainen arki, josta selviää pistämällä lasten ohjelman pyörimään, ei ole raskasta. Ei vaikka kuinka itsellenne sitä vakuuttelette.

Voi luoja sentään. Kaikki on hoidettu, on koneet ja valmisruoat, on neuvolat ja tukilinjat. Ja sitten itketään kun on niin raskasta.

Taidatte vain tykätä itkemisestä.

Otapa pää perseestäsi nyt.

Se, ettei elämä ole fyysisesti raskasta ei tee siitä psyykkisesti helppoa. Useimmille raskainta kotona olossa on se, että kontaktit loppuvat aikuisiin ihmisiin. Neljän seinän syndrooma, siis.

Toisekseenkin se, että on valmisruoat, siirtää paineita muuhun. Juttelin jokunen aika sitten oman äitini kanssa, joka on siis saanut meidät lapset 1950-60 -luvuilla. Hänellä ei ollut urapaineita lainkaan. Palaili töihin, kun lapset olivat isoja, miehen palkalla kun siihen aikaan eli koko perhe ihan hyvin, yhteisen verotuksen ansiosta.

Lapsen kasvatuksen avaimia olivat kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ehjät vaatteet ja se, että lapset tottelivat kuria. Kukaan ei edes tuntenut sanaa virikkeet tai lapsilähtöisyys. Lapset eivät harrastaneet, ennen kuin kouluikäisinä ja sittenkin vain sellaisia harrastuksia, mihin saattoivat kulkea omin neuvoin.

Nyt on kaikki toisin. Eläminen vaatii usein kahden ihmisen tulot, joten lapset pitää pannan ennen pitkää päivähoitoon. Elämä on työn, supermarketin, tarhan ja lasten harrastusten väliä suhaamista.

Kasvatukseksi ei enää todellakaan riitä aterian ja vaatteiden hoito. Ensinnäkin on paine hankkia oma ura, toiseksi kasvattaa lapsista osaavia ja ulospäonsuuntautuvia menestyjiä. Kolmanneksi paineet säilyttää oma sosiaalinen verkosto, pysyä nättinä ja timminä. Neljänneksi hoitaa parisuhdetta.

Ei siis riitä pelkkä kodinhoito ja lasten muonitus enää.

Joten VAIKKA kaupasta saakin valmisruokia, niiden syöttämistä lapsille paheksutaan, ja se ei millään tasolla riitä äitiyden mittariksi.

Ps. Mitä apua muuten kuvittelet neuvolasta olevan? Hoidetaanko siellä lapset, jos äiti haluaa levätä...? Vai mitä oikein kuvittelit?

Ok, ymmärrän. Sulla menee kuppi nurin jos elämä ei ole koko ajan juhlaa.

Vaikeaa varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaas arjen sankarit. Sellainen arki, josta selviää pistämällä lasten ohjelman pyörimään, ei ole raskasta. Ei vaikka kuinka itsellenne sitä vakuuttelette.

Voi luoja sentään. Kaikki on hoidettu, on koneet ja valmisruoat, on neuvolat ja tukilinjat. Ja sitten itketään kun on niin raskasta.

Taidatte vain tykätä itkemisestä.

Otapa pää perseestäsi nyt.

Se, ettei elämä ole fyysisesti raskasta ei tee siitä psyykkisesti helppoa. Useimmille raskainta kotona olossa on se, että kontaktit loppuvat aikuisiin ihmisiin. Neljän seinän syndrooma, siis.

Toisekseenkin se, että on valmisruoat, siirtää paineita muuhun. Juttelin jokunen aika sitten oman äitini kanssa, joka on siis saanut meidät lapset 1950-60 -luvuilla. Hänellä ei ollut urapaineita lainkaan. Palaili töihin, kun lapset olivat isoja, miehen palkalla kun siihen aikaan eli koko perhe ihan hyvin, yhteisen verotuksen ansiosta.

Lapsen kasvatuksen avaimia olivat kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ehjät vaatteet ja se, että lapset tottelivat kuria. Kukaan ei edes tuntenut sanaa virikkeet tai lapsilähtöisyys. Lapset eivät harrastaneet, ennen kuin kouluikäisinä ja sittenkin vain sellaisia harrastuksia, mihin saattoivat kulkea omin neuvoin.

Nyt on kaikki toisin. Eläminen vaatii usein kahden ihmisen tulot, joten lapset pitää pannan ennen pitkää päivähoitoon. Elämä on työn, supermarketin, tarhan ja lasten harrastusten väliä suhaamista.

Kasvatukseksi ei enää todellakaan riitä aterian ja vaatteiden hoito. Ensinnäkin on paine hankkia oma ura, toiseksi kasvattaa lapsista osaavia ja ulospäonsuuntautuvia menestyjiä. Kolmanneksi paineet säilyttää oma sosiaalinen verkosto, pysyä nättinä ja timminä. Neljänneksi hoitaa parisuhdetta.

Ei siis riitä pelkkä kodinhoito ja lasten muonitus enää.

Joten VAIKKA kaupasta saakin valmisruokia, niiden syöttämistä lapsille paheksutaan, ja se ei millään tasolla riitä äitiyden mittariksi.

Ps. Mitä apua muuten kuvittelet neuvolasta olevan? Hoidetaanko siellä lapset, jos äiti haluaa levätä...? Vai mitä oikein kuvittelit?

Jos koko elämä on tommosta suorittamista ja psyykkisesti raskasta, kannattaa harkita lisääntymistä pariinkin kertaan

Mun puolesta mies saa sitten aikanaan jäädä sinne kotiin ja itse käyn mieluummin duunissa synnytyksestä toivuttuani ekojen viikkojen jälkeen. Meillä järkevämpääkin, kun olen itse insinööri ja mies duunari. Kun tuo vielä jaksaisi joskus töiden jälkeen sitä seksiäkin harrastaa niin saisi sitä lastakin aikaan...

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaas arjen sankarit. Sellainen arki, josta selviää pistämällä lasten ohjelman pyörimään, ei ole raskasta. Ei vaikka kuinka itsellenne sitä vakuuttelette.

Voi luoja sentään. Kaikki on hoidettu, on koneet ja valmisruoat, on neuvolat ja tukilinjat. Ja sitten itketään kun on niin raskasta.

Taidatte vain tykätä itkemisestä.

Et taida tietää mitään oikeasta nykyarjesta. Kunhan luulottelet. Meillä lapset eivät saaneet katsoa tv:tä ollenkaan ennen 3v. Toki sitäkin kaltaisesi ihmettelivät, kun olisi tullut Kauniit ja rohkeat.