Mikä on sun elämäsi suurin "virhe", valinta jota et uudelleen tekisi näillä kokemuksin mitä sulla nykyään on?

Vierailija kirjoitti:

Miltä kuulostaa? Olen 20-vuotias kouluttamaton, työtön, syrjäytynyt, masentunut, bulimikko, narkomaani ja tällä hetkellä asunnotonkin. Ihan helvetisti virheitä.

Oot vielä nuori. Muuta vanhempien tai isovanhempien luoksi ja hommaa joku opiskelupaikka.

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelen vähän niin, että kaikella on tarkoituksensa ja kaikilla omat polkumme. Tästä syystä en kadu asioita.

Toki olen joskus miettinyt tekemiäni "virheitä" ja itkenyt,hävennyt ja katunut. Soimannut ja vihannut itseäni. Lopulta tajusin kuitenkin,ettei se auta mitään. KAIKKI tekevät virheitä eikä kenenkään elämä ole pelkkää onnea.

Olen antanut itselleni anteeksi ja tehnyt sovinnon menneisyyden kanssa. Siihen oli syynsä,miksi asiat menivät kuten menivät. Toimin parhaalla näkemälläni tavalla siinä tilanteessa,siinä hetkessä minulla ei ollut niitä viisauksia,oppeja ja elämänkokemusta kuin nyt. Kaikesta olen oppinut ja kaikesta negatiivisestakin on seurannut paljon hyvää.

Loppupeleissä en myöskään voi tietää, olisinko ollut onnellisempi jos joku asia olisi mennyt toisin. Se on vain omaa kuvitelmaani, ei totta.

Totta helkkarissa, mä ainakin olen voinut kuvitella, että jos en olisi lapsuudessani kohdannut osalleni tietynlaista kiusaamista, minun elämäni kuviot eivät ehkä olisi menneet niin kuin ne sittemin menivät.  Mikään ei vie ihmislapselta niin paljon energiaa kuin miettiä, että miksi juuri minä jouduin sellaisen mielenvikaisen kohteeksi? Vaikka olen asian terapiassa käsitellyt moneen eri kertaan elämäni aikana, niin silti olen katkera, että jouduin tahtomattani kiusatuksi jonkin aikaa tuollaisella tavalla lapsena ollessani.  Ei se niin aina mene, että mikä ei tapa, se vahvistaa.  Pikemminkin häirintä lapsuuden aikana aiheuttaa ihmiseen niin paljon  heikentävää pahaa oloa aika-ajoin vielä aikuisenakin.

Peliriippuvuus, mutta ei pelaamiseen menneen ajan vuoksi vaan siksi, että tapasin pelissä ihmisen, joka melkein tuhosi elämäni. Siitä on nyt nelisen vuotta, ja edelleen pelkään kaikkea, jopa omaa varjoani.

En alkaisi käyttämään huumeita. Siinä meni monta vuotta hukkaan elämästä, en saanut sellaista ammattia mihin olisin halunnut, luottotiedot meni, rikosrekisteri tuli ja jouduin vankilaan, menetin lasteni huoltajuuden ym. Nyt monta vuotta jo kuivilla enkä koskaan aio alkaa käyttämään huumeita uudestaan, mutta tuntuu silti että elämä on mennyt hukkaan ja pyörin varmaan loppuikäni kuntouttavassa työtoiminnassa alentuneen työkyvyn vuoksi.

Opiskelisi DI-tutkintoa. En tajunnut että alan töitä saadakseen ei riitä pelkät paperit vaan pitää verkostoitua koko ajan, brändätä itseään, olla luovaa älykkyyttä ja pitää koko ajan huolta kilpailukyvystään työmarkkinoilla. Joo tiedän että alalla riittää hyvälle töitä jne. mutta jos sen sijaan olisi lääkäriksi valmistunut, riittäisi töitä vähemmän hyvälle tyypillekin.

Jos nyt oikeasti pääsisin aikakoneella menneisyyteen, en tekisi mitään toisin, koska silloin minulla tuskin olisi näitä lapsia.

Mutta kun mietin niitä tapahtumia, jotka uskoakseni vaikuttivat paljon siihen, mitä tulevaisuudestani tuli (nykyään työtön yh), toivon, että olisin aikoinaan teininä pitänyt kiinni ystävistäni, jotka olivat epäsuosittuja kummajaisia/nörttejä silloin. Sen sijaan hakeuduin huonoon seuraan ja aloin käyttämään alkoholia nuorena. Yläaste meni huonosti enkä edes suorittanut toisen asteen tutkintoa sen jälkeen, myöhemmin kyllä.

Vaikea sanoa vain yhtä, koska elämäni on täynnä virheitä ja huonoja valintoja.

Kadun erityisesti yhtä parisuhdetta, joka oli huono alusta lähtien ja päättyi miehen huumeonhelman pahentumiseen. Montavuotta meni hukkaan itse suhteessa ja sen jälkipyykissä (olen läheisriippuvainen). Käytännössä tuhlasin vuosikymmenen tuohon. Ja nyt olen liian vanha perustamaan enää perhettä, ellei todella suurta ihmettä tapahdu.

Olen katkera. Ja vain itseäni saan syyttää.

Tunsin itseni opiskeluaikana ja sen jälkeen masentuneeksi ja äärettömän väsyneeksi. Sain masennuslääkkeitä psykiatrilta. Kysyin lääkäriltä, ovatko kilpirauhasarvoni kunnossa labrakokeiden mukaan. Vastaus: ovat ne. Vuosia myöhemmin etsin kokeiden tulokset ja kilpirauhasarvoissani oli häikkää. 

Soimaan itseäni siitä, etten pyytänyt toisen lääkärin mielipidettä. Minulta meni hukkaan kymmenen vuotta elämästä. Tajusin kysyä toisen ja kolmannen lääkärin mielipidettä vasta silloin, kun en pysynyt enää hereillä päivisin. Jos olisin saanut kilpirauhaslääkityksen aikaisemmin, olisin opiskellut eri alaa ja hankkinut työn eri paikkakunnalta. Lapset jäivät väsymyksen vuoksi hankkimatta. 

Kadun sitä, etten parikymppisenä nättinä naisena röyhkeästi etsinyt sellaista puolisoa, joka olisi ollut mielestäni seksuaalisesti kiinnostava, luotettava ja aktiivinen. Itsetuntoni oli huono ja tyydyin siihen, mitä tuli eteen. Kadun parisuhdetta alkoholistin kanssa, josta lähdin aivan liian myöhään.

Uskoin liian pitkään vanhempiani, jotka pessimisteinä ajattelivat, että köyhät pysyvät aina köyhinä. Kadun sitä, että en ottanut tarpeeksi riskejä, enkä uskonut itseeni. Ajattelin olevani huono.

Olen nyt vähän päälle nelikymppinen sinkku. Lapsia ei ole, eikä tule. Minulla ei ole omaa asuntoa. Nelikymppiset miehet eivät enää etsi pitkää parisuhdetta, vaan fwb-suhdetta. Miestarjonta on heikompaa kuin mitä se olisi ollut parikymppisenä. En tiedä, löydänkö parisuhdetta.

Kaikesta huolimatta uskon nyt itseeni ja suunnittelen tulevaisuuttani. Ymmärrän, että useimmat ihmiset menevät kylmästi omia tavoitteitaan kohti, eivätkä he välitä muiden ihmisten mielipiteistä. Minulla on oikeus etsiä itselleni sopiva parisuhde, työ ja asunto.

Ostin liian hienon auton. Nyt saa sitten kokoajan olla k-päisimpien työ"kavereiden" provosoinnin kohde. Taitaa olla vaan paras ostaa perus-tavislaatikko.

Aloittanut lasten teon aiemmin. Tai painostanut miehen aloittamaan aiemmin. Nyt jää tää yks ainokaiseksi kun toista ei taida enää tulla.

Tulee mieleen kolme eri virhettä. Kaikki liittyvät ihmissuhteisiin. En osaa päättää, mikä näistä on pahin, koska epäilen ensimmäisen ja toisen vaurioittaneen minua niin syvästi, että näistä seurasi lisää huonoja valintoja.

Kolmas ihmissuhde oli näistä tasapainoisin, mutta tulin vahingossa raskaaksi ja tein abortin. Nyt yritän selvitä päivästä toiseen ja elää tämän syyllisyydentunteen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En opiskelisi lääkäriksi enkä erikoislääkäriksi. Olen erikoislääkäri, lukion kympin tyttö, jonka vanhemmat ja suku painosti lääkikseen. Eivät voineet ymmärtää, mitenkä joku ei haluaisi lääkikseen, jos voi sinne päästä helposti. Olin kiinnostunut kielistä, kirjoittamisesta, elokuvasta, kuvataiteista,sisustamisesta.

Mutta lukiosta suoraan menin lääkikseen ja nyt olen erikoislääkäri ammatissa,jossa pärjään hyvin, mutta josta en pidä. Opiskelu sujui helposti, tentit meni läpi, mutta motivaatio oli huono, ei kiinnostanut. Kauhistutti myös monien opiskelukavereiden ja nyt kollegoiden kaikenlainen pahoinvointi. Moni kurssikaveri on tehnyt suicidin, päihderiippuvuuden, mt-ongelmat tavallisia. Perheet rikkinäisiä, mieskollegoista monilla kolmas liitto jälkeläisineen menossa, naisista monet eronneet ja yksin. Minä kyllä ydinperheessä, mutta mies aikanaan kiinnostui osittain ammattinimike tähden. Hänenkin suku oli innoissaan ammatistani, ei niinkään minusta.

Jospa olisin löytänyt kiinnostavan alan ja uskaltanut valita toisin. Jokaisen meistä on kuitenkin itse elämämme valintoineen elettävä. Rankkaa olla muiden valitsemalla polulla.

tietkö että tavallaan voit käyttää ammattiasi hyödyksesi myös toisella tapaa? Tee alanvaihdos. Kovin harva tuskin suhtautuu sinuun kovinkaan kevyesti jos huomaa mikä olet entuudestaan. Samalla korjautuu pari muutakin mainitsemaasi ongelmaa. 

Niinpä! Vaihda rohkeesti alaa. Lääkärinä ehkä tienaat sen verran, että säästöillä pärjäät opintojenaikana kivasti.

En haahuilisi yliopistossa opiskelemassa kaikkea mikä kiinnostaa, vaan nopeasti tutkinto valmiiksi ja sitten töihin! Tuolla systeemillä olisin valmistunut aikaan, jolloin oli oikeasti työvoimapula, ja olisin päässyt valikoimaan, minne menen.

En pakastanut munasoluja/alkioita alle kolmikymppisenä, en edes ajatellut lasten hankkimista.

Heräsin asiaan liian myöhään, ja nyt on todella vaikea enää saada lasta, sillä munasoluja on vähän ja ne on huonolaatuisia. Mikään lapsettomuushoito ei auta.

Pakastamisesta riippumatta aloittaisin lapsen yrittämisen aikaisemmin, pakastetut solut olisivat varasuunnitelma.

Muuta en oikeastaan kadu, tätä kadun sitäkin enemmän.

Se että kävin kahdella epäammattitaitoisella terapeutilla.

Vierailija kirjoitti:

En pakastanut munasoluja/alkioita alle kolmikymppisenä, en edes ajatellut lasten hankkimista.

Heräsin asiaan liian myöhään, ja nyt on todella vaikea enää saada lasta, sillä munasoluja on vähän ja ne on huonolaatuisia. Mikään lapsettomuushoito ei auta.

Pakastamisesta riippumatta aloittaisin lapsen yrittämisen aikaisemmin, pakastetut solut olisivat varasuunnitelma.

Muuta en oikeastaan kadu, tätä kadun sitäkin enemmän.

Tee luomusti jos hedelmällisyys riittää.

Olisin opetellut suorittamisesta ja jatkuvasta tekemisen haalimisesta eroon jo aiemmin. Olisin kuunnellut enemmän herkkyyttäni, kehoani ja itseäni. Olisin pysähtynyt ennen kuin mut käskettiin lepäämään lääkärin toimesta.

Opiskelualavalinta. En valitsisi tätä alaa ja menettäisi ensikertalaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Tunsin itseni opiskeluaikana ja sen jälkeen masentuneeksi ja äärettömän väsyneeksi. Sain masennuslääkkeitä psykiatrilta. Kysyin lääkäriltä, ovatko kilpirauhasarvoni kunnossa labrakokeiden mukaan. Vastaus: ovat ne. Vuosia myöhemmin etsin kokeiden tulokset ja kilpirauhasarvoissani oli häikkää. 

Soimaan itseäni siitä, etten pyytänyt toisen lääkärin mielipidettä. Minulta meni hukkaan kymmenen vuotta elämästä. Tajusin kysyä toisen ja kolmannen lääkärin mielipidettä vasta silloin, kun en pysynyt enää hereillä päivisin. Jos olisin saanut kilpirauhaslääkityksen aikaisemmin, olisin opiskellut eri alaa ja hankkinut työn eri paikkakunnalta. Lapset jäivät väsymyksen vuoksi hankkimatta. 

Kadun sitä, etten parikymppisenä nättinä naisena röyhkeästi etsinyt sellaista puolisoa, joka olisi ollut mielestäni seksuaalisesti kiinnostava, luotettava ja aktiivinen. Itsetuntoni oli huono ja tyydyin siihen, mitä tuli eteen. Kadun parisuhdetta alkoholistin kanssa, josta lähdin aivan liian myöhään.

Uskoin liian pitkään vanhempiani, jotka pessimisteinä ajattelivat, että köyhät pysyvät aina köyhinä. Kadun sitä, että en ottanut tarpeeksi riskejä, enkä uskonut itseeni. Ajattelin olevani huono.

Olen nyt vähän päälle nelikymppinen sinkku. Lapsia ei ole, eikä tule. Minulla ei ole omaa asuntoa. Nelikymppiset miehet eivät enää etsi pitkää parisuhdetta, vaan fwb-suhdetta. Miestarjonta on heikompaa kuin mitä se olisi ollut parikymppisenä. En tiedä, löydänkö parisuhdetta.

Kaikesta huolimatta uskon nyt itseeni ja suunnittelen tulevaisuuttani. Ymmärrän, että useimmat ihmiset menevät kylmästi omia tavoitteitaan kohti, eivätkä he välitä muiden ihmisten mielipiteistä. Minulla on oikeus etsiä itselleni sopiva parisuhde, työ ja asunto.

Minä myös söin masennuslääkkeitä, vaikka minulla oli kilpirauhasen vajaatoiminta. Vasta kun hiukset alkoivat tippua ja sairastelin keuhkokuumeita toinen toisensa perään, herättiin tutkimaan enemmän. Thyroxin auttoi melko nopeasti, mutta turhaan syödyt masennuslääkkeet jättivät jälkensä.