Sinä, joka et auta ikääntyviä sukulaisia, tule kertomaan miksi?

Ja siis meidän suvissa ei edes ole sellaista henkeä, että lapsia pidettäisiin vanhojen sukulaisten auttajina. Ennemmin puolisoita ja ystäviä. Eli se vaatisi jonkuntasoista tuppautumista alkaa autella. Ihan oikeasti. Isäni vaimo ei suostunut päästämään minua heille tapaamaan isää niin, ettei ole itse paikalla, ennen kuin isä asui palvelutalossa. Koska jos tapasin isää hänen läsnäollessaan hän puuttui koko ajan siihen mitä juttelin isäni kanssa, eli hänen olisi pitänyt olla sen aikaa poissa.

Isää, joka ei siitä jyrähdä, että vaatii saada nähdä minua ei kauheasti tee mieli juosta katsomassa.

En tajua myöskään, että miksi pitäisi olla auttamassa vanhempia, joita ei aikoinaan oman lapsen tai lapsenlapsen asiat olleet tärkeitä tai ylipäätään kiinnostanut tai tarjonneet omaa apuaan tms. Ts.välit ovat lähes olemattomat, niin miksi pitäisi? Itse en ole luvannut auttaa, enkä tunne minkäänlaista syyllisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla on suurin osa niin nuoria, että heiltä ei voi odottaa ymmärtämystä sille, miten ahdistava yksinäisyys heitäkin todennäköisesti vanhuksena odottaa, jos elävät niin pitkään.

Turha luulla itsemurhaa vanhana helpoksi ratkaisuksi. Ihmksen sisäänrakennettu elämäntahto on todella lujassa.

Noh, minkäs ikäinen itse sitten olet? Itse olen nelikymppinen ja en enää ihan nuori tunne olevani. Mutta kieltämättä ei ole vielä kääntynyt katse omaan vanhuuteen.

Mutta en kestäisi olla taakaksi lapsilleni. Minusta on ihan luonnollista joutua vanhainkotiin vanhana. Tai asua kotona.

Minä olen 50+ ja mies muutaman vuoden vanhempi. Me ollan nyt ruvettu miettimään, missä olisi hyvä asua elämän loppuvuodet. Tarkoitus on muuttaa keskustaan uudehkoon hissitaloon, jonka vieressä on ruokakauppa. Naapurissa on ravintoloita, kauppoja, fysikaalisia hoitolaitoksia eli ilman autoa ja rollaattorin avulla pärjää pitkälle. Muita palveluja saa rahalla, sitäkin varten on jo säästöjä. Lapsia autetaan siihen asti, kunnes saavat opiskelut päätökseen, perintöjä ei kerätä.

Minäkin olen 50+, joka sen mielipiteen kirjoitti. Aloin muutama vuosi sitten ajatella vanhuuttani. Ei nelikymppisenä ollut vielä mielessä.

Tuo suunnitelma muuttaa hissilliseen senioriasuntoon miehen kanssa toimii toki aluksi ja on ruusuinen suunnitelma, mutta kunto heikkenee ja puoliso kuolee. Siellä sitten kykkii yksin, kun ei enää yksinään minnekään pysty liikkumaan. Kun alkaa dementoitua, tulee vielä epäluuloiseksi ja pelokkaaksi siellä yksin ja kärsii.

Ei kiinnosta. Vanhainkodit on sitä varten jos ei pysty enää itse toimimaan. En minä ala elämääni kuluttamaan toisen ihmisen hoitamiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Ja siis meidän suvissa ei edes ole sellaista henkeä, että lapsia pidettäisiin vanhojen sukulaisten auttajina. Ennemmin puolisoita ja ystäviä. Eli se vaatisi jonkuntasoista tuppautumista alkaa autella. Ihan oikeasti. Isäni vaimo ei suostunut päästämään minua heille tapaamaan isää niin, ettei ole itse paikalla, ennen kuin isä asui palvelutalossa. Koska jos tapasin isää hänen läsnäollessaan hän puuttui koko ajan siihen mitä juttelin isäni kanssa, eli hänen olisi pitänyt olla sen aikaa poissa.

Isää, joka ei siitä jyrähdä, että vaatii saada nähdä minua ei kauheasti tee mieli juosta katsomassa.

Vanhuksella ei ole yleensä auttamaan pystyviä ystäviä. Uskokaa nyt jo.

en vain kestä jatkuvaa mitätöintiä ja arvottomuuden tunteita, kaikki terapia yms. menee alamäkeen jos erehdyn vierailemaan. Viimeksi vierailuani arvostettiin mädällä ruualla (ja haukkumalla omia tuomia ruokia)ja kylmillä suihkuilla (piheydessään ei edes vesivaraajaa laitettu päälle). En vaan jaksa.Sama meininki kuin lapsena.

Vanhainkodeissa on kamalaa! Lähes kaikki asukkaat aivan dementoituneita. Itselläjin muisti alkaa pettää ja oma huone on surkean pieni eikä sinne mahdu juuri mitään rakkaita esineitä ja jos mahtuisikin, tulisi muut dementit.niitä näpelöimään.

Juuri mitään sisältöä päivissä ei ole. Vain ruokailut.

Ns. omainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kyllä hoitajien syyllistävät katseet kun käyn mummoa katsomassa, en välitä niistä. Kaikki yksinäiset vanhukset eivät ole reppanoita,osa on manipuloivia kusipäitä, jotka eivät ole koskaan ajatelleet muita kuin itseään.

Riittääkö tämä syyksi?

Juuri näin. On jotenkin harhainen se käsitys, että kaikki vanhukset ovat herttaisia mummoja ja pappoja, jotka iloisesti hymyillen ovat kiitollisia, kun heitä käy hoitamassa tai tervehtimässä. Osa on raivokkaita itsekkäitä kärisijöitä, jotka vain rähjäävät joka asiasta. Huomasin, että hoitajatkin ymmärsivät hoitokodissa tilanteen. Mitään painostusta käynteihin ei tullut heidän puoleltaan.

Niinpä. Minäkin sanoin isäni omahoitajalle, että minun on vaikea tulla, koska koen isäni hylänneen minut jo ajat sitten ja kun se ei ole ollut minun toiveeni. Toivoisin, kun käyn, että isäni osoittaisi siitä edes jonkinlaista iloa, koska olimme aikoinaan kuin paita ja peppu, mutta hänen minua vihaava manipulatiivinen uusi kumppaninsa on syyttänyt isääni minusta välittämisestä, (mustis kun on), niin isä on sitten pikkuhiljaa herpaantunut. Ei suhtaudu minuun enää minuna, vaan ilmeisesti vaimon luomana kuvana. Tuntuu ihan paskalta tämmöinen. Samoin muistisairaus on tehnyt tehtävänsä, niin että minusta tuntuu nykyään kun tapaan isää, että tapaan hänen vaimonsa, vaikka tämä ei ole paikalla. Isä ei ole enää ollenkaan se sama ihminen kuin hän joskus oli. Vuodet vaimon kanssa ovat tehneet pahaa hänelle. Mutta kun läheisriippuvuus, eikä voi(osaa, kykene) jättää sairasta kumppaniaan ja suhdetta.

Niin ei oikein mieltä ylennä mennä sinne saastaan ja sotkuun, joksi vaimon mielen koen.

Isovanhemmat ovat kaikki kuolleet ennen syntymääni, ei siis ole autettavia siltä kohdalta. Omat vanhemmat ja appivanhemmat pärjäävät varsin mainiosti, ovat vielä työelämässä, eivät siis tarvitse mitään extra-apua, autellaan tietty puolin ja toisin kuten normaalit läheiset tekevät. Muut iäkkäät sukulaiset ovat aika etäisiä, osan tiedän vain nimeltä, osa asuu ulkomailla, muut eri puolella Suomea kuin itse. Miksi ja ketä siis auttaisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis meidän suvissa ei edes ole sellaista henkeä, että lapsia pidettäisiin vanhojen sukulaisten auttajina. Ennemmin puolisoita ja ystäviä. Eli se vaatisi jonkuntasoista tuppautumista alkaa autella. Ihan oikeasti. Isäni vaimo ei suostunut päästämään minua heille tapaamaan isää niin, ettei ole itse paikalla, ennen kuin isä asui palvelutalossa. Koska jos tapasin isää hänen läsnäollessaan hän puuttui koko ajan siihen mitä juttelin isäni kanssa, eli hänen olisi pitänyt olla sen aikaa poissa.

Isää, joka ei siitä jyrähdä, että vaatii saada nähdä minua ei kauheasti tee mieli juosta katsomassa.

Vanhuksella ei ole yleensä auttamaan pystyviä ystäviä. Uskokaa nyt jo.

Minä puhuin nyt meidän suvustamme ja sillä henkilöllä, johon viittasin kyllä oli. Hän oli 95-vuotias ja nuorin ystävänsä taisi olla noin 65-vuotias. Toiset ovat hyväkuntoisia, daa. Toki valtaosa ystävistään oli jo kuollut, mutta silti.

Vierailija kirjoitti:

Ja siis meidän suvissa ei edes ole sellaista henkeä, että lapsia pidettäisiin vanhojen sukulaisten auttajina. Ennemmin puolisoita ja ystäviä. Eli se vaatisi jonkuntasoista tuppautumista alkaa autella. Ihan oikeasti. Isäni vaimo ei suostunut päästämään minua heille tapaamaan isää niin, ettei ole itse paikalla, ennen kuin isä asui palvelutalossa. Koska jos tapasin isää hänen läsnäollessaan hän puuttui koko ajan siihen mitä juttelin isäni kanssa, eli hänen olisi pitänyt olla sen aikaa poissa.

Isää, joka ei siitä jyrähdä, että vaatii saada nähdä minua ei kauheasti tee mieli juosta katsomassa.

Isän vaimollla oli hyvä syy

Ja sinä et auttaisi ketään. Itsekkyys on sitä tasoa, että voileivän tekeminen omalle lapselle on liikaa

Poliitikot väläyttelevät siirtävänsä vanhusvastuuta jälleen omaisille. Mites sitten suu pannaan? Maksatte hoidon tai otatte kotiinne!

(Näinhän oli 1960-luvulla vielä)

Yleensä sisarukset ottivat vanhempansa luokseen vuodeksi kerrallaan. Tämä toimi minun suvussani mainiosti. Yksi isopappa tosin maksettiin porukalla Turun ukkokotiin. (7 lasta antoi hotoon rahaa.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis meidän suvissa ei edes ole sellaista henkeä, että lapsia pidettäisiin vanhojen sukulaisten auttajina. Ennemmin puolisoita ja ystäviä. Eli se vaatisi jonkuntasoista tuppautumista alkaa autella. Ihan oikeasti. Isäni vaimo ei suostunut päästämään minua heille tapaamaan isää niin, ettei ole itse paikalla, ennen kuin isä asui palvelutalossa. Koska jos tapasin isää hänen läsnäollessaan hän puuttui koko ajan siihen mitä juttelin isäni kanssa, eli hänen olisi pitänyt olla sen aikaa poissa.

Isää, joka ei siitä jyrähdä, että vaatii saada nähdä minua ei kauheasti tee mieli juosta katsomassa.

Isän vaimollla oli hyvä syy

Ja sinä et auttaisi ketään. Itsekkyys on sitä tasoa, että voileivän tekeminen omalle lapselle on liikaa

Ai sä tiedät sen syyn? Kerro, mikä se oli? Kerro, tai paljastat sen, ettet sä mitään tiedä ja kunhan puhut vain pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla on suurin osa niin nuoria, että heiltä ei voi odottaa ymmärtämystä sille, miten ahdistava yksinäisyys heitäkin todennäköisesti vanhuksena odottaa, jos elävät niin pitkään.

Turha luulla itsemurhaa vanhana helpoksi ratkaisuksi. Ihmksen sisäänrakennettu elämäntahto on todella lujassa.

Kyllä minä ainain olen erittäin tietoinen siitä, miten kammottavia ihmisen viimeiset vuodet voivat pahimmillaan olla. Sairaudet kohtelevat ihmisiä tavattoman epätasavertaisesti. Tämän vuoksi olen alkanut jo vuosikymmeniä aikaisemmin normalisoimaan ajatusta itsemurhasta. Haluan olla valmis, kun vanhana tulee tunne siitä, ettei elämä tästä enää parane, ja parempi olisi jo nukkua pois.

En kyllä ymmärrä yhtään, miten tämä liittyy ketjun aiheiseen. -35

Niin, ja te, jotka päivittelette, miten ankeaa ja kurjaa on vanheta ja lopulta kuolla pois: millä oikeudella olette hankkineet lapsia, jotka kokevat väistämättä saman kohtalon, elleivät kuole onnettomuuksissa tai sairauksiin sitä ennen? En oikein ymmärrä tätä lisääntyjien sadismia, että elämän kurjuutta päivitellään, mutta silti on pakomieli altistaa yhä uusia sukupolvia samalle kärsimykselle, vaikka kukaan ei jää mistään paitsi, jos jää syntymättä. -35

Vierailija kirjoitti:

Ns. omainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kyllä hoitajien syyllistävät katseet kun käyn mummoa katsomassa, en välitä niistä. Kaikki yksinäiset vanhukset eivät ole reppanoita,osa on manipuloivia kusipäitä, jotka eivät ole koskaan ajatelleet muita kuin itseään.

Riittääkö tämä syyksi?

Juuri näin. On jotenkin harhainen se käsitys, että kaikki vanhukset ovat herttaisia mummoja ja pappoja, jotka iloisesti hymyillen ovat kiitollisia, kun heitä käy hoitamassa tai tervehtimässä. Osa on raivokkaita itsekkäitä kärisijöitä, jotka vain rähjäävät joka asiasta. Huomasin, että hoitajatkin ymmärsivät hoitokodissa tilanteen. Mitään painostusta käynteihin ei tullut heidän puoleltaan.

Niinpä. Minäkin sanoin isäni omahoitajalle, että minun on vaikea tulla, koska koen isäni hylänneen minut jo ajat sitten ja kun se ei ole ollut minun toiveeni. Toivoisin, kun käyn, että isäni osoittaisi siitä edes jonkinlaista iloa, koska olimme aikoinaan kuin paita ja peppu, mutta hänen minua vihaava manipulatiivinen uusi kumppaninsa on syyttänyt isääni minusta välittämisestä, (mustis kun on), niin isä on sitten pikkuhiljaa herpaantunut. Ei suhtaudu minuun enää minuna, vaan ilmeisesti vaimon luomana kuvana. Tuntuu ihan paskalta tämmöinen. Samoin muistisairaus on tehnyt tehtävänsä, niin että minusta tuntuu nykyään kun tapaan isää, että tapaan hänen vaimonsa, vaikka tämä ei ole paikalla. Isä ei ole enää ollenkaan se sama ihminen kuin hän joskus oli. Vuodet vaimon kanssa ovat tehneet pahaa hänelle. Mutta kun läheisriippuvuus, eikä voi(osaa, kykene) jättää sairasta kumppaniaan ja suhdetta.

Niin ei oikein mieltä ylennä mennä sinne saastaan ja sotkuun, joksi vaimon mielen koen.

Isä on ollut 30 vuotta naimisissa. Tietää varmasti sinun häiriintyneisyyden ja pahuuden

Miten heitä sitten pitäisi auttaa? Eivät ole apua pyytäneet. 79-vuotias äitini kyllä kyselee, miten pärjäilen, tarvitsenko rahaa ym. 

Ihan mitä tahansa en pysty tekemään, koska lähelläkään asuinpaikkakuntaani ei asu ikääntyneitä sukulaisiani. Vanhempani elävät toisella puolen Suomea. Ei olisi kovin käytännöllistä juuri minun matkustaa satoja kilometrejä esim. jonkun lumenluonnin tai kauppareissun takia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ns. omainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kyllä hoitajien syyllistävät katseet kun käyn mummoa katsomassa, en välitä niistä. Kaikki yksinäiset vanhukset eivät ole reppanoita,osa on manipuloivia kusipäitä, jotka eivät ole koskaan ajatelleet muita kuin itseään.

Riittääkö tämä syyksi?

Juuri näin. On jotenkin harhainen se käsitys, että kaikki vanhukset ovat herttaisia mummoja ja pappoja, jotka iloisesti hymyillen ovat kiitollisia, kun heitä käy hoitamassa tai tervehtimässä. Osa on raivokkaita itsekkäitä kärisijöitä, jotka vain rähjäävät joka asiasta. Huomasin, että hoitajatkin ymmärsivät hoitokodissa tilanteen. Mitään painostusta käynteihin ei tullut heidän puoleltaan.

Niinpä. Minäkin sanoin isäni omahoitajalle, että minun on vaikea tulla, koska koen isäni hylänneen minut jo ajat sitten ja kun se ei ole ollut minun toiveeni. Toivoisin, kun käyn, että isäni osoittaisi siitä edes jonkinlaista iloa, koska olimme aikoinaan kuin paita ja peppu, mutta hänen minua vihaava manipulatiivinen uusi kumppaninsa on syyttänyt isääni minusta välittämisestä, (mustis kun on), niin isä on sitten pikkuhiljaa herpaantunut. Ei suhtaudu minuun enää minuna, vaan ilmeisesti vaimon luomana kuvana. Tuntuu ihan paskalta tämmöinen. Samoin muistisairaus on tehnyt tehtävänsä, niin että minusta tuntuu nykyään kun tapaan isää, että tapaan hänen vaimonsa, vaikka tämä ei ole paikalla. Isä ei ole enää ollenkaan se sama ihminen kuin hän joskus oli. Vuodet vaimon kanssa ovat tehneet pahaa hänelle. Mutta kun läheisriippuvuus, eikä voi(osaa, kykene) jättää sairasta kumppaniaan ja suhdetta.

Niin ei oikein mieltä ylennä mennä sinne saastaan ja sotkuun, joksi vaimon mielen koen.

Isä on ollut 30 vuotta naimisissa. Tietää varmasti sinun häiriintyneisyyden ja pahuuden

Aviossa ei ole ollut noin kauaa, mutta mä olen ollut isän tytär päälle 40 vuotta. Ei isä ole minua koskaan pahana pitänyt. Päinvastoin. Mutta vanhana ajattelu heikkenee, jos tulee fyysisiä ja dementoivia sairauksia ja alat olla entistäkin riippuvaisempi jostakusta, jonka saat koko ajan pelätä jättävän.

Äitini on niin ilkeä. Tulee riitaa vain. En mene edes hautajaisiin.

500 km on välimatkaa, käyn töissä, lapset ja lapsenlapset asuvat lähelläni, hoidan lapsenlapsia vanhempien vuorotyön vuoksi.