Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.

Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.

Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.

Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.

Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.

Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(

No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?

Taidat olla kivikissaäiti?

Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?

Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein. 

Mä voin kyllä ihan rehellisesti tunnustaa, etten tee lasten kanssa juuri mitään. Suostun juttelemaan. 7- ja 9-vuotiaat. Mies, harrastukset ja koulu saavat riittää. Mies kyllä välittää lapsista, mutta harmillisen vähän tekee heidän kanssaan mitään. Me ei myöskään melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. Se että lapset tulee mukaan n pilaa minusta sen kuitenkin. Olen kamala, mutta siksi vältänkin sitten niitäkin tilanteita :(

Miten niin pilaa? Etkö hyväksy lasten keskeneräisyyttä?

Sitäkö se onkin? En sitten vissiin. Ei minunkaan keskeneräisyyttäni ole ikinä tuettu tai mitään. En mä tuollaisia juttuja edes tunnista toisissa.

Siis tuo on ollut ihan yleistä, että lapsilta vaaditaan ainakin yhtä hyvää - ellei parempaa- kuin vanhemmilta,eikä ne silti kelpaa. Ikävä kyllä. Ihan ymmärrettävää jossain nälkäkuoleman uhkaamassa agraarimaassa, mutta saisi jo hävitä nykyaikaisesta elämästä. Ei tässä niin kiikun kaakun olla. Kai sun lapsilla on mahdollisuus opetella asioita jonkun muun kanssa?

Joo, en ole yh. Mun äidin puheista tuli usein sellainen olotila, että kyllä, kyllä me eletään just noin :( En kyllä ymmärrä miksi se saa vaatimaan, sinänsä?

just thinking kirjoitti:

^mistä seulasta? Pituuden ja painon mittaaminenko seuloo jyvät akanoista...?

Kyllä minulta ainakin aina kysytään että mitä kuuluu. Jos vastaisin että paskasti ja vihaan tätä lasta niin tuskin olisivat tekemättä MITÄÄN.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.

Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.

Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.

Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.

Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.

Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(

No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?

Taidat olla kivikissaäiti?

Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?

Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..

Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.

Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.

Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.

Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.

Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.

Anteeksi nyt vain mutta mitä apua ajattelit että neuvola voisi antaa? Keskusteluapua ehkä mutta ei se auta, jos perusasiat eli se lapsiperhe-elämä itsessään tökkii. Ja mihin lapsi laitetaan siksi aikaa kun äiti "keskustelee", ei yhteiskunnassa ole oikeasti resursseja semmoiseen. Olisin voinut ehkä pahasta olosta neuvolasta puhua jos olisin tiennyt että sieltä saisi jotain konkreettista apua, esim lastenhoitopalvelua ym, mutta todennäköisesti sut ois vaan passitettu jonkun psykologin puheille ja oisit saanu ikuisen leiman otsaasi huonosta äitiydestä. Joskus saatoin neuvolassa jotain väsymyksestä mainita, mutta lähinnä sain vaan voivottelua että semmoista se on kaikilla.

"Ikuinen leima" on kanssa yksi tekosyy... neuvolan hlökunnalla on vaitiolovelvollisuus. Kyllä sieltä olisi apua saanut, jos olisi avanut suunsa. Itseänikin kismittää omasta puolesta, että aikoinaan sinnittelin liikaa kun kun olisivat oikeasti kyselleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.

Mä en oo ikinä kokenut tuollaisia hetkiä mitenkään onnellisina. Ehkä mussa on joku vika. En tykkää, mua suorastaan ällöttää, jos lapsi tutkii kasvojani tai painaisi nenää. En tykkää köllötellä lapsen kanssa, en tykkää sellaisesta läheisyydestä. Mulla 2 lasta itselläni, 5- ja 9-vuotiaat. En kaipaa pikkulapsiajasta mitään, minusta se oli ikävää aikaa. Vihasin pottaharjoituksia ja kaikkea muutakin. Elämä on nyt paljon mukavampaa, kun lapset vähän isompia. Ei helppoa vieläkään, mutta silti mukavempaa.

Kai sä nyt jotain iloa tunnet edes lapsen puolesta jos hän oppii jotain uutta tai tuo vaikka tekemänsä taideteoksen kotiin? Ymmärrän ehkä jotenkin jos oma lapsuutesi on ollut kylmä ja/tai turvaton.

Muuten jos mikään ei tuo lapsessa iloa kuulostaa vähän huolestuttavalta. Jos itse en pystyisi kun pakosta halaamaan lastani monta vuotta niin pakosta käy mielessä, miksei anneta parempaan kotiin. Tarvitset mielestäni ammattiapua tuohon, koska kai koet edes jonkinmoista syyllisyyttä tunteistasi? Se olisi hyvä purkaa pois ja käydä läpi hänen kanssaan ongelman ydintä. Jos haet apua vasta vuosien päästä ja saat vasta sitten avattua jotakin lukkoja sisältäsi, huomaatkin jonain päivänä rakastavasi lapsia enemmän kuin mitään, saatat katua myöhäistä avunhankintaa. Tsemppiä kuitenkin!

En mä ainakaan tunne iloa lapsen puolesta. En mä itsekään muista lapsena siitä iloinneeni, jos opin jotain uutta. Se oli ainoastaan odotusten mukaan suoriutumista. Jos en olisi oppinut, niin se olisi ollut vain pöljää. Pidän typeryksinä ihmisiä, joista on ihan ok olla tyhmiä. Onnistuminen en tajua mitä iloittavaa siinä on, se tapahtuu kun vain riittävän kauan yrittää. Mitä ihmeellistä sellainen on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.

Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.

Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.

Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.

Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.

Anteeksi nyt vain mutta mitä apua ajattelit että neuvola voisi antaa? Keskusteluapua ehkä mutta ei se auta, jos perusasiat eli se lapsiperhe-elämä itsessään tökkii. Ja mihin lapsi laitetaan siksi aikaa kun äiti "keskustelee", ei yhteiskunnassa ole oikeasti resursseja semmoiseen. Olisin voinut ehkä pahasta olosta neuvolasta puhua jos olisin tiennyt että sieltä saisi jotain konkreettista apua, esim lastenhoitopalvelua ym, mutta todennäköisesti sut ois vaan passitettu jonkun psykologin puheille ja oisit saanu ikuisen leiman otsaasi huonosta äitiydestä. Joskus saatoin neuvolassa jotain väsymyksestä mainita, mutta lähinnä sain vaan voivottelua että semmoista se on kaikilla.

"Ikuinen leima" on kanssa yksi tekosyy... neuvolan hlökunnalla on vaitiolovelvollisuus. Kyllä sieltä olisi apua saanut, jos olisi avanut suunsa. Itseänikin kismittää omasta puolesta, että aikoinaan sinnittelin liikaa kun kun olisivat oikeasti kyselleet.

Mä avasin suuni, mutta ei sieltä mitään konkreettista apua saa. Siis oli meillä lapsiperheiden sosiaalityö vai mikä se on, ohjailemassa, mutta kun he tulivat antamaan meille neuvoja, jotka itse varsin hyvin tiesin, mutta ongelma oli se, etten pystynyt niitä toteuttamaan. Kyllä mä tiedän, mitä lapset tarttis (aikataulutettu päivä jne), mutta kun sepä se ongelma just oli, että rahkeita ei vain ollut.

Sain omaa aikaa käydä jossain, myös terapiassa, ja olihan se kivaa saada aikaa erillään lapsista, mutta ei se mitään niitä mun voimavaraongelmia ratkaissut. Sittemmin sain voimia, mutta ilmeni edelleen ongelmia olla äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein. 

Mä voin kyllä ihan rehellisesti tunnustaa, etten tee lasten kanssa juuri mitään. Suostun juttelemaan. 7- ja 9-vuotiaat. Mies, harrastukset ja koulu saavat riittää. Mies kyllä välittää lapsista, mutta harmillisen vähän tekee heidän kanssaan mitään. Me ei myöskään melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. Se että lapset tulee mukaan n pilaa minusta sen kuitenkin. Olen kamala, mutta siksi vältänkin sitten niitäkin tilanteita :(

Miten niin pilaa? Etkö hyväksy lasten keskeneräisyyttä?

Sitäkö se onkin? En sitten vissiin. Ei minunkaan keskeneräisyyttäni ole ikinä tuettu tai mitään. En mä tuollaisia juttuja edes tunnista toisissa.

Siis tuo on ollut ihan yleistä, että lapsilta vaaditaan ainakin yhtä hyvää - ellei parempaa- kuin vanhemmilta,eikä ne silti kelpaa. Ikävä kyllä. Ihan ymmärrettävää jossain nälkäkuoleman uhkaamassa agraarimaassa, mutta saisi jo hävitä nykyaikaisesta elämästä. Ei tässä niin kiikun kaakun olla. Kai sun lapsilla on mahdollisuus opetella asioita jonkun muun kanssa?

Joo, en ole yh. Mun äidin puheista tuli usein sellainen olotila, että kyllä, kyllä me eletään just noin :( En kyllä ymmärrä miksi se saa vaatimaan, sinänsä?

Koska vintagepaska istuu sitkeässä. Luulen, että tuolla on jokin yhteisön selviytymistä tukeva funktio, sama juttuhan jatkuu luonnostaan köyhissä maissa. Jos ei jokainen tee heti oikein, kaikki kuolee kohta nälkään. Jäykkä ja hierarkkinen yhteisö myös koettelee jatkuvasti heikointa lenkkiään.

Pohjalla voi olla ihan aitoa välittämistä ja järjestyksen ylläpitoa, mutta nyky-yhteiskunta muuttuu nopeasti niin että menneen maailman tavat jää turhiksi. Toista se oli silloin, kun aatteet ja vaatteetkin perittiin eikä vuotta erottanut toisesta kuin sadon ja kadon perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.

Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.

Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.

Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.

Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.

Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(

No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?

Taidat olla kivikissaäiti?

Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?

Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..

Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.

Miksi tähän alapeukkuja? Minunko vikani se onkin, etteivät vanhempani ole välittäneet mulle tuollaista kokemusta?

Niin että jos en tykkää hirveesti halaamisesta niin susta ois parempi että lapsi pääsee toiseen kotiin? Mun mielestä se se vasta traumoja lapselle aiheuttaisikin ja ois aikamoista rahan tuhlausta, ei ole kauhean halpaa lystiä tuo lasten sijoittaminen toiseen kotiin. Lapsellani on asiat varmasti ihan riittävän hyvin: asumme omakotitalossa, käymme hyvissä töissä ja sitä kautta lapsi saa tarpeelliset ruuat, vaatteet ja harrastukset. En vaan ole koskaan hirveästi tykännyt kyhnäämisestä ja halaamisesta, minusta se ei automaattisesti tee minusta hirviöäitiä jonka lapset pitäis ottaa huostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein. 

Mä voin kyllä ihan rehellisesti tunnustaa, etten tee lasten kanssa juuri mitään. Suostun juttelemaan. 7- ja 9-vuotiaat. Mies, harrastukset ja koulu saavat riittää. Mies kyllä välittää lapsista, mutta harmillisen vähän tekee heidän kanssaan mitään. Me ei myöskään melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. Se että lapset tulee mukaan n pilaa minusta sen kuitenkin. Olen kamala, mutta siksi vältänkin sitten niitäkin tilanteita :(

Miten niin pilaa? Etkö hyväksy lasten keskeneräisyyttä?

Sitäkö se onkin? En sitten vissiin. Ei minunkaan keskeneräisyyttäni ole ikinä tuettu tai mitään. En mä tuollaisia juttuja edes tunnista toisissa.

Siis tuo on ollut ihan yleistä, että lapsilta vaaditaan ainakin yhtä hyvää - ellei parempaa- kuin vanhemmilta,eikä ne silti kelpaa. Ikävä kyllä. Ihan ymmärrettävää jossain nälkäkuoleman uhkaamassa agraarimaassa, mutta saisi jo hävitä nykyaikaisesta elämästä. Ei tässä niin kiikun kaakun olla. Kai sun lapsilla on mahdollisuus opetella asioita jonkun muun kanssa?

Joo, en ole yh. Mun äidin puheista tuli usein sellainen olotila, että kyllä, kyllä me eletään just noin :( En kyllä ymmärrä miksi se saa vaatimaan, sinänsä?

Koska vintagepaska istuu sitkeässä. Luulen, että tuolla on jokin yhteisön selviytymistä tukeva funktio, sama juttuhan jatkuu luonnostaan köyhissä maissa. Jos ei jokainen tee heti oikein, kaikki kuolee kohta nälkään. Jäykkä ja hierarkkinen yhteisö myös koettelee jatkuvasti heikointa lenkkiään.

Pohjalla voi olla ihan aitoa välittämistä ja järjestyksen ylläpitoa, mutta nyky-yhteiskunta muuttuu nopeasti niin että menneen maailman tavat jää turhiksi. Toista se oli silloin, kun aatteet ja vaatteetkin perittiin eikä vuotta erottanut toisesta kuin sadon ja kadon perusteella.

Hyvin analysoitu! Mun äiti on suhtautumistavoiltaan just tuollainen!

Vierailija kirjoitti:

Niin että jos en tykkää hirveesti halaamisesta niin susta ois parempi että lapsi pääsee toiseen kotiin? Mun mielestä se se vasta traumoja lapselle aiheuttaisikin ja ois aikamoista rahan tuhlausta, ei ole kauhean halpaa lystiä tuo lasten sijoittaminen toiseen kotiin. Lapsellani on asiat varmasti ihan riittävän hyvin: asumme omakotitalossa, käymme hyvissä töissä ja sitä kautta lapsi saa tarpeelliset ruuat, vaatteet ja harrastukset. En vaan ole koskaan hirveästi tykännyt kyhnäämisestä ja halaamisesta, minusta se ei automaattisesti tee minusta hirviöäitiä jonka lapset pitäis ottaa huostaan.

Kyllä lapsen on parempi muualla jos rakkaus ja ilo on sinusta turhaa lässytystä. Materia ei todellakaan korvaa rakkautta.

Minulla on tavallista lahjakkaampi lapsi. Oppinut kaikki motoriset taidot tavallista aikaisemmin: käveli 8kk iässä, pyöräili kaksivuotiaana ilman apupyöriä ja oppi uimaan ja syömään ruokansa haarukalla ja veitsellä kolmevuotiaana. On muutenkin fiksu rohkea kokeilemaan uusia asioita ja äärimmäisen tiedonjanoinen. Oppi lukemaan 3,5vuotiaana ja vähän sen jälkeen laskemaan plus- ja miinuslaskuja. On ollut aina pikkuvanha ja osannut käyttäytyä paikassa kuin paikassa. Olemme lapsen taitojen ja käytöstapojen ansiosta voineet jo melko pitkään tehdä hänen kanssaan samoja juttuja, joita olisimme tehneet kahdestaankin.

Pari viikkoa sitten katselin kaverin saman ikäistä, joka on varmaan ihan tavallinen neljävuotias, joka kaivaa nenästään räkää suuhunsa, sotkee syödessään paikkansa ja naamansa ja tekee asioita ajattelematta sen kummemmin. Tajusin, että en kestäisi perhe-elämää sellaisen lapsen kanssa ollenkaan, vaan varmasti vihaisin elämääni. On perhe-elämä minullekin joskus rankkaa, mutta olisin varmaan jo romahtanut, jos lapseni olisi hirveä sähläri tai jotenkin hitaammalla käyvä. Kuulostaa varmasti kamalalta. Tajusin myös ajatelleeni jo pitkään, että monen tutun perhe-elämä vaikuttaa mielestäni ihan painajaismaiselta juuri näiden lasten luonteen takia.

Onneksi sain helpon, kiltin ja lahjakkaan tytön. Minkään muun äidiksi minusta ei olisi ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.

Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.

Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.

Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.

Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.

Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(

No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?

Taidat olla kivikissaäiti?

Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?

Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..

Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.

Miksi tähän alapeukkuja? Minunko vikani se onkin, etteivät vanhempani ole välittäneet mulle tuollaista kokemusta?

Ei, vaan se on sinun vikasi että jatkat sitä eteenpäin omille lapsillesi. Ja joojoo tiedän "miten voin toimia mitenkään muuten kun miten minun äitini on toiminut!!" jatka sitä terapiaa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin että jos en tykkää hirveesti halaamisesta niin susta ois parempi että lapsi pääsee toiseen kotiin? Mun mielestä se se vasta traumoja lapselle aiheuttaisikin ja ois aikamoista rahan tuhlausta, ei ole kauhean halpaa lystiä tuo lasten sijoittaminen toiseen kotiin. Lapsellani on asiat varmasti ihan riittävän hyvin: asumme omakotitalossa, käymme hyvissä töissä ja sitä kautta lapsi saa tarpeelliset ruuat, vaatteet ja harrastukset. En vaan ole koskaan hirveästi tykännyt kyhnäämisestä ja halaamisesta, minusta se ei automaattisesti tee minusta hirviöäitiä jonka lapset pitäis ottaa huostaan.

Kyllä lapsen on parempi muualla jos rakkaus ja ilo on sinusta turhaa lässytystä. Materia ei todellakaan korvaa rakkautta.

Kyllä se aika paljon korvaa, ei toki täysin. Materia antaa itsetuntoa sekin omalta osaltaan. Toki niin, että materian mennessä voi olla vaikeaa, mutta kuka sanoi, että se on pakko menettää? Vähän näin ohiksena oma kokemukseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.

Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.

Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.

Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.

Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.

Anteeksi nyt vain mutta mitä apua ajattelit että neuvola voisi antaa? Keskusteluapua ehkä mutta ei se auta, jos perusasiat eli se lapsiperhe-elämä itsessään tökkii. Ja mihin lapsi laitetaan siksi aikaa kun äiti "keskustelee", ei yhteiskunnassa ole oikeasti resursseja semmoiseen. Olisin voinut ehkä pahasta olosta neuvolasta puhua jos olisin tiennyt että sieltä saisi jotain konkreettista apua, esim lastenhoitopalvelua ym, mutta todennäköisesti sut ois vaan passitettu jonkun psykologin puheille ja oisit saanu ikuisen leiman otsaasi huonosta äitiydestä. Joskus saatoin neuvolassa jotain väsymyksestä mainita, mutta lähinnä sain vaan voivottelua että semmoista se on kaikilla.

"Ikuinen leima" on kanssa yksi tekosyy... neuvolan hlökunnalla on vaitiolovelvollisuus. Kyllä sieltä olisi apua saanut, jos olisi avanut suunsa. Itseänikin kismittää omasta puolesta, että aikoinaan sinnittelin liikaa kun kun olisivat oikeasti kyselleet.

Mä avasin suuni, mutta ei sieltä mitään konkreettista apua saa. Siis oli meillä lapsiperheiden sosiaalityö vai mikä se on, ohjailemassa, mutta kun he tulivat antamaan meille neuvoja, jotka itse varsin hyvin tiesin, mutta ongelma oli se, etten pystynyt niitä toteuttamaan. Kyllä mä tiedän, mitä lapset tarttis (aikataulutettu päivä jne), mutta kun sepä se ongelma just oli, että rahkeita ei vain ollut.

Sain omaa aikaa käydä jossain, myös terapiassa, ja olihan se kivaa saada aikaa erillään lapsista, mutta ei se mitään niitä mun voimavaraongelmia ratkaissut. Sittemmin sain voimia, mutta ilmeni edelleen ongelmia olla äiti.

Hienoa, että kuitenkin koit hyötyneesi jotenkin. Apua se on pienkin apu. Eihän kaikki heti muutu, mutta lastenkin jaksamiselle on tärkeää, etteivät he koe äidin ongelmia omaksi syykseen. He ottavat helposti taakan kantaakseen. Molepien hyvinvointi vaikuttaa toiseen ja äidille annettu apu näkyy suoraan lapsissa.

Parhaimmillaan elämää rakennetaan perheessä yhdessä, sekä aikuiset että lapset. Oma vanhempi lapseni syyllistyi ja ahdistui joskus väsymyksestäni, ja kerroin erikseen ettei vika ole hänessä. Nuorempi häpesi muuten turhaan itseään eräässä tilanteessa, jolloin kerroin että X on ihan hyvä poika. Tämä helpotti häntä välittömästi. Molemmat olivat rutkasti alle kouluikäisiä silloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.

Mä en oo ikinä kokenut tuollaisia hetkiä mitenkään onnellisina. Ehkä mussa on joku vika. En tykkää, mua suorastaan ällöttää, jos lapsi tutkii kasvojani tai painaisi nenää. En tykkää köllötellä lapsen kanssa, en tykkää sellaisesta läheisyydestä. Mulla 2 lasta itselläni, 5- ja 9-vuotiaat. En kaipaa pikkulapsiajasta mitään, minusta se oli ikävää aikaa. Vihasin pottaharjoituksia ja kaikkea muutakin. Elämä on nyt paljon mukavampaa, kun lapset vähän isompia. Ei helppoa vieläkään, mutta silti mukavempaa.

Kai sä nyt jotain iloa tunnet edes lapsen puolesta jos hän oppii jotain uutta tai tuo vaikka tekemänsä taideteoksen kotiin? Ymmärrän ehkä jotenkin jos oma lapsuutesi on ollut kylmä ja/tai turvaton.

Muuten jos mikään ei tuo lapsessa iloa kuulostaa vähän huolestuttavalta. Jos itse en pystyisi kun pakosta halaamaan lastani monta vuotta niin pakosta käy mielessä, miksei anneta parempaan kotiin. Tarvitset mielestäni ammattiapua tuohon, koska kai koet edes jonkinmoista syyllisyyttä tunteistasi? Se olisi hyvä purkaa pois ja käydä läpi hänen kanssaan ongelman ydintä. Jos haet apua vasta vuosien päästä ja saat vasta sitten avattua jotakin lukkoja sisältäsi, huomaatkin jonain päivänä rakastavasi lapsia enemmän kuin mitään, saatat katua myöhäistä avunhankintaa. Tsemppiä kuitenkin!

En mä ainakaan tunne iloa lapsen puolesta. En mä itsekään muista lapsena siitä iloinneeni, jos opin jotain uutta. Se oli ainoastaan odotusten mukaan suoriutumista. Jos en olisi oppinut, niin se olisi ollut vain pöljää. Pidän typeryksinä ihmisiä, joista on ihan ok olla tyhmiä. Onnistuminen en tajua mitä iloittavaa siinä on, se tapahtuu kun vain riittävän kauan yrittää. Mitä ihmeellistä sellainen on?

Toivon että olet elänyt sisarusten keskellä vailla huomiota, koska vanhemmat ei ole kerenneet/jaksaneet. Ja toivon, että saat joskus nauttia laajasta tunneskaalasta. Edellisestä viestistä tuli mieleen, että Tunne lukkosi - kirja voisi sopia sinulle. Ja se sopisi kenelle tahansa, koska monilta löytyy oikkuja tunne-elämässään. En usko että sinussa itsessäsi olisi jotain vikaa vaan ongelmat on saattanu lähteä jo monta sukupolvea aikaisemmin liikkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.

Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.

Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.

Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.

Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.

Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(

No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?

Taidat olla kivikissaäiti?

Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?

Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..

Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.

Miksi tähän alapeukkuja? Minunko vikani se onkin, etteivät vanhempani ole välittäneet mulle tuollaista kokemusta?

Ei, vaan se on sinun vikasi että jatkat sitä eteenpäin omille lapsillesi. Ja joojoo tiedän "miten voin toimia mitenkään muuten kun miten minun äitini on toiminut!!" jatka sitä terapiaa..

Miten niin minun vikani? Oletko vähän vajaa, vai vain muuten hitaalla käyvä? Kun koko tunnekokemus tuollaisesta puuttuu, niin en minä mitenkään kieltäydy sitä jakamasta kellekään. Se on mulle vain yhtä tuntematon asia kuin sinulle Swahilin kieli. Eikä minun tasapainoinen miehenikään kyllä tuollalailla toimi lasten kanssa. Varmaan täysin vajaa hänkin. En ymmärrä, että jostain yhdestä hyvästä ominaisuudesta vanhemmassa tehdään joku jeesus, jota ilman et voi onnistua.... Siis kyllä mä ymmärrän, millainen lahja tuo tunne varmasti on, mutta aika kylmää arvostella sitä vaille jääneitä... Hyi sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.

Mä en oo ikinä kokenut tuollaisia hetkiä mitenkään onnellisina. Ehkä mussa on joku vika. En tykkää, mua suorastaan ällöttää, jos lapsi tutkii kasvojani tai painaisi nenää. En tykkää köllötellä lapsen kanssa, en tykkää sellaisesta läheisyydestä. Mulla 2 lasta itselläni, 5- ja 9-vuotiaat. En kaipaa pikkulapsiajasta mitään, minusta se oli ikävää aikaa. Vihasin pottaharjoituksia ja kaikkea muutakin. Elämä on nyt paljon mukavampaa, kun lapset vähän isompia. Ei helppoa vieläkään, mutta silti mukavempaa.

Kai sä nyt jotain iloa tunnet edes lapsen puolesta jos hän oppii jotain uutta tai tuo vaikka tekemänsä taideteoksen kotiin? Ymmärrän ehkä jotenkin jos oma lapsuutesi on ollut kylmä ja/tai turvaton.

Muuten jos mikään ei tuo lapsessa iloa kuulostaa vähän huolestuttavalta. Jos itse en pystyisi kun pakosta halaamaan lastani monta vuotta niin pakosta käy mielessä, miksei anneta parempaan kotiin. Tarvitset mielestäni ammattiapua tuohon, koska kai koet edes jonkinmoista syyllisyyttä tunteistasi? Se olisi hyvä purkaa pois ja käydä läpi hänen kanssaan ongelman ydintä. Jos haet apua vasta vuosien päästä ja saat vasta sitten avattua jotakin lukkoja sisältäsi, huomaatkin jonain päivänä rakastavasi lapsia enemmän kuin mitään, saatat katua myöhäistä avunhankintaa. Tsemppiä kuitenkin!

En mä ainakaan tunne iloa lapsen puolesta. En mä itsekään muista lapsena siitä iloinneeni, jos opin jotain uutta. Se oli ainoastaan odotusten mukaan suoriutumista. Jos en olisi oppinut, niin se olisi ollut vain pöljää. Pidän typeryksinä ihmisiä, joista on ihan ok olla tyhmiä. Onnistuminen en tajua mitä iloittavaa siinä on, se tapahtuu kun vain riittävän kauan yrittää. Mitä ihmeellistä sellainen on?

Toivon että olet elänyt sisarusten keskellä vailla huomiota, koska vanhemmat ei ole kerenneet/jaksaneet. Ja toivon, että saat joskus nauttia laajasta tunneskaalasta. Edellisestä viestistä tuli mieleen, että Tunne lukkosi - kirja voisi sopia sinulle. Ja se sopisi kenelle tahansa, koska monilta löytyy oikkuja tunne-elämässään. En usko että sinussa itsessäsi olisi jotain vikaa vaan ongelmat on saattanu lähteä jo monta sukupolvea aikaisemmin liikkeelle.

En ollut siis se, jolle aikaisemmassa vastasit, mutta minä olen ainoa lapsi. Meillä ei ajateltu, että asiat ovat omaa ansiota, vaan ne vain tapahtuvat fysiikan lakien mukaan, kun tekee hommat X. Jos ei tee, sitä ja sitä ei saa.

Vierailija kirjoitti:

Niin että jos en tykkää hirveesti halaamisesta niin susta ois parempi että lapsi pääsee toiseen kotiin? Mun mielestä se se vasta traumoja lapselle aiheuttaisikin ja ois aikamoista rahan tuhlausta, ei ole kauhean halpaa lystiä tuo lasten sijoittaminen toiseen kotiin. Lapsellani on asiat varmasti ihan riittävän hyvin: asumme omakotitalossa, käymme hyvissä töissä ja sitä kautta lapsi saa tarpeelliset ruuat, vaatteet ja harrastukset. En vaan ole koskaan hirveästi tykännyt kyhnäämisestä ja halaamisesta, minusta se ei automaattisesti tee minusta hirviöäitiä jonka lapset pitäis ottaa huostaan.

Ei vaan se kävisi itselläni mielessä jos tuntisin lapset vastenmielisinä, enkä kykenisi halaamaan jne. Ensisijaisesti sinun tilanteessa hankkisin vain ammattiapua omien tunteiden setvimiseen. Ja olen kanssasi samaa mieltä että lapsi traumatisoituu jos joutuu erilleen vanhemmistaan.