Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Miten niin ilman ainuttakaan? Sairas kuvitelma sulla ilmeisesti itsestäsi äitinä, että lapsen koko maailma? Ei se ole meillä ikinä niin ollut. Lasten isä on iiihan eri mieltä, kuin minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein.
Sinä ymmärrät!!! Edes joku.
^mistä seulasta? Pituuden ja painon mittaaminenko seuloo jyvät akanoista...?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein.
Mä voin kyllä ihan rehellisesti tunnustaa, etten tee lasten kanssa juuri mitään. Suostun juttelemaan. 7- ja 9-vuotiaat. Mies, harrastukset ja koulu saavat riittää. Mies kyllä välittää lapsista, mutta harmillisen vähän tekee heidän kanssaan mitään. Me ei myöskään melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. Se että lapset tulee mukaan n pilaa minusta sen kuitenkin. Olen kamala, mutta siksi vältänkin sitten niitäkin tilanteita :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein.
Sullahan on tiukka ohjelma. Ei ihme jos väsyttää. Usein tähän aikaan vuodesta on patterit aika tyhjänä muutenkin.
Mitäs jos siirrät vähän vastuuta lapsillekin, toimit enemmän leikkien ohjaajana ja päällekatsojana, mutta sanot välillä suoraan jos et jaksa. Jaksat sitten taas kohta. Opastat vaikka lapsia auttamaan kotitöissä sen verran kuin jaksavat ja osaavat. Ja lasten isää myös. Täydellinen ei tarvitse olla, eikä suorittaa liikaa yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En katunut lasta, mutta odotin vain koko ajan, että kasvaa. Nyt lapsi on 18 ja en ole kaivannut pikkulapsiaikaa koskaan.
Mulla vähän sama. Tosin lapsi on vasta vähän alle neljä. Mutta nyt jo huomaa sen suuren helpotuksen, kun talossa ei ole pientä hutiloivaa taaperoa vaan itse pukemiset, vessahommat, välipalan ottamisen ja huoneen siivoamiset hoitava leikki-ikäinen. Vuosien kuluessa olen varmaan koko ajan vaan helpottuneempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein.
Mä voin kyllä ihan rehellisesti tunnustaa, etten tee lasten kanssa juuri mitään. Suostun juttelemaan. 7- ja 9-vuotiaat. Mies, harrastukset ja koulu saavat riittää. Mies kyllä välittää lapsista, mutta harmillisen vähän tekee heidän kanssaan mitään. Me ei myöskään melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. Se että lapset tulee mukaan n pilaa minusta sen kuitenkin. Olen kamala, mutta siksi vältänkin sitten niitäkin tilanteita :(
Miten niin pilaa? Etkö hyväksy lasten keskeneräisyyttä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Anteeksi nyt vain mutta mitä apua ajattelit että neuvola voisi antaa? Keskusteluapua ehkä mutta ei se auta, jos perusasiat eli se lapsiperhe-elämä itsessään tökkii. Ja mihin lapsi laitetaan siksi aikaa kun äiti "keskustelee", ei yhteiskunnassa ole oikeasti resursseja semmoiseen. Olisin voinut ehkä pahasta olosta neuvolasta puhua jos olisin tiennyt että sieltä saisi jotain konkreettista apua, esim lastenhoitopalvelua ym, mutta todennäköisesti sut ois vaan passitettu jonkun psykologin puheille ja oisit saanu ikuisen leiman otsaasi huonosta äitiydestä. Joskus saatoin neuvolassa jotain väsymyksestä mainita, mutta lähinnä sain vaan voivottelua että semmoista se on kaikilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein.
Mä voin kyllä ihan rehellisesti tunnustaa, etten tee lasten kanssa juuri mitään. Suostun juttelemaan. 7- ja 9-vuotiaat. Mies, harrastukset ja koulu saavat riittää. Mies kyllä välittää lapsista, mutta harmillisen vähän tekee heidän kanssaan mitään. Me ei myöskään melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. Se että lapset tulee mukaan n pilaa minusta sen kuitenkin. Olen kamala, mutta siksi vältänkin sitten niitäkin tilanteita :(
Miten niin pilaa? Etkö hyväksy lasten keskeneräisyyttä?
Sitäkö se onkin? En sitten vissiin. Ei minunkaan keskeneräisyyttäni ole ikinä tuettu tai mitään. En mä tuollaisia juttuja edes tunnista toisissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?[/quoteNo tuo selittääkin paljon...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
Taidat olla kivikissaäiti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
No tuo selittääkin paljon...
Mitä se selittää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
Taidat olla kivikissaäiti?
Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?
Vasta nyt olen tajunnut, kuinka itsekeskeinen kusipää olen. En ole semmoinen äiti, kun kuvittelin. Selviydyn kyllä, mutta usein vain lasken tunteja nukkuma-aikaan. En koskaan tajunnut kuinka paljon nautin hiljaisuudesta ja omasta ajasta. Jokainen sitä kai kaipaa, mutta tuntuu, että itse kaipaan vielä normaalia enemmän. Olen huono äiti. Onneksi lapsilla on hyvä isä. Odotan, että lapset kasvavat. Kaipaan vauva-aika, odotan kouluikää. Tuntuu, etten osaa toimia oikein siinä välissä.
Rakastan lapsiani. Kadun sitä, etten ymmärtänyt nauttia enemmän ajasta ennen lapsia. Kadun sitä, että en osaa olla lapsille semmoinen läsnäoleva äiti, joka haluisin olla. He ansaitsisivat paremman. Uskon tämän kuitenkin helpottavan ajallaan. En ole hiekkalaatikkoäiti, mutta osaan toimia vanhempien lasten kanssa. Ainakin uskoisin niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein.
Mä voin kyllä ihan rehellisesti tunnustaa, etten tee lasten kanssa juuri mitään. Suostun juttelemaan. 7- ja 9-vuotiaat. Mies, harrastukset ja koulu saavat riittää. Mies kyllä välittää lapsista, mutta harmillisen vähän tekee heidän kanssaan mitään. Me ei myöskään melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. Se että lapset tulee mukaan n pilaa minusta sen kuitenkin. Olen kamala, mutta siksi vältänkin sitten niitäkin tilanteita :(
Miten niin pilaa? Etkö hyväksy lasten keskeneräisyyttä?
Sitäkö se onkin? En sitten vissiin. Ei minunkaan keskeneräisyyttäni ole ikinä tuettu tai mitään. En mä tuollaisia juttuja edes tunnista toisissa.
Siis tuo on ollut ihan yleistä, että lapsilta vaaditaan ainakin yhtä hyvää - ellei parempaa- kuin vanhemmilta,eikä ne silti kelpaa. Ikävä kyllä. Ihan ymmärrettävää jossain nälkäkuoleman uhkaamassa agraarimaassa, mutta saisi jo hävitä nykyaikaisesta elämästä. Ei tässä niin kiikun kaakun olla. Kai sun lapsilla on mahdollisuus opetella asioita jonkun muun kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein.
Sullahan on tiukka ohjelma. Ei ihme jos väsyttää. Usein tähän aikaan vuodesta on patterit aika tyhjänä muutenkin.
Mitäs jos siirrät vähän vastuuta lapsillekin, toimit enemmän leikkien ohjaajana ja päällekatsojana, mutta sanot välillä suoraan jos et jaksa. Jaksat sitten taas kohta. Opastat vaikka lapsia auttamaan kotitöissä sen verran kuin jaksavat ja osaavat. Ja lasten isää myös. Täydellinen ei tarvitse olla, eikä suorittaa liikaa yksin.
En koe missään nimessä olevani suorittaja. Sanon lähes joka päivä lapsille jossakin välissä, että äiti ei nyt jaksa tai halua tai menkää kolmestaan leikkimään. Mitä tulee siivoukseen, niin siivottiin yhdessä tytön kanssa keittiötä, kun oli niin kaoottisessa tilassa. Mies tekee puolet kotitöistä ja lapset esim viikkaavaat aina omat vaatteensa, myös kuopus 4v. En todellakaan raada täällä yksin. Legoja tein, koska lapsi tarvitsi apua. Luistelemaan menin, koska pyrin näyttämään mallia lapsille, että on hyvä liikkua ja ulkoilla, yleensä mies hoitaa tämän puolen. Rosvoa ja poliisia taas olin, koska se nyt vain kuuluu minun tapaani olla äiti eikä ollut parempaa tekemistä juuri sillä hetkellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.
Mä en oo ikinä kokenut tuollaisia hetkiä mitenkään onnellisina. Ehkä mussa on joku vika. En tykkää, mua suorastaan ällöttää, jos lapsi tutkii kasvojani tai painaisi nenää. En tykkää köllötellä lapsen kanssa, en tykkää sellaisesta läheisyydestä. Mulla 2 lasta itselläni, 5- ja 9-vuotiaat. En kaipaa pikkulapsiajasta mitään, minusta se oli ikävää aikaa. Vihasin pottaharjoituksia ja kaikkea muutakin. Elämä on nyt paljon mukavampaa, kun lapset vähän isompia. Ei helppoa vieläkään, mutta silti mukavempaa.
Kai sä nyt jotain iloa tunnet edes lapsen puolesta jos hän oppii jotain uutta tai tuo vaikka tekemänsä taideteoksen kotiin? Ymmärrän ehkä jotenkin jos oma lapsuutesi on ollut kylmä ja/tai turvaton.
Muuten jos mikään ei tuo lapsessa iloa kuulostaa vähän huolestuttavalta. Jos itse en pystyisi kun pakosta halaamaan lastani monta vuotta niin pakosta käy mielessä, miksei anneta parempaan kotiin. Tarvitset mielestäni ammattiapua tuohon, koska kai koet edes jonkinmoista syyllisyyttä tunteistasi? Se olisi hyvä purkaa pois ja käydä läpi hänen kanssaan ongelman ydintä. Jos haet apua vasta vuosien päästä ja saat vasta sitten avattua jotakin lukkoja sisältäsi, huomaatkin jonain päivänä rakastavasi lapsia enemmän kuin mitään, saatat katua myöhäistä avunhankintaa. Tsemppiä kuitenkin!
Koita jaksaa nyt ne loput 10 v -lyhyt aika-, hae apua vaikka perhetyöntekijältä. Lapset on hoidettava aikuisiksi, kun ne on tehnyt.He eivät ole vastuussa syntymästään. Erilaisia keskusteluvaihtoehtojakin on, viikonloppuperheitä ym jos ei ole vaikka sukua apuna. Pahinta olisi jättää lapset teini-iässä yksin purkamaan ongelmiaan muihin ihmisiin ja itseensä. Älä jää yksin, aikasi tulee vielä. Toivottavasti päässet välillä tuulettumaan ja elämään omaakin aikaa.