Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Mietin taas tätäkin ketjua lukiessa, että mitä teidän lasten isät tekevät perheen ja lasten eteen? Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että nainen on lähes yksin vastuussa lapsista, sen lisäksi että tekee töitä ja hoitaa kotia. On varmasti raskasta! Yksinhuoltajilla ei ole ehkä vaihtoehtoja, mutta miten te parisuhteessa elävät suostutte moiseen?

Samaa ajattelin. Intetään että ei ole kyse uupumuksesta tai kyllästymisestä mutta samalla listataan miten joutuu olemaan läsnä lasten kanssa suurin piirtein 24/7 ja hoitamaan näiden tarpeet kokonaan yksin. Samoin tarinoissa toistuu samat kuviot - mies painosti lastenhankintaan tai sitten on jätetty nuoruutta elämättä tai sitten äidillä on jollain tapaa nihilistinen tai keskenkasvuinen maailmankuva. Niinkuin tuo yksi joka angstasi lasten materiakulutuksesta ja matkailuruinaamisesta, ajatusmaailma on kuin 16-vuotiaalla hippitytöllä mutta lapsia piti silti hankkia lähiöön?

Sama virsi toistuu kaikilla - ei vapaa-aikaa, lapset vaativat liikaa huomiota, ovat tyhmiä ja huonostikäyttäytyviä. Itselläni ei ole lapsia enkä ole vielä niitä hankkimassa (koska kröh, haluan nauttia siitä vapaa-ajasta vielä?) mutta sääliksi käy näiden lapsia, ihan oikeasti. Vaikka toista väitettäisiin niin tuntuu ettei ollenkaan lasten hankinnassa ajateltu miten paljon omistautumista lapset vaativat, eivät ne ole mitään huonekasveja joita kastellaan silloin tällöin kun itseään huvittaa. Pahimpia ovat ne jotka vihaavat lapsiaan koska "pilasivat suhteen" kun vauva-aikana on itse ollut liian väsynyt seksiin hoidettuaan lasta koko päivän. Tuossa on syypäänä mulkku mies kuten monessa muussakin tapauksessa, ei lapsi. Ei ihme että lapsenne käyttäytyvät huonosti ja rääkyvät huomiota kun aistivat että vanhempansa pitävät vastenmielisinä. Eivät lapset niin tyhmiä ole etteivätkö tajuaisi sitä. Ja jos katumustunteet ja katkeruus ilmeni jo ensimmäisen lapsen jälkeen niin miksi siihen piti vielä toinen tai kolmaskin hankkia jonon jatkoksi? 

Ja ei, en aio olla "ymmärtäväinen" reppanoita äitejä kohtaan, koska nämä lapsiaan kohtaan katkeroivat äidit pilaavat lastensa lapsuuden ja sillä on kauaskantoisia seurauksia. Lapsi kantaa koko ikänsä mukanaan lapsuuden muokkaamaa minäkuvaa. Mutta ei kun pitää ymmärtää että tämä aihe on niin tabu ja lässynlää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin taas tätäkin ketjua lukiessa, että mitä teidän lasten isät tekevät perheen ja lasten eteen? Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että nainen on lähes yksin vastuussa lapsista, sen lisäksi että tekee töitä ja hoitaa kotia. On varmasti raskasta! Yksinhuoltajilla ei ole ehkä vaihtoehtoja, mutta miten te parisuhteessa elävät suostutte moiseen?

Samaa ajattelin. Intetään että ei ole kyse uupumuksesta tai kyllästymisestä mutta samalla listataan miten joutuu olemaan läsnä lasten kanssa suurin piirtein 24/7 ja hoitamaan näiden tarpeet kokonaan yksin. Samoin tarinoissa toistuu samat kuviot - mies painosti lastenhankintaan tai sitten on jätetty nuoruutta elämättä tai sitten äidillä on jollain tapaa nihilistinen tai keskenkasvuinen maailmankuva. Niinkuin tuo yksi joka angstasi lasten materiakulutuksesta ja matkailuruinaamisesta, ajatusmaailma on kuin 16-vuotiaalla hippitytöllä mutta lapsia piti silti hankkia lähiöön?

Sama virsi toistuu kaikilla - ei vapaa-aikaa, lapset vaativat liikaa huomiota, ovat tyhmiä ja huonostikäyttäytyviä. Itselläni ei ole lapsia enkä ole vielä niitä hankkimassa (koska kröh, haluan nauttia siitä vapaa-ajasta vielä?) mutta sääliksi käy näiden lapsia, ihan oikeasti. Vaikka toista väitettäisiin niin tuntuu ettei ollenkaan lasten hankinnassa ajateltu miten paljon omistautumista lapset vaativat, eivät ne ole mitään huonekasveja joita kastellaan silloin tällöin kun itseään huvittaa. Pahimpia ovat ne jotka vihaavat lapsiaan koska "pilasivat suhteen" kun vauva-aikana on itse ollut liian väsynyt seksiin hoidettuaan lasta koko päivän. Tuossa on syypäänä mulkku mies kuten monessa muussakin tapauksessa, ei lapsi. Ei ihme että lapsenne käyttäytyvät huonosti ja rääkyvät huomiota kun aistivat että vanhempansa pitävät vastenmielisinä. Eivät lapset niin tyhmiä ole etteivätkö tajuaisi sitä. Ja jos katumustunteet ja katkeruus ilmeni jo ensimmäisen lapsen jälkeen niin miksi siihen piti vielä toinen tai kolmaskin hankkia jonon jatkoksi? 

Ja ei, en aio olla "ymmärtäväinen" reppanoita äitejä kohtaan, koska nämä lapsiaan kohtaan katkeroivat äidit pilaavat lastensa lapsuuden ja sillä on kauaskantoisia seurauksia. Lapsi kantaa koko ikänsä mukanaan lapsuuden muokkaamaa minäkuvaa. Mutta ei kun pitää ymmärtää että tämä aihe on niin tabu ja lässynlää. 

Niin, kukaan ei varmaan täällä ole sanonut, ettei katumisella olisi seurauksia. Ikävä kyllä kun sitä valintaa ei saa tekemättömäksi. Mitä ihmettä haluat näiden ihmisten, joiden maito on jo kaatunut, tekevän? Miten ajattelit ratkaista asian niin, että se maito ei olekaan kaatunut enää sen jälkeen kun se on jo kaatunut?

Tämä aihe on tabu, ja se pitää saada pois siitä tilasta. Tästä aiheesta pitää voida keskustella, että jotkut ehkä eivät tekisi samaa virhettä. Onko tämä mielestäsi jotenkin huono asia? Kaikkien pitää vaan edelleen vaieta, ettei vahingossakaan varoiteta ketään siitä, ettei se äitiys olekaan pelkkää onnea ja auvoa?

Mitä ajattelet saavasi aikaan tuolla syyllistämiselläsi? Arveletko, että siitä on jotakin hyötyä? Että joku lakkaa katumasta kun tarpeeksi syyllistät? Tuon kaltaisia tekstejä kirjoittavat lähinnä ne virheettömät, aina oikeassa olevat ihmiset jotka hyvällä omalla tunnolla ovat täynnä pyhää raivoa, kun joku muu ei olekaan yhtä täydellinen. Halveksin teitä, jotka ette näe asioissa kuin yhden puolen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tavallista lahjakkaampi lapsi. Oppinut kaikki motoriset taidot tavallista aikaisemmin: käveli 8kk iässä, pyöräili kaksivuotiaana ilman apupyöriä ja oppi uimaan ja syömään ruokansa haarukalla ja veitsellä kolmevuotiaana. On muutenkin fiksu rohkea kokeilemaan uusia asioita ja äärimmäisen tiedonjanoinen. Oppi lukemaan 3,5vuotiaana ja vähän sen jälkeen laskemaan plus- ja miinuslaskuja. On ollut aina pikkuvanha ja osannut käyttäytyä paikassa kuin paikassa. Olemme lapsen taitojen ja käytöstapojen ansiosta voineet jo melko pitkään tehdä hänen kanssaan samoja juttuja, joita olisimme tehneet kahdestaankin.

Pari viikkoa sitten katselin kaverin saman ikäistä, joka on varmaan ihan tavallinen neljävuotias, joka kaivaa nenästään räkää suuhunsa, sotkee syödessään paikkansa ja naamansa ja tekee asioita ajattelematta sen kummemmin. Tajusin, että en kestäisi perhe-elämää sellaisen lapsen kanssa ollenkaan, vaan varmasti vihaisin elämääni. On perhe-elämä minullekin joskus rankkaa, mutta olisin varmaan jo romahtanut, jos lapseni olisi hirveä sähläri tai jotenkin hitaammalla käyvä. Kuulostaa varmasti kamalalta. Tajusin myös ajatelleeni jo pitkään, että monen tutun perhe-elämä vaikuttaa mielestäni ihan painajaismaiselta juuri näiden lasten luonteen takia.

Onneksi sain helpon, kiltin ja lahjakkaan tytön. Minkään muun äidiksi minusta ei olisi ollut.

Itse sain lapset pienellä ikäerolla(18kk). Esikoinen alkoi paljastua jälkeenjääneeksi tietyiltä osa-alueilta, kun vauva oli juuri syntymässä. 3 vuotiaana testattiin olevan noin 1,5 vuotiaan tasolla tietyiltä kyvyiltä (omatoimisuus, sosiaaliset taidot). Pikkusisarus kiritti kehityksessä ohi ja nyt 2 vuotiaana on selkeästi lahjakkaampi kuin ikätoverit (kynäote, lukee yksittäisiä sanoja, puhuu ja ymmärtää puhetta täydellisesti) ja esikoinen on myös kiivennyt omatoimisuudessa lähemmäs ikätasoaan puheterapian ja päiväkotikuntoutuksen myötä. 

Ensimmäiset 2,5 v elämää oli vain selviytymistä ja tein kaiken mitä täytyy, mutten saanut varsinaista nautintoa. Nyt kun on oikeasti vähemmän holhottavaa ja olen vähemmän kiinni lapsissa. Se kriisipätkä kun kädet ei riitä on ohi (jäin yksinhuoltajaksi kuopuksen syntyessä). Nyt viihdyn lasten seurassa. Koen aitoa ylpeyttä molemmista. Haluan itse viettää heidän kanssa aikaa. En enää kadu sitä soppaa mihin itseni järjestin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten joku voi katua lapsiaan :( ettekö rakasta heitä?

Tein lapsen väärän henkilön kanssa, enkä pystynyt tarjoamaan hänelle tasapainoista perhettä ja kotia. Syyllisyys on helpottanut nyt, kun lapsi aikuinen ja hänellä asiat hyvin. 

Moni tekee lapsen väärän henkilön kanssa.Olen kuullut miehistä, joilla housut eivät pysyneet jalassa ja ovat katuneet loppuikänsä, että sekaantuivat naisen, jota eivät ikimaailmassa olisi halunneet lapsensa äidiksi, sillä sehän kertoo myös miehestä itsestään.Jokainen halunneet lapsen kunnollisen ihmisen kanssa.On varmaan noloa todeta oman lapsensa äiti "tyhmäksi jakorasiaksi".

Itsekin tein lapsen vahingossa väärän miehen kanssa, mutta toisaalta kenties kuitenkin parhaan tarjolla olevista.Kaikki mieheni kun ovat olleet enemmän tai vähemmän luusereita/narttuja.Lapsi ainakin on normaali, keskiverto ihminen, joka on selvinnyt elämässään ihan hyvin.Onneksi.Toisinkin olisi voinut käydä.

Mitä te katuvat kuvittelitte äitiyden olevan ennen lasten saantia? Millaisia mielikuvia teillä oli perhe-elämästä, lasten kasvattamisesta ja arjesta ylipäänsä kun olitte vielä lapsettomia? Mielenkiinnosta kysyn. 

Käyttäjä3500 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Juuri näin, kypsän ihmisen kirjoitus joka suhtautuu aikuisesti omiin valintoihinsa. Monet muut täällä ihmeen epäkypsiä. Ensin valitaan jotain, sitten kadutaan ajattelematta tuon vaikutusta muihin. Kivikissaäitejä piisaa tässä maassa...

Kyllä pitäisi 25-35-vuotiaana tietää, mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä, miten reagoi äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin, tuleeko puoliso kuolemaan ennen aikojaan tai tuleeko vaikka taloudellisia ongelmia, millaista on tehdä töitä samalla kun lapset roikkuvat jaloissa, millaista on olla kiinni lapsissa 24/7 vaikka ei olisi minkäänlaista kokemusta lapsista...

Päätöksen tekemistä helpottaa erityisesti se, että nettipalstat ovat pullollaan kirjoituksia, joissa vanhemmuus on niin palkitsevaa ja lapset paras asia maailmassa. Ainoastaan hullut tai väsyneet äidit ovat toista mieltä. Kun erotaan ruuhkavuosien keskellä, ei koskaan ole kyse lastenhoidon ja arjen raskaudesta vaan erilleen kasvamisesta ja rakkauden loppumisesta. 

Elämässä sattuu niin paljon enemmän elämää heilauttavia asioita kuin lasten saanti: sairaus, mielenterveyden ongelmat, kuolema jne., ei niihinkään taida elämältä tulla minkäänlaista takuuta ja muutosoikeutta. Epäilenpä, että harvassa on ihmiset jotka eivät ole lapsiperheiden elämää seuraneet ennen kuin omat lapsensa hankkivat, tuo lapsiasia on yksi johon parhaiten kykenee etukäteen varautumaan. Eniten kiinnostaisi tietää mistä kaikesta muusta nämä lapsiinsa kyllästyneet ovat elämässään katkeria.  Kun nyt tajuaisivat, että omalla asenteellaan pilaavat sekä oman, että ympäristön elämää. Adoptio tai lasten sijoitukseen laittaminen on Suomessa ihan laillista, kannattaisiko ihan vakavasti harkita tuota ennen kuin pilaa lastensa elämän?

Minä en ole katkera yhtään mistään, vaikka olen sairastunut vakavasti, eronnut, joutunut sairauden takia luopumaan unelmieni työstä jne. Silti kaduin lapsen saamista paljon. Katumus on nyt hävinnyt, kun naisena tein perinteisen miehisen ratkaisun eron jälkeen, eli lähdin ja jätin lapset exälle. Nyt jaksan olla äiti joka toinen viikonloppu, nyt olen vihdoin jopa kokenut iloa lapsista. Joten vastauksena ketjun aiheeseen: kyllä katumus on helpottanut ajan myötä mutta vain siksi, että saan nykyään olla pelkkä viikonloppuäiti.

Mutta tämähän on juuri sitä, että tekee asialle jotain. Teit ratkaisun, joka vaikuttaa sekä omaan että lastesi hyvinvointiin. Jos hienosti tiedostit sen, ettet ollut lapsillesi hyväksi kokonaisvaltaisesti niin teit ratkaisun. Hyvä niin. On okei katua joskus niin kovin, että lapsilla ei ole hyvä olla äidin kanssa. Silloin on vain pystyttävä kantamaan vastuu siitä, että ne lapset jokatapauksessa on maailmassa ja ryhdyttävä vaikka viikonloppuäidiksi. Se katumus kun itsessään ei tosiaan hyödytä ketään.

En nyt puhu itsestäni, vaan yleisesti: entä jos ei ole ketään sellaista, jolle antaa ne lapset; jos tietää, että kykenee kyllä itse hoitamaan heidät paremmin kuin mahdolliset muut tahot? Ja silti katuu? Mitäs pollyannalla on antaa siihen katumisenpoistoon vinkkiä?

Ulkopuolisena: sitten elää valintojensa kanssa ja tekee kaikkien: omastaan ja lasten, parhaan mahdollisen. Tai katuu kaikkea mitä on valinnut tai mitä jätti valitsematta: miestä, koulutusta, asuinpaikkaa, perhettä johon itse syntyi. Joku tuolla jo aiemmin viisaasti sanoi, että kannattaa hyväksyä asiat joille ei voi mitään, rohkeasti muuttaa asioita joille voi jotain, ja toivoa kykenevänsä erottamaan nuo toisistaan (hyväksyttävät, muutettavat). Koskee kaikkeen muuhunkin. Terapioissa eniten harjoitellaan tajuamaan, että se oma ajatus ei ole välttämättä tosi, se on vain oma ajatus ja tunne jostain. Jos nuo ajatukset ja tunteet ovat itselle haitallisia, niille ei kannata antaa liikaa valtaa. Katumisesta on lyhyt matka katkeruuteen ja jos sille tielle lähtee se syö lopunkin mahdollisuuden onnellisuuteen elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Tässä on nyt vaan sellainen juttu,että on paljon erilaisia perheitä,lapsia ja tapoja olla äiti. Kyllä minäkin kaipaan paljon omaa aikaa ja rauhaa ja myös saan sitä, vaikka olen äiti. En kestä meteliä eikä meillä kukaan metelöi,ei aikuiset eikä lapsi. Olen toteuttanut unelmani,vaikka olen äiti.

Toki on monenlaisia tapoja olla äiti, mutta osa niistä ei todellakaan ole hyväksytty. Sosiaalisen paineen alla on vaikea olla omanlaisensa äiti, kun koet että koko ajan muut pitävät sinua huonona vanhempana joka pilaa lastensa tulevaisuuden.

Sinä saat sinulle riittävästi omaa aikaa ja rauhaa. Kuinka monta tuntia vuorokaudessa saat olla ilman tietoisuutta siitä, että maailmassa on joku, joka tarvitsee sinua kipeästi? Minä en kestä ajatusta edes aikuisesta lapsesta, joka kaipaa äidiltä henkistä tukea päätöksissään ja elämässään. On eri asia antaa henkistä tukea puolisolle, kuin omalle lapselle, vaikka lapsikin olisi jo aikuinen. Se huoli ja vastuu omasta lapsesta kun ei poistu koskaan, eikä lapsen iällä ole mitään tekemistä sen kanssa. Lapsesta ei voi erota.

Totta, että huoli lapsesta ei poistu koskaan. Minua ei silti ahdista pätkääkään ajatus siitä, että olen ikuisesti äiti. En kuluta aikaani miettien, miten joku "tarvitsee minua kipeästi jatkuvasti". Ei tarvitse, olen itsekin pärjännyt ilman tukevaa ja läsnäolevaa äitiä enkä juuri pidä äitiini yhteyttä. Lapseni on erillinen ihminen, joka elää aikuisena omaa elämäänsä ja tekee omat valintansa. Olen silti mieluusti tukena ja mukana lapsen elämässä niin paljon kuin voin, eikä se tunnu raskaalta. Kai se on sitä ehdotonta rakkautta.

Olisi pitänyt kierukka otatuttaa 3 v aiemmin. Lapsi on parasta elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin taas tätäkin ketjua lukiessa, että mitä teidän lasten isät tekevät perheen ja lasten eteen? Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että nainen on lähes yksin vastuussa lapsista, sen lisäksi että tekee töitä ja hoitaa kotia. On varmasti raskasta! Yksinhuoltajilla ei ole ehkä vaihtoehtoja, mutta miten te parisuhteessa elävät suostutte moiseen?

Samaa ajattelin. Intetään että ei ole kyse uupumuksesta tai kyllästymisestä mutta samalla listataan miten joutuu olemaan läsnä lasten kanssa suurin piirtein 24/7 ja hoitamaan näiden tarpeet kokonaan yksin. Samoin tarinoissa toistuu samat kuviot - mies painosti lastenhankintaan tai sitten on jätetty nuoruutta elämättä tai sitten äidillä on jollain tapaa nihilistinen tai keskenkasvuinen maailmankuva. Niinkuin tuo yksi joka angstasi lasten materiakulutuksesta ja matkailuruinaamisesta, ajatusmaailma on kuin 16-vuotiaalla hippitytöllä mutta lapsia piti silti hankkia lähiöön?

Sama virsi toistuu kaikilla - ei vapaa-aikaa, lapset vaativat liikaa huomiota, ovat tyhmiä ja huonostikäyttäytyviä. Itselläni ei ole lapsia enkä ole vielä niitä hankkimassa (koska kröh, haluan nauttia siitä vapaa-ajasta vielä?) mutta sääliksi käy näiden lapsia, ihan oikeasti. Vaikka toista väitettäisiin niin tuntuu ettei ollenkaan lasten hankinnassa ajateltu miten paljon omistautumista lapset vaativat, eivät ne ole mitään huonekasveja joita kastellaan silloin tällöin kun itseään huvittaa. Pahimpia ovat ne jotka vihaavat lapsiaan koska "pilasivat suhteen" kun vauva-aikana on itse ollut liian väsynyt seksiin hoidettuaan lasta koko päivän. Tuossa on syypäänä mulkku mies kuten monessa muussakin tapauksessa, ei lapsi. Ei ihme että lapsenne käyttäytyvät huonosti ja rääkyvät huomiota kun aistivat että vanhempansa pitävät vastenmielisinä. Eivät lapset niin tyhmiä ole etteivätkö tajuaisi sitä. Ja jos katumustunteet ja katkeruus ilmeni jo ensimmäisen lapsen jälkeen niin miksi siihen piti vielä toinen tai kolmaskin hankkia jonon jatkoksi? 

Ja ei, en aio olla "ymmärtäväinen" reppanoita äitejä kohtaan, koska nämä lapsiaan kohtaan katkeroivat äidit pilaavat lastensa lapsuuden ja sillä on kauaskantoisia seurauksia. Lapsi kantaa koko ikänsä mukanaan lapsuuden muokkaamaa minäkuvaa. Mutta ei kun pitää ymmärtää että tämä aihe on niin tabu ja lässynlää. 

Niin, kukaan ei varmaan täällä ole sanonut, ettei katumisella olisi seurauksia. Ikävä kyllä kun sitä valintaa ei saa tekemättömäksi. Mitä ihmettä haluat näiden ihmisten, joiden maito on jo kaatunut, tekevän? Miten ajattelit ratkaista asian niin, että se maito ei olekaan kaatunut enää sen jälkeen kun se on jo kaatunut?

Tämä aihe on tabu, ja se pitää saada pois siitä tilasta. Tästä aiheesta pitää voida keskustella, että jotkut ehkä eivät tekisi samaa virhettä. Onko tämä mielestäsi jotenkin huono asia? Kaikkien pitää vaan edelleen vaieta, ettei vahingossakaan varoiteta ketään siitä, ettei se äitiys olekaan pelkkää onnea ja auvoa?

Mitä ajattelet saavasi aikaan tuolla syyllistämiselläsi? Arveletko, että siitä on jotakin hyötyä? Että joku lakkaa katumasta kun tarpeeksi syyllistät? Tuon kaltaisia tekstejä kirjoittavat lähinnä ne virheettömät, aina oikeassa olevat ihmiset jotka hyvällä omalla tunnolla ovat täynnä pyhää raivoa, kun joku muu ei olekaan yhtä täydellinen. Halveksin teitä, jotka ette näe asioissa kuin yhden puolen.

Luulet että se lapsi Ymmärtää? "äiti varmasti rakastaa minua omalla tavallaan, vaikkei haluakkaan ikinä vapaasta tahdostaan viettää kanssani aikaa, äiti on myös sanonut että katuu minua. Mutta äitiä pitää nyt ymmärtää, olenhan minä aika raskas lapsi." jepjep ja terveitä aikuisia kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on aika vastuutonta heittää, että kuka vain voi pitää kotikoulua. Siinähän sitä vasta nimenomaan usutetaan siihen kykenemättömiä pilaamaan lastensa tulevaisuus. Siis opettamaan lapsille, että siitä tulikin nyt itseasiassa yksi hitsin pitkä vetelehtimisloma, jota kutsuimme "kotikouluksi" ja sanoimme vielä lapsille, että ei se haittaa, kun jäitte jälkeen koulutyössä. Kun niin siinä käy, kun osaamaton ryhtyy. Mutta eihei kenenkään tarvitse epäillä itseään, sitä on "ihan helppo" pitää :D

Kukahan tässä luo haitallista kuplaa...

Hups, tulipa täällä palautetta yhdestä heitosta - joka perustuu useamman perheen kokemuksiin.Tietenkin ilman lapsia voi työskennellä tehokkaammin ja keskittyä varsinaiseen, tuonkin olen kokenut kun ennen lapsia post doccasin toisella puolella maapalloa, mies jäi Suomeen (joku muu voisi katua naimisiin menoa kun se estää uraa kun mies ei voinut lähteä mukaan mutta onnistui se noinkin). Kannattaako oikeasti ajatella ettei mikään onnistu jos lapset on hankkinut? Lapsilla on yleensä äiti ja isä jotka voivat vuorotella lastenhoidossa, näin useammassa noissa tuntemissani tapauksissa. Joissakin on mukaan otettu pieniä varten aur pair. . Kotikoulua vuodenkin ajan on pitänyt toinen vanhemmista (opettaja tausta-ammatiltaan), ja näissä lyhytkestoisemmissa, esim. meillä itsellä ihan vanhemmat, ilman auskultointikokemusta mutta tohtorikoulutuksella selvisi kuitenkin alakoulun opetuksesta. Ja lapsetkin selvisivät ilman traumoja: oppivat englantia puhuvassa maassa ymmärätämään hyvin englantia, puhuivatkin jonkin verran. Toinen lukee lakia, toinen kirjoittaa nyt ylioppilaaksi, ei haitannut vanhempien opettajataitojen vähyys, enemmänkin taisi auttaa kun lapsesta ovat nähneet hyvin monenlaisia kulttuureja ja ymmärtäneet esim. kielitaidon merkityksen käytännössä. Älkää nyt hyvät ihmiset sulkeko turhaan ovia edestänne, katselkaa kuinka vanhempi ikäluokka on hyvin moninlaisista lähtökohdista luonut hyvän ja itseä tyydyttävän elämän itselleen - ja kuinka toiset ovat paljon paremmista lähtökohdista jääneet katkeroitumaan paikalleen ja jättäneet elämänsä elämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin taas tätäkin ketjua lukiessa, että mitä teidän lasten isät tekevät perheen ja lasten eteen? Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että nainen on lähes yksin vastuussa lapsista, sen lisäksi että tekee töitä ja hoitaa kotia. On varmasti raskasta! Yksinhuoltajilla ei ole ehkä vaihtoehtoja, mutta miten te parisuhteessa elävät suostutte moiseen?

Samaa ajattelin. Intetään että ei ole kyse uupumuksesta tai kyllästymisestä mutta samalla listataan miten joutuu olemaan läsnä lasten kanssa suurin piirtein 24/7 ja hoitamaan näiden tarpeet kokonaan yksin. Samoin tarinoissa toistuu samat kuviot - mies painosti lastenhankintaan tai sitten on jätetty nuoruutta elämättä tai sitten äidillä on jollain tapaa nihilistinen tai keskenkasvuinen maailmankuva. Niinkuin tuo yksi joka angstasi lasten materiakulutuksesta ja matkailuruinaamisesta, ajatusmaailma on kuin 16-vuotiaalla hippitytöllä mutta lapsia piti silti hankkia lähiöön?

Sama virsi toistuu kaikilla - ei vapaa-aikaa, lapset vaativat liikaa huomiota, ovat tyhmiä ja huonostikäyttäytyviä. Itselläni ei ole lapsia enkä ole vielä niitä hankkimassa (koska kröh, haluan nauttia siitä vapaa-ajasta vielä?) mutta sääliksi käy näiden lapsia, ihan oikeasti. Vaikka toista väitettäisiin niin tuntuu ettei ollenkaan lasten hankinnassa ajateltu miten paljon omistautumista lapset vaativat, eivät ne ole mitään huonekasveja joita kastellaan silloin tällöin kun itseään huvittaa. Pahimpia ovat ne jotka vihaavat lapsiaan koska "pilasivat suhteen" kun vauva-aikana on itse ollut liian väsynyt seksiin hoidettuaan lasta koko päivän. Tuossa on syypäänä mulkku mies kuten monessa muussakin tapauksessa, ei lapsi. Ei ihme että lapsenne käyttäytyvät huonosti ja rääkyvät huomiota kun aistivat että vanhempansa pitävät vastenmielisinä. Eivät lapset niin tyhmiä ole etteivätkö tajuaisi sitä. Ja jos katumustunteet ja katkeruus ilmeni jo ensimmäisen lapsen jälkeen niin miksi siihen piti vielä toinen tai kolmaskin hankkia jonon jatkoksi? 

Ja ei, en aio olla "ymmärtäväinen" reppanoita äitejä kohtaan, koska nämä lapsiaan kohtaan katkeroivat äidit pilaavat lastensa lapsuuden ja sillä on kauaskantoisia seurauksia. Lapsi kantaa koko ikänsä mukanaan lapsuuden muokkaamaa minäkuvaa. Mutta ei kun pitää ymmärtää että tämä aihe on niin tabu ja lässynlää. 

Niin, kukaan ei varmaan täällä ole sanonut, ettei katumisella olisi seurauksia. Ikävä kyllä kun sitä valintaa ei saa tekemättömäksi. Mitä ihmettä haluat näiden ihmisten, joiden maito on jo kaatunut, tekevän? Miten ajattelit ratkaista asian niin, että se maito ei olekaan kaatunut enää sen jälkeen kun se on jo kaatunut?

Tämä aihe on tabu, ja se pitää saada pois siitä tilasta. Tästä aiheesta pitää voida keskustella, että jotkut ehkä eivät tekisi samaa virhettä. Onko tämä mielestäsi jotenkin huono asia? Kaikkien pitää vaan edelleen vaieta, ettei vahingossakaan varoiteta ketään siitä, ettei se äitiys olekaan pelkkää onnea ja auvoa?

Mitä ajattelet saavasi aikaan tuolla syyllistämiselläsi? Arveletko, että siitä on jotakin hyötyä? Että joku lakkaa katumasta kun tarpeeksi syyllistät? Tuon kaltaisia tekstejä kirjoittavat lähinnä ne virheettömät, aina oikeassa olevat ihmiset jotka hyvällä omalla tunnolla ovat täynnä pyhää raivoa, kun joku muu ei olekaan yhtä täydellinen. Halveksin teitä, jotka ette näe asioissa kuin yhden puolen.

Luulet että se lapsi Ymmärtää? "äiti varmasti rakastaa minua omalla tavallaan, vaikkei haluakkaany ikinä vapaasta tahdostaan viettää kanssani aikaa, äiti on myös sanonut että katuu minua. Mutta äitiä pitää nyt ymmärtää, olenhan minä aika raskas lapsi." jepjep ja terveitä aikuisia kasvaa.

Ei sitä katumusta sille lapselle sanota, tietenkään, vaan hoidetaan homma mahdollisimman hyvin, kun siihen on kerran lähdetty. Terveitä aikuisia on kasvanut myös heistä (meistä), joiden vanhempia ei ole koskenut nykyinen 24/7 jatkuvan henkisen läsnäolon vaade. Enää ei näytä riittävän hyvä vanhemmuus riittävän, vaan on oltava jatkuvasti onnellinen, vaikka hampaat irvessä, vaikka elämä heittäisi kasan ulostetta tuulettimeen. Lisää syyllistämistä, lisää painetta, lisää katumusta.

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Täällä joku kirjoitti, että älykkäillä ihmisillä on lapsia vähän tai ei ollenkaan. No, aika kova yleistys. Mulla on kolme yliopistotutkintoa, kaksi maisteritasoa ja yksi tohtoritason. Miehelläni on kaksi maisterintutkintoa. Meillä on yhteensä kuusi lasta. Juu, ja olen töissä, hyvin vaativissa sellaisissa.

Lapset ovat lapsia, eivät hyviä tai pahoja. On hyviä hetkiä, on neutraaleja hetkiä ja sitten on niitä ihan kamalia. Elämä ei ole helppoa, eikä sen kai ole tarkoitus ollakaan. Jos helpon elämän perässä kuljet ja kuvittelet, että ilman lapsia olisi helpompaa, keksisit sitten muita ongelmia, joita murehtia. Ihminen nyt on sellainen. Itseään ei pääse pakoon.

Vierailija kirjoitti:

Täällä joku kirjoitti, että älykkäillä ihmisillä on lapsia vähän tai ei ollenkaan. No, aika kova yleistys. Mulla on kolme yliopistotutkintoa, kaksi maisteritasoa ja yksi tohtoritason. Miehelläni on kaksi maisterintutkintoa. Meillä on yhteensä kuusi lasta. Juu, ja olen töissä, hyvin vaativissa sellaisissa.

Lapset ovat lapsia, eivät hyviä tai pahoja. On hyviä hetkiä, on neutraaleja hetkiä ja sitten on niitä ihan kamalia. Elämä ei ole helppoa, eikä sen kai ole tarkoitus ollakaan. Jos helpon elämän perässä kuljet ja kuvittelet, että ilman lapsia olisi helpompaa, keksisit sitten muita ongelmia, joita murehtia. Ihminen nyt on sellainen. Itseään ei pääse pakoon.

Olet joutunut hankkimaan noin monta tutkintoa, kun et vieläkään ymmärrä miten paljon väliä on yhden otoksen tilastolla? Toivottavasti seuraava tutkintosi tuo sinulle jo tiedon asiasta.

Ts. oot varmaan lukenut vaan vähän vääriä asioita ymmärtääksesi tuon vertauksen. Sillä on nimittäin ihan pohjaakin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Lapsiasioissa joillain ihmisillä on tosi voimakas tarve yrittää muokata toisten mielipiteitä. Aina tuntuu olevan joku muu, joka tietää paremmin, mitä haluat ja tarvitset. (Ja jopa äitinä välillä tuntui siltä, että nämä muut vaan yrittivät saada sinut saman suohon kuin missä itse ovat. "Kyllä kaksi menee siinä missä yksikin.")

Minulla on teini-ikäinen tytär ja puolisoni on vela. Voit kuvitella sen viisastelun määrän, mitä pariskuntana aikanaan saatiin; juuri nuo samat väittämät (kuinka mies kaipaa kuitenkin joskus omia lapsia) plus tietysti se, että "kyllähän lapsella täytyy olla sisarus leikkikaveriksi" jne. " Kun teillä on sitä aikaakin." Jep, oli, muttei tarvetta täyttää sitä lapsilla.

Minusta vuosia jatkunut hiostus oli etenkin puolisoani kohtaan varsin aliarvioivaa, ihan kuin aikuiset ihmiset eivät tietäisi, mitä tahtovat. Se loppui vasta, kun kerrottiin avoimesti sterilisaatiostani.

Vierailija kirjoitti:

Mitä te katuvat kuvittelitte äitiyden olevan ennen lasten saantia? Millaisia mielikuvia teillä oli perhe-elämästä, lasten kasvattamisesta ja arjesta ylipäänsä kun olitte vielä lapsettomia? Mielenkiinnosta kysyn. 

Ajattelin että vauva nukkuu huonosti sen puoli vuotta ja sitten yöt menee taas hyvin. Olin varautunut siihen, että vauvavuosi poikkeaa normaalista ja lapsen ehdoilla mennään. Parisuhteelle odotin jäävän aikaa esim. iltaisin.

Pikkulapsiajasta kuvittelin, että lapsi menee tietyllä tavalla siinä sivussa, kun meitä on sentään kaksi aikuista ja yksi lapsi. Leikki-ikäinen kuitenkin puhuu, liikkuu, syö itse eikä tarvitse vaippoja.

Vauva-aika oli helvettiä. Lapsi oli suuritarpeinen ja nukkui kokonaisia öitä vasta 2-vuotiaana. (Älkääkä tulko jauhamaan sairauksista/vyöhyketerapioista tai muista. ) Kukaan ei halunnut lasta hoitaa, koska oli niin vaativa. Iltaisin oltiin miehen kanssa aivan kuolleita. Seksiä ei ollut yli vuoteen eikä kahdenkeskeistä aikaa.

Nyt 4 vuotta myöhemmin lapsi vaatii edelleen loputtomasti huomiota. Hän kyllä todellakin saa sitä, mutta mikään, ei mikään määrä huomiota riitä. Minua hämmästyttää, että jotkut pariskunnat voivat muka harrastaa seksiä Pikku Kakkosen aikaan. Ei meillä. Lapsi katsoo tv:takin aktiivisesti.

Miestä rakastan ja hänelle lapsi oli niin suuri haave etten lopulta osannut sitä häneltä kieltää. Minä en kaivannut lasta lainkaan. Kunpa olisin pysynyt kannassani ja jättänyt miehen. Hän olisi voinut jonkun toisen kanssa saada ehkä lapsen. Rakastin vaan niin paljon.

-Se joka ensimmäisellä sivulla kertoi katuvansa 4-vuotiasta päivittäin

Tämä viestiketju on avannut silmät. Onneksi tein abortin noin 20, ahdistaa ajatus millainen elämä olosi nyt jos olisi lapsi. Rakastan omaa rauhaa ja sitä kun ei tarvitse siivota, pyykätä ja tehdä ruokaa jatkuvasti, ihan fiiliksen mukaan. Eniten ehkä nykymenossa miksi en myöhemminkään lapsia halua on pelko Black Mirror sarjan tyyppisestä tulevaisuudesta, mihin ollaan menossa koko ajan. Nyt jo ahdistaa kaikkien muiden ja oma jatkuva kännykän käyttö. Enkä usko että tulevaisuus menee parempaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Taitavat olla kuitenkin aika harvinaisia tapauksia. Itse tein lapset vasta kolmevitosena eikä kukaan kysellyt aiemmin mitään, joku oli ihmeissään kun lapset tulivat, sanoi luulleensa etten sellaisia koskaan halua. Minusta jokaisen valintoja pitää kunnioittaa. Useissa asioissa mieltään voi ilman ongelmia muuttaakin, kääntyä vasemmistolaisesta kokoomuslaiseksi jne. Mutta minusta on hieman epäreilua lapsiaan kohtaan jos hyvin voimakkaasti alkaa pyörittää katumisia lastensaannista päässään kun ne on itse valinnut tuoda tähän maailmaan. Negatiivisen kehän pyörittäminen päässä pilaa sen oman elämän eikä totisesti anna hyviä lähtökohtia lapsillekaan. Josko sen suorittamisen ja ulkoisten paineiden pohtimisen sijaan keskittyisi omaan elämään. Ne pienet lapset kasvavat, niistä tulee aikuisia, eikö ole ihan kiinnostavaa seurata millaisia tyyppejä vieressä kasvaa? Joku tuskaili vastuuta joka kestää koko elämän, ja sitä kontaktin tarvetta. Miksi ne introverteimmatkin roikkuvat täällä palstalla keskustelemassa? Ihmisellä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve olla vuorovaikutuksessa muiden kansssa, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen sijaan, että mietti kuinka ei koskaan pääse eroon huolesta kun on lapsia voi ajatella, että maailmassa on ihmisiä jotka välittävät ja joista välittää. Rakkaus ja huoli rakastetusta, nuohan kulkevat käsi kädessä. Jos vanhana ja sairaana ei ole yhtään ihmistä jota muistella, jolle lähettää lämpimiä ajatuksia, tuo minusta kuulostaa aika onnettomalta kohtalolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Taitavat olla kuitenkin aika harvinaisia tapauksia. Itse tein lapset vasta kolmevitosena eikä kukaan kysellyt aiemmin mitään, joku oli ihmeissään kun lapset tulivat, sanoi luulleensa etten sellaisia koskaan halua. Minusta jokaisen valintoja pitää kunnioittaa. Useissa asioissa mieltään voi ilman ongelmia muuttaakin, kääntyä vasemmistolaisesta kokoomuslaiseksi jne. Mutta minusta on hieman epäreilua lapsiaan kohtaan jos hyvin voimakkaasti alkaa pyörittää katumisia lastensaannista päässään kun ne on itse valinnut tuoda tähän maailmaan. Negatiivisen kehän pyörittäminen päässä pilaa sen oman elämän eikä totisesti anna hyviä lähtökohtia lapsillekaan. Josko sen suorittamisen ja ulkoisten paineiden pohtimisen sijaan keskittyisi omaan elämään. Ne pienet lapset kasvavat, niistä tulee aikuisia, eikö ole ihan kiinnostavaa seurata millaisia tyyppejä vieressä kasvaa? Joku tuskaili vastuuta joka kestää koko elämän, ja sitä kontaktin tarvetta. Miksi ne introverteimmatkin roikkuvat täällä palstalla keskustelemassa? Ihmisellä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve olla vuorovaikutuksessa muiden kansssa, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen sijaan, että mietti kuinka ei koskaan pääse eroon huolesta kun on lapsia voi ajatella, että maailmassa on ihmisiä jotka välittävät ja joista välittää. Rakkaus ja huoli rakastetusta, nuohan kulkevat käsi kädessä. Jos vanhana ja sairaana ei ole yhtään ihmistä jota muistella, jolle lähettää lämpimiä ajatuksia, tuo minusta kuulostaa aika onnettomalta kohtalolta.

En ole tähän keskusteluun osallistunut, mutta musta nää neuvot on vähän... alentuvia ja yksinkertaisia. Vähän kuin sanoisi masentuneelle, että eikös kannattaisi mielummin piristyä?

Ei täällä ole ketään osoittanut olevansa kykenemätön noihin sinun neuvojesi asioihin, ehkä ovat jopa keskimääräistä äitiä enemmän joutuneetkin tiedostaen "tekemään" elämästä hyvää.

Sinun neuvosi kuulostaa siltä, että haluat hyssytellä koko katumusasian äkkiä pois, koska sinua se ahdistaa. Sinun pelkosi on, että joku katuu lapsiaan ja se on ahdistava sekä tuntuu hallitsemattomalta, kun et ole sellaista joutunut ajattelemaan. Nää muut täällä on eläneet sen asian kanssa vuosia. Siksikin sinun hyssyttelyneuvosi eivät ole oikein minkään arvoisia. Paitsi itsesi rauhoitteluun ne voi toimia.

Itse sanon, että jatkakaa vain avoimesti katumuksesta puhumista. Sillä tavalla se tulee käsiteltyä vaikka ei koskaan häipyisikään. Häipyy ainakin syyllisyys, kun on muitakin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tavallista lahjakkaampi lapsi. Oppinut kaikki motoriset taidot tavallista aikaisemmin: käveli 8kk iässä, pyöräili kaksivuotiaana ilman apupyöriä ja oppi uimaan ja syömään ruokansa haarukalla ja veitsellä kolmevuotiaana. On muutenkin fiksu rohkea kokeilemaan uusia asioita ja äärimmäisen tiedonjanoinen. Oppi lukemaan 3,5vuotiaana ja vähän sen jälkeen laskemaan plus- ja miinuslaskuja. On ollut aina pikkuvanha ja osannut käyttäytyä paikassa kuin paikassa. Olemme lapsen taitojen ja käytöstapojen ansiosta voineet jo melko pitkään tehdä hänen kanssaan samoja juttuja, joita olisimme tehneet kahdestaankin.

Pari viikkoa sitten katselin kaverin saman ikäistä, joka on varmaan ihan tavallinen neljävuotias, joka kaivaa nenästään räkää suuhunsa, sotkee syödessään paikkansa ja naamansa ja tekee asioita ajattelematta sen kummemmin. Tajusin, että en kestäisi perhe-elämää sellaisen lapsen kanssa ollenkaan, vaan varmasti vihaisin elämääni. On perhe-elämä minullekin joskus rankkaa, mutta olisin varmaan jo romahtanut, jos lapseni olisi hirveä sähläri tai jotenkin hitaammalla käyvä. Kuulostaa varmasti kamalalta. Tajusin myös ajatelleeni jo pitkään, että monen tutun perhe-elämä vaikuttaa mielestäni ihan painajaismaiselta juuri näiden lasten luonteen takia.

Onneksi sain helpon, kiltin ja lahjakkaan tytön. Minkään muun äidiksi minusta ei olisi ollut.

Onnittelut, hyvä nimenomaan lapsen kannalta.Minun lapseni oli ja on ihan keskiverto ihminen, mutta erittäin helppo lapsi, joka on kuitenkin menestynyt elämässään riittävän hyvin.Komppaan sinua siinä, että minusta ei olisi ollut erityislapsen äidiksi.Valitettavasti. Omien geenieni vuoksi olin kuitenkin varautunut heikkolahjaiseen, oppimisvaikeuksista kärsivään lapseen ja kun sitten ilmenikin, että hän kuuluu ryhmään lahjakkaat olin nöyrän kiitollinen elämälle, sillä minustakaan ei olisi ollut muuhun, enkä ikipäivänä olisi uskaltanut toiseen raskauteen.Niin vahva on geneettinen heikkolahjaisuus.

Lapsi on tuonut elämääni tarkoituksen ja ilon, mutta nykyisin kadun vain ja ainoastaan huonoa vanhemmuuttani (ei kyllä kuitenkaan päihde tms ongelmia).Ihme on se, että hän on selvinnyt hyvin elämässä, minusta huolimatta, sillä hankin hänet pelkkää itsekkyyttäni, turvaksi elinikäistä yksinäisyyttäni vastaan.Ja sehän on suoranainen rikos lasta kohtaan.En uskalla iloita hänestä nykyisin kuin ihan salaa :DD