Paniikkikohtauksesta(?) selviäminen töissä

Neuvoisin välttämään kahvia ja nälkäisenä oloa. Mahdolliset ryyppyreissut kanssa vähemmälle. Magnesium myös rentouttaa, jos jännittää fyysisesti.

Mulla tulee noita ja liikunta auttaa

Jumppaa jumppaa.

Mun ongelman yksi osa on välilevynpullistuma. Se pistää tärisemään vasemman puolen

Mun mielestä sä voisit rohkeasti kertoa kärsiväsi paniikkikohtauksista. Ei niitä tarvi hävetä. Jos sulla on fiksuja aikuisia työkavereita, niin varmasti ymmärtävät.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä sä voisit rohkeasti kertoa kärsiväsi paniikkikohtauksista. Ei niitä tarvi hävetä. Jos sulla on fiksuja aikuisia työkavereita, niin varmasti ymmärtävät.

Mietin tätä vaihtoehtoa itsekin. Varmaan suosittelisin kertomista itsekin, jos joku omista tutuistani kärsisi vaivasta. Nyt omalla kohdallani kertominen tuntuu kuitenkin ihan täysin poissuljetulta vaihtoehdolta. Pelkään ihan älyttömästi, että tällaisen asian esiinottaminen kirvoittaisi jotain "Ei se tyttö nyt sitten pärjännytkään" tai "Ei sillä tainnutkaan pää kestää" -kommentteja. Järki kyllä sanoo, että fiksu aikuinen ihminen ei suhtaudu toisten ongelmiin tuolla tavalla, mutta pelko kalvaa silti pahasti.

Kehon voi rentouttaa esim myös jännittämällä koko kropan ihan piukaksi ja sitten päästämällä rennoksi. Toistaa niin monesti kun haluaa. Myös sellainen psykologinen kikka ("paradoksaalinen intentio") voi toimia, että antaa itselleen mielessään luvan tälle oireilulle; "Antaa tulla vaan! Kaikki peliin saatana, nyt niin paha paniikki päälle ku ikinä voi!" :D Kun antaa sille luvan ja tilaa, se ei otakkaan valtaansa. Vähän käänteistä psykologiaa mielelle.

Mulla oli ihan samanlaista, kun aloitin opintojen lopussa haastavan harjoittelun arvostetussa paikassa. Sitä epävarmuuden määrää ja epäonnistumisen pelkoa! Toimisto vielä avotila, joka kuormitti tosi paljon ja tuntui, että on kaikkien katseiden alla koko ajan. En myöskään uskaltanut syödä päivän aikana paljoa mitään, saati, että olisin lähtenyt muiden kanssa jonnekkin lounaalle. Jotain pientä närpin kahvihuoneessa tai työpisteellä. Huono olo koko ajan, ja siihen vielä pelko siitä, että kohta varmaan oksennan, olen oikeasti tulossa vatsatautiin, tms. Ajatukset kiersivät kehää. Jossain vaiheessa sitten tajusin, että se tapahtuu, mikä tapahtuu, en voi vaikuttaa siihen jännittämällä ja se vähän helpotti. Tuo kokoustila nosti minulla myös ahdistusta, siellä ollaan jotenkin niin läsnä ja toisten tarkkailtavana eikä sieltä oikein voi lähteä kesken pois. Halusin vain sanoa sinulle, että et todellakaan ole ainut ja ettei sinussa tuntemuksinesi ole mitään vikaa!

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ihan samanlaista, kun aloitin opintojen lopussa haastavan harjoittelun arvostetussa paikassa. Sitä epävarmuuden määrää ja epäonnistumisen pelkoa! Toimisto vielä avotila, joka kuormitti tosi paljon ja tuntui, että on kaikkien katseiden alla koko ajan. En myöskään uskaltanut syödä päivän aikana paljoa mitään, saati, että olisin lähtenyt muiden kanssa jonnekkin lounaalle. Jotain pientä närpin kahvihuoneessa tai työpisteellä. Huono olo koko ajan, ja siihen vielä pelko siitä, että kohta varmaan oksennan, olen oikeasti tulossa vatsatautiin, tms. Ajatukset kiersivät kehää. Jossain vaiheessa sitten tajusin, että se tapahtuu, mikä tapahtuu, en voi vaikuttaa siihen jännittämällä ja se vähän helpotti. Tuo kokoustila nosti minulla myös ahdistusta, siellä ollaan jotenkin niin läsnä ja toisten tarkkailtavana eikä sieltä oikein voi lähteä kesken pois. Halusin vain sanoa sinulle, että et todellakaan ole ainut ja ettei sinussa tuntemuksinesi ole mitään vikaa!

Kiitos paljon tästä vastauksesta! Kuulostaa niin samankaltaiselta tilanteelta. Epäonnistumisen pelon tunnistan todella selvänä itsessänikin. Tuntuu tosi keljulta, kun nyt pitäisi olla valmis näyttämään kyntensä, mutta kroppa ja/tai mieli pistääkin vastaan. 

Koitan tänään puuhastella jotain normaalia ja mukavaa, jotta saisin ajatukset muualle tästä paniikkiasiasta. Täytyy illalla katsoa tuo täällä vinkattu ohjelma! Kyllä tästä varmasti selviää. 

Komppaan muita tässä ketjussa, mutta haluan vielä sanoa, että sinulla ei ole mitään hätää. Paniikkihäiriö on lopulta hyvin yleinen ja hoidettavissa oleva häiriö, vielä yleisempiä ovat erilaiset ahdistus- ja paniikkioireet ilman paniikkihäiriödiagnoosia. Pelko on yksi oire, ei merkki siitä, että jotain kauheaa on tapahtumassa. Ja kun nämä oireet nyt selkeästi liittyvät isoon elämänmuutokseen, niin ne saattavat ihan hyvin häipyä, kun keho ja mieli tottuu uuteen arkeen.

Kannattaa hakea apua mieluummin ennemmin kuin myöhemmin ja itsekseenkin opetella hengittämään syvään, ja tosiaan tehdä mukavia, normaaleja asioita :) Myös kevyt liikunta ja venyttely on hyvä, rankkaa treeniä ja piristeitä (kuten kofeiini) ehkä kannattaa välttää. Mua itseäni auttaa usein myös yllättävän pienet keinot: paniikin tullessa voi esimerkiksi bongailla ympäriltään tietyn värisiä asioita tai vaikkapa pyöreitä esineitä. Kuulostaa hullulta, mutta voi auttaa palauttamaan mielensä tähän hetkeen, missä kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

Vielä kerran kiitos paljon kaikille omia kokemuksiaan jakaneille! Katsoin eilen tuon inhimillisen tekijän jakson ja ohjelmassa esiintyneen naisen kohtauksiin liittynyt pelko julkisesta oksentamisesta vastasi melkolailla omia kohtauskokemuksiani. Ensin iskee huimaus, sydäntä hakkaa, etoo  ja päässä alkaa pyöriä ajatus oksentamisesta. 

Päädyin varaamaan ajan lääkärille tiistaiksi. Huominen työpäivä tuntuu ajatuksena aika musertavalta, mutta onneksi oma työyhteisöni tosiaan koostuu aikuisista ihmisistä, jotka todennäköisesti osaavat toimia ja auttaa, jos jotain oikeasti katastrofaalista sattuu. Tässäkin ketjussa kommentoi yksi työssään lapsia opettava ihminen ja se tuntuu ainakin omasta näkökulmastani vielä haasteellisemmalta tilanteelta. Inhimillisen tekijän vinkeistä inspiroituneena ajattelin paikantaa huomenna neukkarissa ensitöikseni lähimmän roskakorin ja valita istumapaikan sen läheltä. 

Eilisestä lähtien olen kokenut oloni ahdistuneeksi ja pelokkaaksi. Toki paniikkikohtaukset voivat jäädä näihin muutamiin, mutta pelottaa ihan tolkuttomasti, että nämä rajoittavat elämääni ja tekemisiäni vielä pitkään tulevaisuudessakin. Itkettää ja rinnassa tuntuu painava möykky, joka ei lähde millään pois. Haluaisin niin paljon olla oma iloinen ja rohkea itseni.

Hei ap miten voit? Itsellä tuntuu vaan pahentuvan päivä päivältä ja tuntuu että oon kauheessa kehässä josta en pääse ulos. Lopulta oon vaan niin väsynyt, että saatan vaan mennä itkemään.vessaan. Tuntuu että en ole normaali ja miksi mun keho tekee mulle näin. Jatkuva pelko uudesta kohtauksesta lamauttaa. Nyt se on levinnyt niistä kokoustiloista jo ihan isompiin kauppoihin ja esimiehen tapaamisen pelkoon. Varmaan kohta menetän kokonaan kehoni hallinnan. En enää jaksa taistella vastaan. Tähän viellä päälle jo muutenkin suolisto ongelmat niin avot paniikki taattu.

Vierailija kirjoitti:

Onko kenellekään selvinnyt, että miksi joskus esim. kaupassa on ihan hyvä käydä ilman mitään oireita, mutta joskus iskee se ihan kamala olo; oksettaa, huimaa ja tekee mieli juosta pois? Onko jotain tiettyä laukaisevaa tekijää, esim. väsymys joka vaikuttaisi kohtauksen tulemiseen?

Ei mitään hajua, miksi joskus iskee ja toisinaan taas ei, tästä johtuen käyn joka päivä kaupassa, ettei siitä tule liian isoa peikkoa mulle.

Mulla pahimmat kaudet silloin, kun stressi helpottuu ja elämä alkaa hymyilemään, näin se aikanaan alkoikin. Myös stressivaiheessa on päivittäin pientä paniikkia ilmassa.

Suosittelen liikuntaa, sokerin ja kofeiinin vähentämistä ja beetasalpaajia. Terapia on yhtä tyhjän kanssa jos takana on realistinen pelko omasta pärjäämisestä ja kyse on omasta elannosta. Olen itse saanut paniikkikohtauksia mitä noloimmissa tilanteissa ja yleensä ihmiset ymmärtää ja vain keskenkasvuiset pennut voi alkaa matkimaan/pelleilemään.

Mullakin oli ennen toi oksentamisen pelko mut nyt se on muuttunu ripulipeloksi. Oksentamispelko lähti sillä, kun kannoin aina muovipussia taskussa ettei ainakaan lattialle oksenna. Nyt on tullu tää ripuliasia, mut se onkin sit jo vähän vaikeempi koska vessa ei ookkaan ihan joka nurkalla. Kaikenlisäks kaikki ymmärtää sen ettet pysty hallita oksentamista, mut aikuinen ihminen joka ei muka pysty pidättämään ulostetta. Siinä voi jo useampi nauraakin.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin oli ennen toi oksentamisen pelko mut nyt se on muuttunu ripulipeloksi. Oksentamispelko lähti sillä, kun kannoin aina muovipussia taskussa ettei ainakaan lattialle oksenna. Nyt on tullu tää ripuliasia, mut se onkin sit jo vähän vaikeempi koska vessa ei ookkaan ihan joka nurkalla. Kaikenlisäks kaikki ymmärtää sen ettet pysty hallita oksentamista, mut aikuinen ihminen joka ei muka pysty pidättämään ulostetta. Siinä voi jo useampi nauraakin.

Täällä myös yksi "muovipussitasku"! Pakastuspussi kuuluu minun laukkuni vakiovarusteisiin ja usein myös takin taskuun. Vaikka en ole oksentanutkaan paniikin ollessa päällä, niin tuo vähän auttaa siihen pelkoon.

Voimia kaikille paniikkihäiriön kanssa taisteleville. Aivan hirveä sairaus, josta on lähes mahdotonta parantua kokonaan. Itse kärsin pyörtymisen ja tukehtumisen pelosta, jotka iskevät yleensä ravintoloissa, pitkissä kassajonoissa ja moottoritiellä ajaessa. Ravintoloissa ja kahviloissa en pysty istumaan ns. keskeisillä paikoilla ja välttelen motarilla ajamista. 

Onneksi nykyään ei enää tarvitse hävetä ja hoitomuodot ovat kehittyneet. Olen huomannut että oloni on paljon keveämpi, kun olen kertonut ihmisille sairaudestani. 99,9 % ottaa tiedon hyvin vastaan mutta 0,1% on  niitä ilkeitä ja ennakkoluuloisia. On sanottu että mut pitäis teljetä suljetulle ym. paskaa. Oma selviytymisstrategiani on, että jos kohtaus iskee en jää vatvomaan asiaa jälkikäteen niinkuin ennen tein. Myös työkuorman järkeistäminen on tärkeää (olen yrittäjä). Myönnän joskus hankkineeni itselleni liikaa hommia tukahduttaakseni ahdistukseni. 

Up

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen liikuntaa, sokerin ja kofeiinin vähentämistä ja beetasalpaajia. Terapia on yhtä tyhjän kanssa jos takana on realistinen pelko omasta pärjäämisestä ja kyse on omasta elannosta. Olen itse saanut paniikkikohtauksia mitä noloimmissa tilanteissa ja yleensä ihmiset ymmärtää ja vain keskenkasvuiset pennut voi alkaa matkimaan/pelleilemään.

Ikinä en ole törmännyt kehenkään, edes keskenkasvuiseen teiniin, joka tietäisi, missä mennään.

Ei ulkopuoliset tajua. Mun teinit ja kaverinsa tietävät ainoastaan siksi, että olen joutunut kertomaan. Sellaiset ihmiset tietää, keille olen kertonut, mutta ei niitä niin paljoa ole. Ja kukaan ei ole matkinut!

Terapia myös auttaa monelle.

Kannattaa hankkia rauhoittavia ja/tai beetasalpaajaa. Niillä saa oireet poikki. Pika-apuna toimii käsien pitäminen jääkylmän vesisuihkun alla. Jotenkin se kylmä hämää hermostoa niin, että kohtaus hellittää. Voi uusia nopsaankin, mutta saa ainakin hetkeksi olon pois. Tärkeintä on hyväksyä oireet ja antaa niiden tulla. Sillä tavalla ne menevät nopsaan ohi.

Kuulostaa tutulta, ap. Itse hain apua ja olen hakeutumassa terapiaan. Mulla paniikkikohtaus iski juuri samantapaisessa tilanteessa: halusin näyttää "kynteni" uudessa työyhteisössä ja oli onnistumisen pakko. Kukaan ei huomannut paniikkiani ja olen onnistunut välttelemään laukaisevia tilanteita tai valmistautumaan niihin kuin urheilusuorituksiin ja sitä kautta ollut hallinnassa. En kuitenkaan halua, että paniikin pelko rajoittaa elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on paniikkioireisiin auttanut parhaiten beetasalpaaja, joka estää ylimääräistä adrenaliinia erittymästä jännittävässä/vaativassa tilanteessa. Fyysinen olo pysyy sen ansiosta suht normaalina, vaikka mieli onkin valpas.

Mietin myös tuota. Kun oireet ovat niin fyysisiä, niin eikö lääkkeenkin olisi parempi vaikuttaa fysiikkaan? Kun kuitenkin yleensä käytetään mielialalääkkeitä paniikkihäiriöön ja tarvittaessa joku voi myös ottaa rauhoittavaa.