Me sosiaalivammaiset. Miksi meidän seurassa ei viihdytä?

Siinä muussa sosiaalisuudessa on sama ongelma kuin tämän keskustelun aloituksessa. Annat itsestäsi mahdollisimman vähän. Se vastavuoroisuuden puute tekee keskustelun vaikeaksi. Se on yksipuolista, ei luontevaa.

Susta ei ole hyötyä. Syystä tai toisesta. Ehkä juuri koska et anna itsestäsi mitään. Mutta tylsinkin ja taitamattominkin tulee kutsutuksi mukaan juhliin kun hänestä tulee tavalla tai toisella tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Siinä muussa sosiaalisuudessa on sama ongelma kuin tämän keskustelun aloituksessa. Annat itsestäsi mahdollisimman vähän. Se vastavuoroisuuden puute tekee keskustelun vaikeaksi. Se on yksipuolista, ei luontevaa.

Eräässä ketjussa täällä meitä sosiaalivammaisia syyllistettiin juuri tuosta, ns. vastavuoroisuuden puutteesta. Itselleni kun ei tulisi mieleenkään alkaa pitää viidentoista minuutin luentoa kummin koiran traagisesta peräsuolenluiskahtamasta tai jonkun tuttavan miessekoiluista ihan vain jotta olisi jotakin puhuttavaa. Vaatiiko seurakulttuuri sitä, että ei ota toisia huomioon? Onko koko ajan pakko puhua? Saako vain töykeydellä positiivista huomiota? Pitääkö puhua toisen päälle, että on tarpeeksi vastavuoroinen?

En ole syntynyt tänne viihdyttämään.

Vierailija kirjoitti:

En ole syntynyt tänne viihdyttämään.

Tässäpä juuri syy, miksi seurassa ei viihdytä. 

Minäkään en tiedä mistä puhuisin puolituttujen kanssa, koska haluan pitää yksityisasiat ja useat mielipiteet ominani ja jakaa ne vain läheisimpien kanssa. Säästä ja muusta sellaisesta jauhaminen onnistuu kyllä, mutta se on hirveän tylsää enkä jaksa sitä kuin kertaluonteisesti small talkina. Joten yritä sitten keksiä puheenaihetta esim. jokapäiväisten työkaverien kanssa. En keksi, ja tästä syystä olen se hiljainen sivustaseuraaja.

Vierailija kirjoitti:

Työpaikallakin juttelu väkinäistä ja jo koulussa olin se sivustaseuraaja. :(

Ja parisuhteen löytäminen yhtä tuskaa. Hohhoijaa.

Ymmärrätkö sitä että sen sosiaalisen ja ulospäinsuuntautuneen näkökulmasta juttelu "sosiaalivammaisen" kanssa voi olla myös sille sosiaaliselle väkinäistä ja yhtä tuskaa? Jos toinen ei omasta aloitteestaan ota kontaktia ja ei oikein halua edes takaisin kommunikoida niin ei se sosiaalinen pysty yksinään taikomaan siitä tilanteesta teille molemmille mukavaa.

Milloinkohan ei-sosiaaliset ihmiset käsittävät että jos he eivät ota toiseen mitään kontaktia, tervehdi tai yritä jutella, heidän lähestymisensä on todella vaikeaa, eikä kaikille "normi-sosiaalisille" tällaiset tilanteet ole yhtään sen helpompia kuin "sosiaalivammaiselle". Jos et itse tervehdi muita, et saa olettaa että muut tervehtisivät sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä muussa sosiaalisuudessa on sama ongelma kuin tämän keskustelun aloituksessa. Annat itsestäsi mahdollisimman vähän. Se vastavuoroisuuden puute tekee keskustelun vaikeaksi. Se on yksipuolista, ei luontevaa.

Eräässä ketjussa täällä meitä sosiaalivammaisia syyllistettiin juuri tuosta, ns. vastavuoroisuuden puutteesta. Itselleni kun ei tulisi mieleenkään alkaa pitää viidentoista minuutin luentoa kummin koiran traagisesta peräsuolenluiskahtamasta tai jonkun tuttavan miessekoiluista ihan vain jotta olisi jotakin puhuttavaa. Vaatiiko seurakulttuuri sitä, että ei ota toisia huomioon? Onko koko ajan pakko puhua? Saako vain töykeydellä positiivista huomiota? Pitääkö puhua toisen päälle, että on tarpeeksi vastavuoroinen?

Homman nimi on se, että sinun täytyy kuunnella toisten tylsiä juttuja jotta he jaksaisivat kuunnella sinun tylsiä juttujasi. Jos vain jurotat yksiksesi, niin on aika turhaa odotella, että joku kiinnostuisi seurastasi.

Te ette halua jutella small talkia, ette kertoa itsestänne ettekä halua kuunnella muiden juttuja, niin mitä te sitten haluatte meiltä sosiaalisilta?

Vierailija kirjoitti:

Te ette halua jutella small talkia, ette kertoa itsestänne ettekä halua kuunnella muiden juttuja, niin mitä te sitten haluatte meiltä sosiaalisilta?

Telepatiaa.

Harvoin oikeasti innolla osallistun kahvipöytäkeskusteluihin, ja ne kerrat ovat aiheet pyörineet masennuksen, itsemurhan, sairauksien kohtaamisen ja muiden "kahvipöytään sopimattomien" aiheiden ympärillä. Kai kun yleensä vain seuraan hiljaa muiden Tinder-saalisten vertailuja, uskaltavat syvempien aiheiden pohtijat avata suunsa minun kanssani. Itse en oikein osaa aloittaa jutustelua tuntemattomien kanssa, koska tykkään hypätä suoraan syvälle ilman turhanpäiväisiä lämmittelyaiheita.

Eli ymmärrätkö sinä vastavuoroisuuden niin, että se on luentotyyppistä yksinpuhelua, töykeyttä ja päällepuhumista?

Vierailija kirjoitti:

Te ette halua jutella small talkia, ette kertoa itsestänne ettekä halua kuunnella muiden juttuja, niin mitä te sitten haluatte meiltä sosiaalisilta?

Mutt ku se tyhjänpäiväinen lässyttäminen ei kiinnosta ja vielä vähemmän se kiinnostaa kuunnella, samaa kuin juoppojen örinää kuuntelisi.

Vierailija kirjoitti:

Eli ymmärrätkö sinä vastavuoroisuuden niin, että se on luentotyyppistä yksinpuhelua, töykeyttä ja päällepuhumista?

Yleensä nämä sosiaalisina seuraveikkoina pidetyt ihmiset ovat juuri niitä, jotka puhuvat päälle, luennoivat omista asioistaan eivätkä välitä tippaakaan muiden sanomisista, jos ne eivät kosketa heitä itseään. Nämä seuraveikot muuten puhuvat niiden hiljaisempien päälle ennen kuin nämä ehtivät sanoa mitään. :)

Vastavuoroisuus on sitä että tuot itse jotain keskusteluun. Se ei ole vastavuoroisuutta että olet hiljaa, toljotat ja mielessäsi valitat kuinka muut ei osaa lukea ajatuksiasi siitä mistä sinä haluaisit jutella, sinun täytyy itse avata suusi ja viedä keskustelu sinne minne sen haluat vievän.

On aivan yhtä töykeää jättää sosiaalinen tilanne toisen harteille niin että siitä seuraa vain yksipuolista luennointia, kuin luennoida toiseen puheen päälle.

Teidän seurassanne ei viihdytä, koska on aivan sama, onko yksin vai teidän seurassanne. Yllättävää on, että edes kaksi "sosiaalivammaista" ei yleensä viihdy toistensa seurassa. 

Vierailija kirjoitti:

Teidän seurassanne ei viihdytä, koska on aivan sama, onko yksin vai teidän seurassanne. Yllättävää on, että edes kaksi "sosiaalivammaista" ei yleensä viihdy toistensa seurassa. 

Kutakuikin näin minäkin ajattelen. Että jos minä joka tapauksessa puhun vain itsekseni, niin teen sen sitten mieluummin reilusti itsekseni. En kaipaa itsekseni puhumiseen yleisöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te ette halua jutella small talkia, ette kertoa itsestänne ettekä halua kuunnella muiden juttuja, niin mitä te sitten haluatte meiltä sosiaalisilta?

Mutt ku se tyhjänpäiväinen lässyttäminen ei kiinnosta ja vielä vähemmän se kiinnostaa kuunnella, samaa kuin juoppojen örinää kuuntelisi.

Kukaan ei sinua sillon pakota jäämään/hakeutumaan näihin tilanteisiin. Aina voi sanoa "Anteeksi minun täytyy mennä, koska..." ja poistua.

Sosiaaliset puhuvat sitä small talkia vain siksi että suurin osa ihmisistä loukkaantuu jos heiltä kysyy jotain henkilökohtaista. Minä en voi sosiaalisena telepaattisesti tietää mikä ei sinusta ole turhanpäivästä lässytystä jos en mitään vihjausta saa mistä haluaisit ouhua tai mitä tehdä.

Minä viihdyn aina erinomaisesti toisten sos.vammaisten kanssa, mutta en tiedä mistä keskustelisin isossa ryhmässä, ja silloin olen sivustaseuraaja. Useissa ryhmissä esiintyy juurikin jonkun mainitsemia seuraveikkoja, joilla ei kuitenkaan ole varsinaiset sos.taidot hallussa, vaan he saattavat kailottaa, puhua hiljaisempien ja arempien päälle, ottaa vain oman kantansa huomioon ja olla jopa epäystävällisiä toisille. Oman kokemukseni mukaan "sos.vammaisilla" on kahdenkeskisessä keskustelussa juuri vastavuoroisuus ja taidot hallussa, kuten myös hienotunteisuus ja heistä olen löytänyt ystäviä.

Mihinhän termiin minä siis lukeudun, kun olen sivustaseuraaja jolla osittain hyvät sos.taidot mutta joka inhoaa ryhmiä?

Vierailija kirjoitti:

Siinä muussa sosiaalisuudessa on sama ongelma kuin tämän keskustelun aloituksessa. Annat itsestäsi mahdollisimman vähän. Se vastavuoroisuuden puute tekee keskustelun vaikeaksi. Se on yksipuolista, ei luontevaa.

Sinun vastauksesi on märkä rätti kasvoille. Se sama rätti, jonka aina saa päin näköä, kun yrittää olla toisten kanssa tekemisissä.

t. toinen sosiaalivammainen