Me sosiaalivammaiset. Miksi meidän seurassa ei viihdytä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te ette halua jutella small talkia, ette kertoa itsestänne ettekä halua kuunnella muiden juttuja, niin mitä te sitten haluatte meiltä sosiaalisilta?

Mutt ku se tyhjänpäiväinen lässyttäminen ei kiinnosta ja vielä vähemmän se kiinnostaa kuunnella, samaa kuin juoppojen örinää kuuntelisi.

Et vastannut tuohon esitettyyn kysymykseen, eli mitä sinä oikein sitten haluat sosiaalisilta ihmisiltä?

Olisi sen nyt tuosta edellisestä pitänyt "sosiaalisenkin" ymmärtää mikä mättää.

Teitä tyhjänlässyttäjiä ei vaan yksinkertaisesti jaksa, pitää myös osata ja ymmärtää pitää turpansa joskus kiinni.

Eli sinä haluat, että se toinen on siinä sinun seurassasi hiljaa? Miksi? Mitä siitä yhteisestä hiljaisuudesta pidemmän päälle saa? Mitä sinä siinä annat toiselle, jotta toinen viihtyisi seurassasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te ette halua jutella small talkia, ette kertoa itsestänne ettekä halua kuunnella muiden juttuja, niin mitä te sitten haluatte meiltä sosiaalisilta?

Mutt ku se tyhjänpäiväinen lässyttäminen ei kiinnosta ja vielä vähemmän se kiinnostaa kuunnella, samaa kuin juoppojen örinää kuuntelisi.

Tuohan asenne on  ihan fine jos haluatkin olla yksin. Mutta ei sitten kannata ihmetellä miksi kukaan ei viihdy seurassasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli ymmärrätkö sinä vastavuoroisuuden niin, että se on luentotyyppistä yksinpuhelua, töykeyttä ja päällepuhumista?

Yleensä nämä sosiaalisina seuraveikkoina pidetyt ihmiset ovat juuri niitä, jotka puhuvat päälle, luennoivat omista asioistaan eivätkä välitä tippaakaan muiden sanomisista, jos ne eivät kosketa heitä itseään. Nämä seuraveikot muuten puhuvat niiden hiljaisempien päälle ennen kuin nämä ehtivät sanoa mitään. :)

Luulen, et pikemmin kyse on siitä, että sosiaaluvammaisia on kahta tyyppiä, näitä puhumattomia ja päälle puhujia.

Aidosti miellyttävä seuraihminen osaa paitsi a) kysellä oikeita asioita niin, että hiljainenkin avautuu ja b) kertoa omista asioistaan niin viihdyttävästi, että toinen haluaakin kuulla niistä. Nämä vaan on Suomessa valitettavan harvassa. Entinen työkaverini oli yksi näistä harvoista, piristi aina kun hän oli samassa vuorossa.

Olen itse "sosiaalivammainen", mutta ihmettelen silti, että miten nämä muut sosiaalivammaiset odottaa, että heistä pitäisi olla kiinnostuneita, kun he eivät ole valmiita sietämään kontaktin takia pienintäkään epämukavuutta. En itsekään ole, mutta minäpä en myöskään halua tai kaipaa ihmisten seuraa. 

Selvää kai on, että jos haluaa ihmisten seuraa, pitää olla valmis tulemaan vastaan ja vähän uhrautumaan, esim. sietämään sitä tylsää jaarittelua tyhjänpäiväisistä aiheista. Ihmiset jotka nauttivat sosiaalisesta kontaktista ovat valmiita hyvinkin hintana siitä puhumaan aiheista jotka heitä eivät oikeastaan kiinnosta, sillä he saavat sen "hyvän" kontaktista ihmiseen eikä siitä mitä varsinaisesti puhutaan. 

Huomasin tämän jo lapsena verratessani itseäni äitiin, joka on hyvin sosiaalinen. Itseäni kiinnosti asiat, äitiä ihmiset. Kummassakaan ei ole mitään vikaa, mutta jos on niitä jotka ei ole kiinnostuneita ihmisistä itsessään, on turha kuvitella että ihmiset on kiinnostuneita itsestä. On parempi opetella sietämään yksinäisyyttä, jopa nauttimaan siitä.

Voiko tosiaan olla, että sosiaalivammainen ei siedä sitä epämukavuutta mitä sosiaalinen toiminta vaatii. Kuulostaa ihan loogiselta. En vain ole osannut sitä noin ajatella, saati sanoa. Joku ei siedä pienen näläntunteen aiheuttamaa epämukavuutta, toinen taas ei siedä liikunnan aiheuttamaa epämukavuutta. Ihan yhtä lailla joku sitten ei siedä sosiaalisuuden epämukavuutta.

Itsellä "sosiaalivammaisuus" on näyttäytynyt lähinnä isossa joukossa sivuunvetäytymisenä. Yläkoulu ja armeijapalvelus oli piinaa, koska kiusaamista esiintyi. Tästä johtuen en koe oloani missään muotoa mukavaksi isossa joukossa. Onnekseni olen nyt löytänyt terapiakeinon kyseisen olotilan hallintaan. 

Itsellä sos.vammaisuus ei haittaa 2-3 hengen porukassa, mutta isompi joukko alkaa ahdistamaan niin että pakaroihin sattuu. Lienee kiusaamisesta johtuvaa käsittelemätöntä ja voimakkaasti purkautuvaa oireilua. En koe, että isossa joukossa voin luottaa kenenkään. Luottamuksen puute keskustelukumppaniin heijastuu myös pienemmässä joukossa taikka kahden kesken. Luottamuksen puute vaikuttaa keskustellessa esim. tiettyjen aiheiden välttelyyn, asioiden "liian nopeaan käsittelyyn", tai siihen etten ole oikeasti mukana keskustelussa. Odotan omaa vuoroani kertoakseni itseäni koskevia asioita. 

Näiden kolmen "oireen" myötä koen olevani huijari-syndroomassa, jossa ajattelen pärjänneeni tähän mennessä ainoastaan huijaamalla taikka muuten luistelemalla vastuistani tai päässeeni helpolla. 

Opettelen kuitenkin luottamaan toiseen ihmiseen päivä päivän jälkeen enemmän. Menneisyydessä tapahtuneesta kiusaamisesta olen voimaantunut, enkä anna sen enää vaikuttaa tulevaisuuteeni. Tähän pisteeseen pääsy vaati n. 5 vuotta aktiivista ja ajoittain rankkaakin itsetutkiskelua. 

En anna kuitenkaan kaikille mahdollisuutta omalle ajalleni. Koen päässeeni kipeän vaiheen yli, enkä anna jonkun ääliön pilata hyvää edistymistäni.