Nyt kun lähestyn neljääkymppiä, niin vähän välitän enää muiden mielipiteistä .

Tervetuloa aikuisten joukkoon. Vähän kesti, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ei. Mä täytän kohta 50 enkä välitä kenenkään mielipiteistä mua kohtaan enää.

Minulle kävi ihan samalla tavalla neljääkymppiä lähestyttäessä. Elämästä tuli paljon mukavampaa, kun ei tarvinnut enää miettiä, mitä muut minusta tykkäävät eikä miellyttää muita oman itsen kustannuksella.

Joo. Kyllä sen on alkanut oppia ettei kaikkea voi imeä sisäänsä kuin sieni tai muuten tätä elämää ei enää jaksaisi.

Mä välitän siinä mielessä, että käyttäydyn itse toisia kohtaan aina huomaavaisesti. En möläyttele "totuuksia" päin näköä yms. En halua antaa aihetta pahan puhumiseen. Toisaalta, jos joku minua tahallaan sanallisesti loukkaa, jätän asian omaan arvoonsa, eikä se minua suuremmin hetkauta.

- 39v

Hienoa! Mä en ole kauheasti välittänyt muitten mielipiteistä milloinkaan. Täytyy sanoa, että on ollut mukava elämä ja olen ollut monessa mukana, kun en ole antanut tilaa ahdasmielisyydelle. En ole myöskään ottanut tavaksi kadehtia tai arvostella muiden tekemisiä.

Ehkä vähän samaa sarjaa on ajatus, että olen tajunnut olevani loppujen lopuksi hyvin tavallinen ihminen, jonka elämässä ei ole juurikaan tavallisuudesta poikkeavaa. Nuorempana kuvitteli olevansa helposti jotain tosi erityistä, esim. että oma naimisiinmeno kiinnostaisi suunnilleen koko unviersumia, samoin kuin ekan lapsen saaminen. Toki nämä ovat isoja juttuja juuri minulle, mutta eivät muuta maailmaa hetkauta mitenkään. 

Vanhempani kuolivat kun olin tuossa neljänkympin korvilla ja sen jälkeen en ole välittänyt oikeastaan kenenkään sanomisista. Jotenkin "tilivelvollisuus" on nyt kohdaltani ohi. Käyttäydyn ihan hyvin, mutta päätökset teen itsenäisesti muiden purnauksista välittämättä. Ennen olisin aina kuunnellut vanhempiani.

Tuttu juttu. Olen 44, ja huomannut samat kuin yllä. Viime syksynä mukaan tuli edistymisen halu ( 45 v veli sanoi samaa), vanhempien ihmisten teitittelyn lopettaminen, viimeistenkin vauvakuumeiden muuttuminen isovanhemmuuden fiiliksiin ja yleinen luonteen rauhoittuminen. Vaikka haluan huolehtia itsestäni, ei se rupsahtaminen niin ketuta.

Isän kuolema oli parempi isku kuin odotin, mutta vanhempien poismeno ei ajatuksena ahdista.

Mä olen kanssa ottanut asenteeksi, että minä elän omaa elämääni, eläkööt muut omaansa. Ainoa jonka mielipiteistä välitän ja joiden kanssa asioista puhutaan kunnolla, on oma mies ja aikuiset lapset. En myöskään suostu enää lähtemään kyläpaikkoihin, josta lähtee aina pahoillamielin pois, kun on taas kuullut jonkin tölväisyn itsestään. Vaikka kuinka ne ihmiset olis sukua mun miehelle.