Onko täällä ketään muuta joka on aidosti niin masentunut ettei pääse sängystä ylös?

En enää mutta olin. Se millä minä pääsin siitä ylös oli juomisen lopettaminen, lääkityksen aloittaminen ja itseni puskeminen ulos ovesta vaikka ei huvittanut. Sitten kun vauhtiin pääsin menin terapiaan

Olen ollut vielä masentuneempi, itkin heti 2 H yön jälkeen herättyäni, koko päivän. Huom! Nykyään en ole masentunut. Tsempit.

Minä olin. Lääkitys. Sitä ilman en olis päässyt ikinä pois sieltä. Nykyisin tulee vielä huonoja päiviä, mut mä annan itselleni aikaa ja lepoa. Sallin tavallaan pienen alakuloisuuden. Mutta se ei saa jatkua montaa päivää. Mulla ollut lääkkeet jo 2 vuotta ja ehkä jatkan loppuelämän.

Eli ihan ensimmäisenä mene lääkäriin. Masennus pahenee jatkuessa ja psykoosiin joutumisen vaara on todellinen.Älä lopeta lääkkeitä itse ja hakeudu terapiaan.

Minä! Ja nyt tuleekin häätö asunnon sotkujen takia. Puolessa vuodessa asiat menneet päin helvettiä, kun lääkitys loppui ja olen ollut täysin lamaantunut. Kannattaa yrittää pitää kämppä edes siedettävässä kunnossa, tästä on vaikea enää nousta!

Tunnistin itseni tästä. Ei huvita kuin nukkua, vaikka ei nukuta enää yhtään. Olen kaksi kuukautta maannut sohvalla. Saan tehtyä joskus jotain kun revin itseni väkisin. Koen olevani täysin arvoton p..a. Ei kiinnosta alkaa syömään lääkkeitä jotka lihottaa. Eikä mennä blaa blaa terapiaan. Olo on kaikkeen "ihan v..n sama".

Hienoa kirjoitti:

Tunnistin itseni tästä. Ei huvita kuin nukkua, vaikka ei nukuta enää yhtään. Olen kaksi kuukautta maannut sohvalla. Saan tehtyä joskus jotain kun revin itseni väkisin. Koen olevani täysin arvoton p..a. Ei kiinnosta alkaa syömään lääkkeitä jotka lihottaa. Eikä mennä blaa blaa terapiaan. Olo on kaikkeen "ihan v..n sama".

Siinä vaan on se että kukaan ei tuu sua sieltä suosta pois kaivamaan. Se pitää ite ottaa itseään niskasta kiinni ja tarpoa eteenpäin vaikka ei jaksais. Muistan vielä kuinka mahdottomalta vuorelta se tuntui silloin pahimpaan aikaan kun makasin sängyssä 24/7 ja sillon ku itseni ylös sain hain mättöä ja alkoholia että selvisin seuraavaan päivään. Mutta ei se auttanut kun lopulta nousta ja jatkaa elämää.

Kiitos ihan mielettömästi vastauksista! Ihan todella kuvittelin olevani ainoa. Mulle on määrätty lääkkeitä, mutta mitään apua niistä ei ollut, joten lopetin. Siis todella yhtä tyhjän kanssa. Istun tässä sohvalla, itken ja mietin miksi vitussa en voi olla oma itseni? Siis tiedättekö tunteen? TÄMÄ paskakasa tässä ei ole minä. 

Vittu. Nyt itken lisää.

ap

Hienoa kirjoitti:

Tunnistin itseni tästä. Ei huvita kuin nukkua, vaikka ei nukuta enää yhtään. Olen kaksi kuukautta maannut sohvalla. Saan tehtyä joskus jotain kun revin itseni väkisin. Koen olevani täysin arvoton p..a. Ei kiinnosta alkaa syömään lääkkeitä jotka lihottaa. Eikä mennä blaa blaa terapiaan. Olo on kaikkeen "ihan v..n sama".

Täysin minä. Olen käynyt psykologilla, lähinnä juteltiin resepteistä leipomiseen(!) ja lemmikeistä. Kun ei mulla oikeasti ole mitään avauduttavaa. Mulla oli ihana lapsuus, normaali koulunkäynti jne. Mut just toi "Ihan vitun sama" kuulostaa multa. Mä harrastan seksiä ihan random-tyyppien kanssa, koska ihan sama. Juon viinaa koska ihan sama. On sellaisiakin päiviä että oikeasti yritän. Tsemppaan, käyn lenkillä, teen ruokaa, siivoan, päätään että NYT. Mut ei. 

Mikä vittu mun päässä on vialla kun romahdan kuitenkin aina?

ap :(

Mene uudestaan lääkäriin ja sano, että ne lääkkeet eivät auta.

Riippuen lääkkeistä se todellinen vaste voi viedä jopa 2-3 kk ja niitä saattaa joutua kokeilemaan useita ennenkun löytyy sopiva lääke ja sopiva annostus

Kyllähän meitä on muitakin, kämppä on täysin kaaoksessa, häätö tuli myös.

En voi käsittää, miksi sairastuin tähän!

Ap, mulla auttoi, kun tein selvän irtioton menneestä elämästäni.

Vaihdoin asuinpaikkaa, ja tuntui hyvältä aloittaa uusi elämä jossain, missä minua ei tunnettu. Eikä ollut leimaa.

Moni nyt sanoo, ettei itseään pääse pakoon, turha muuttaa. Mutta se ei ole totta. Minähän oikeasti tykkäsin/tykkään itsestäni, en tykännyt siitä rauniosta, mikä minusta oli tullut kovia koettuani. Myöhemmin muutin jopa ulkomaahan, jossa sain lopullisesti karistettua menneisyyden haamut. Etteikö muka ympäristönvaihdos auta, pyh! Tietty pitää olla valmis näkemään ja kokemaan uutta. Vanhassa, surullisessa ympäristössä se ei onnistu. Sitä vaan jää makaamaan sänkyyn, sohvalle, jopa lattialle. Been there.

Välillä nukun en vain kellon ympäri, vaan vuorokaudet läpeensä. Olen loputtoman väsynyt, mutta sittenkin kun uni ei enää tule, ei ole motivaatiota herätä. Tässä jokin aika sitten nukuin kaksi päivää, en syönyt enkä juonut mitään ja tajusin, että jos jatkaisin vielä, makaisin vaan ja nukkuisin, saattaisin näivettää itseni hengiltä. Ei tarvitsisi olla aktiivisesti itsetuhoinen, vain olla tekemättä mitään. Sitten nousin, koska mulla on mies joka rakastaa mua.

Tällaiseksi se aina menee kun olen jonkin aikaa syömättä lääkkeitä. En kai vaan usko että oikeasti tarvitsen niitä varmaan lopun ikääni. Nyt aloitin taas.

Koti on aina ollut aivan hirveässä kunnossa, mutta omistusasunnossa siitä ei niin tarvitse olla huolissaan, kukaan ei puutu eikä kukaan käy meillä näkemässä tätä.

Voi ei, pystyn samaistumaan sinuun täysin. Itse tosin voin suhteellisen hyvin tällä hetkellä, mutta yleisfiilis on että ei kiinnosta vittuakaan yhtään mikään. Tsemppiä siis, et ole ainoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksat silti täällä ruikuttaa ihan kiitettävästi.

Jos ei terapia tai lääkkeet maistu, mitä helvettiä eteesi vielä pitäisi tehdä?

Masennus ei makaamalla parane ja jos olet noin hoitokielteinen, hauskaa loppuelämää vaan...

Anna edes koira kunnon kotiin, jos et sitäkään pysty lenkittämään.

Jees. Tulihan se sieltä. Okei, kysyin onko muita saman läpi käyneitä niin se on ruikuttamista? Ok. Terapia tai lääkkeet ei maistu? Anteeksi nyt kovasti, jos eivät kohdallani toimineet. Missään kohtaa en ole sanonut ettenkö voisi yrittää uudestaan. Se vaan on hiton hankalaa kun olotila on luokkaa viillänkö ranteeni nyt vai huomenna. Mä yritän.

Ja tuo koira on se, mikä pitää mut järjissäni. Ruokaa sille on aina, vesikippo täynnä ja joka päivä pääsee ulos, useasti, mutta koirapuistoon tai pitkille lenkeille musta ei enää ole. 

Luuletko todella, että tämä on musta jotenkin kivaa? Että on ihan mahtavaa miettiä itsemurhaa päivittäin, oksentaa ihan fyysisesti, itkeä ja miettiä että miksi? Kattoa tota parasta rakkia ikinä ja pohtia miksi en ole sille(kään) se sama joka olin aikaisemmin?

Hauskaa loppuelämää sullekin.

ap

Kanavoi tuo aggressio rakentavasti, ts. mene lenkille, lue, pese pyykkiä, kirjoita runoja, whatever. Et näköjään ole liian masentunut räkyttämään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän meitä on muitakin, kämppä on täysin kaaoksessa, häätö tuli myös.

En voi käsittää, miksi sairastuin tähän!

Miten sinulla tuo asia etenee? Itsellä siis sama tilanne päällä ja sain nyt ensin ajan sossuun.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mulla auttoi, kun tein selvän irtioton menneestä elämästäni.

Vaihdoin asuinpaikkaa, ja tuntui hyvältä aloittaa uusi elämä jossain, missä minua ei tunnettu. Eikä ollut leimaa.

Moni nyt sanoo, ettei itseään pääse pakoon, turha muuttaa. Mutta se ei ole totta. Minähän oikeasti tykkäsin/tykkään itsestäni, en tykännyt siitä rauniosta, mikä minusta oli tullut kovia koettuani. Myöhemmin muutin jopa ulkomaahan, jossa sain lopullisesti karistettua menneisyyden haamut. Etteikö muka ympäristönvaihdos auta, pyh! Tietty pitää olla valmis näkemään ja kokemaan uutta. Vanhassa, surullisessa ympäristössä se ei onnistu. Sitä vaan jää makaamaan sänkyyn, sohvalle, jopa lattialle. Been there.

Kiitos, olet ihana, mutta tein ton jo. Muutin pois kotikaupungistani ihan reippaasti kauemmas, hetken aikaa kaikki oli hyvin, sitten romahdin taas. Hommasin jopa työpaikan, jonka sitten menetin, kun en pystynyt siihen. Ulkomaat voisi olla vaihtoehto. Ja mietin myös sitä, jos koittaisin etsiä jonkun psykiatrisen päivystyksen täältä? Pääsiskö siitä eteenpäin? Pelottaa sekin, että jousuisin johonkin "hullujen" osastolle. Ymmärrättekö?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mulla auttoi, kun tein selvän irtioton menneestä elämästäni.

Vaihdoin asuinpaikkaa, ja tuntui hyvältä aloittaa uusi elämä jossain, missä minua ei tunnettu. Eikä ollut leimaa.

Moni nyt sanoo, ettei itseään pääse pakoon, turha muuttaa. Mutta se ei ole totta. Minähän oikeasti tykkäsin/tykkään itsestäni, en tykännyt siitä rauniosta, mikä minusta oli tullut kovia koettuani. Myöhemmin muutin jopa ulkomaahan, jossa sain lopullisesti karistettua menneisyyden haamut. Etteikö muka ympäristönvaihdos auta, pyh! Tietty pitää olla valmis näkemään ja kokemaan uutta. Vanhassa, surullisessa ympäristössä se ei onnistu. Sitä vaan jää makaamaan sänkyyn, sohvalle, jopa lattialle. Been there.

Kiitos, olet ihana, mutta tein ton jo. Muutin pois kotikaupungistani ihan reippaasti kauemmas, hetken aikaa kaikki oli hyvin, sitten romahdin taas. Hommasin jopa työpaikan, jonka sitten menetin, kun en pystynyt siihen. Ulkomaat voisi olla vaihtoehto. Ja mietin myös sitä, jos koittaisin etsiä jonkun psykiatrisen päivystyksen täältä? Pääsiskö siitä eteenpäin? Pelottaa sekin, että jousuisin johonkin "hullujen" osastolle. Ymmärrättekö?

ap

Jos oikeasti tulee seinä vastaan niin se päivystys on oikea osoite. Muuten kannattaa ottaa yhteyttä kunnasta riippuen terveyskeskukseen tai mielenterveystoimistoon. Masentuneita ei mihinkään "hullujen" osastolle laiteta vaan on omat osastonsa josta pääsee liikkumaan sisään ja ulos ihan miten itse tahtoo. Niissä pääsee oikeasti levähtämään kun ruoka jne tuodaan nokan eteen ja samalla saa terapiaa jne. Mutta yleensä niihin ei laiteta jos pärjää edes jotenkin kotona. Sen sijaan jaat keskusteluapua sielä mtt:llä ja lääkityksen.

Olin. Nukuin monta vuorokautta putkeen, mitä nyt välillä hoipertelin vettä juomaan ja veskissä käymään. En käyttänyt alkoholia kuitenkaan.

Mutta se meni ohi. Loppuelämäni toki otan mielialalääkitystä.

Tsemppiä!

Minäkin olin tuossa jamassa 7 vuotta sitten. Makasin yöt sängyssä ja tuijotin kattoa kun en saanut unta, kun nukahdin vihdoin, nukuin 14 tuntia. En olisi millään jaksanut nousta sängystä, monesti jäinkin sänkyyn. En juonut alkoholia kuin joskus viikonloppuisin kavereiden kanssa, vain silloin olin iloinen. Muutoin en uskaltanut astua ovestakaan ulos, välillä oli pakko käydä kaupassa ostamassa ruokaa ja herkkuja. Tuolloin yritin piiloutua kaikilta ettei kukaan huomaisi, en katsonut muita ihmisiä kun ajattelin että niin hekään eivät katso minua.

En tiedä mitä tapahtui ja miten pääsin ylös sieltä suosta. Suunnittelin jo itsemurhani, läheiset olivat ainoa syy miksi en tappanut itseäni. Nykypäivänä olen onnellinen että olin niin raukka etten uskaltanut tappaa itseäni. Kuitenkin, lopulta menin työkkäriin, jossa minulle sattui ihana työntekijä joka heti näki että olen masentunut (vaikka tässä vaiheessa pahin oli jo ohi). Hän ohjasi minut psykologille. Ymmärrän että moni saa helpotusta lääkkeistä, minä en ole ikinä syönyt mitään ja nykyään olen onnellinen ja "normaali". Tärkeintä minulle on että ilmaisen itseäni (ajatukseni ja tunteeni) ja että saan tehdä sitä mitä haluan. Masennus kulkee aina mukanani, vaanii nurkan takana. Nykyään näen varoitusmerkit ajoissa ja osaan reagoida niihin niin että en vajoa takaisin sinne suohon missä olin monta vuotta. Ensi kerralla en ehkä selviä sieltä hengissä.