Loukussa avioliitossa

Melkein kysyin että miksi kärsit ja elätät moista loista, mutta luin otsikon uudelleen ja tajusin että olette naimisissa ja sinun on pakko. Miksi olette menneet naimisiin? Onko mitään alkuaikojen onnesta enää jäljellä?

Niin no, usko pois ihan rakkaudesta menin (tai niin ainakin luulin). Hän on aina kohdellut minua hyviä verrattuna esimerkiksi suomalaisten kanssa jakamiini pitkiin suhteisiin, joista jokainen on enemmin tai myöhemmin osoittautunut keskenkasvuiseksi taikka alkoholin suurkuluttajaksi.  Ehkei minulla ole vain ollut aiemmin tuuria ja nyt luulin että löytyi "se oikea". Tämmöistäkö se sitten on loppuelämä..?

Toisaalta, pitkän matkan suhteessa on vaikea oppia tuntemaan toista kunnolla kun asumisjärjestelyjäkään ei voi tehdä kuin muutamaksi kuukaudeksi. Ehdittiin kuitenkin olla yhdessä miltei vuosi ja siitäkin useampi kuukausi asua yhdessä.

Onko onnesta mitään jäljellä? Varmasti olisi, jos osaisin katsoa tarkemmin. Nyt on vain ajatukset sumentuneet niin, haluan vain pois ja äkkiä tästä tilanteesta. Ahdistaa ja vituttaa, heti herättyä. Yritin johonkin kunnan perheneuvolaan soitella muttei siellä kukaan vastaa..nyt etsin jotain parisuhdeterapia paikkaa jonka tietysti minä maksan.. 

-AP

Oon kuullu, että avioliitostakin voi päästä irti!

Älä ole kumppanisi äiti. Muuta asioita tai lähde.

Parisuhde terapiaa saa myös rahtta...

Toivottavasti jo tuo sun kahden vuoden kestämisjuttu helpottaa sua, tiedät, että jos asiat ei muutu paremmaksi, pääset kuitenkin vielä jatkamaan elämääsi.

Kokeilkaa asumuseroa niin kauan että mies saa asiansa kuntoon. Tiedän että masennuksesta ei noin vain toivuta, mutta jos oma aloitekyky on nolla, niin silloin ei varmasti parannuta. Nyt miehellä ei oo mitään syytä tehdä mitään koska sä oot ilmanen kotiorja hänelle. Ja eipä tuo siltä vaikuta että sun tunteet kiinnostaa. No, lopputuloksen näet kun ootte jonkun aikaa erillään. Ja älä ota takasin jos ainoa saldo tuosta ajasta on se, että lässyyttää rakkaudesta, ei voi elää ilman sua, ostaa kukkia, vie syömään, plää plää, vaan että hän on saanut jotain konkreettista aikaan oman hyvinvointinsa eteen ja oppinut käyttämään tiskikonetta!!

Lähde. Älä odota. Katkeroidut vain enemmän ja lopuksi ei löydä ulos tällaisestä suhteesta. Toista ei voi muuttaa, itseään voi, ainoastaan.

Olin samankaltaisessa suhteessa ja luulin että hyväksyttävää sekä nopeaa ratkaisua ei olisi, mutta oli. Päätin etten voi kantaa toisen selviämisestä ja pärjäämisestä huolta ja vastuuta. Luulin että toinen osapuoli ei selviä, mutta selvisi ja hienostikin kaikenlisäksi, kun huomasi että itsensäkin on tehtävä jotain oman itsensä eteen.

Olin vain kehittänyt ehkä itse omassa päässäni, että minun pitää jaksaa ja venyä oman mielenterveytenikin uhalla. Ei tarvitse.

Toinenhan menee just siitä missä aita on matalin ja näin ajaudutaan sellaiseen kuvioon jossa toinen uhrautuu ja toinen ottaa minkä voi.

Me selvittiin molemmat. Molemmilla nyt paljon paremmin tahoillaan.

En osaa sanoa muuta, kuin että jos sinusta tuntuu, että olet loukussa, niin tuskin se tunne poiskaan menee. Olet ehtinyt katkeroitua toisen elättämiseen ja jatkuvana kokkina/siivoojana/tukena olemiseen. Tämä tulee luultavasti painamaan suhdettanne myöhemminkin.

Puolison muuttaminen saadaan järjestymään aina jotenkin. Tärkeintä on, että ajattelet tilanteessa itseäsi.

No sepä, kun Suomessa hän ei voi saada asuntoa kun tulot on sen pyöreät 0, saa jonnin verran rahallista tukea kotoaan ja kotimaastaan mutta Suomesta ei saa tukia (ihan loogista, en väitäkään että pitäisi saada). Tosin, hänellä voisi olla tietty mahdollisuus olla vanhemmillaan kotimaassaan kesän, kun epäilen että noita töitä järjestyy täksi(kään) kesäksi. Ja jos katselen vielä yhden kesän sitä kotona koneen ääressä istumista verhot kiinni, minulla hirttää kiinni se on varmaa. Täytynee ehdottaa..sillä aikaa voisi kumpikin miettiä tahollaan, ainakin toivottavasti. 

Hän on ollut itsetuhoinen aikoinaan ennen kuin tavattiin, siksi pelkään että hän saattaisi tehdä itselleen mahdollisesti jotain..ei ole kyllä puhunut mitään sen suuntaista mutta noh, mistä sen tietää. Toisaalta, hän ei tee muuta oman hyvinvointinsa eteen kuin syö lääkkeensä ja ne pelit ovat kuulemma hänen henkireikänsä. Itsellä onkin juuri se olo mitä joku tässä kuvasi; pitää jaksaa ja venyä oman henkisen ja fyysisen terveyden uhalla. Ja ne kumpikin alkaa olla katkolla. Fyysinen koska kroppa ei kestä enää töissä tehtävien lisätuntien rasitusta (fyysinen työ) ja pää nyt kaikkien yllämainittujen seikkojen takia. 

Häpeä on suuri, ja pettymys. Sain aikoinaan paljon kuittailuja tästä että avioidun ulkomaalaisen kanssa vain oleskeluluvan takia ja ei kyllä kannattaisi ja blah blah. Voin vain kuvitella sitä "mähän sanoin" -kuittailun määrää jos tämä tulee julki. Pettymys on myös iso, sitä epäilee itseään että enkö minä vai osaa olla suhteessa vai eikö vain itsellä ole ollut onnea..? Näen nykyisin jatkuvasti unia että olisin tilanteesta vapaa. :(

En osaa kommentoida muuta uutta, mut tiedän tuon tunteen kun pitäis olla kieltenopettajana toiselle. Mullakin mies on ulkomaalainen ja odottaa, että opettaisin hänelle suomea. Se on oikeasti aika väsyttävää. Mä opiskelen vielä erään vieraan kielen opettajaksi, niin en jaksaisi sitä vielä kotona... Mut ei sun tarvii opettaa miestä, hän voi mennä jonnekin kurssille tai hankkia kavereita, joiden kanssa puhuu suomea.

Vierailija kirjoitti:

En osaa kommentoida muuta uutta, mut tiedän tuon tunteen kun pitäis olla kieltenopettajana toiselle. Mullakin mies on ulkomaalainen ja odottaa, että opettaisin hänelle suomea. Se on oikeasti aika väsyttävää. Mä opiskelen vielä erään vieraan kielen opettajaksi, niin en jaksaisi sitä vielä kotona... Mut ei sun tarvii opettaa miestä, hän voi mennä jonnekin kurssille tai hankkia kavereita, joiden kanssa puhuu suomea.

Juu, olen puolipakottanut kurssille, vaikkei mielestään sitä tarvitse. Sitten ihmettelee kun omassa koulussaan saadut pari kurssia ei vastaakaan sitä tasoa missä pitäisi olla kielikursseilla. Niin, se ei ehkä ihan riitä jos sen 2h viikossa opiskelee..koskaan en näe/kuule opiskelevan kotona, väittää niin tekevänsä kyllä kun en ole paikalla ja sitten suuttuu kun en usko. Uskokoon ken tahtoo, ei kuitenkaan käytä/kokeile kieltä kun olen kotona..

Kavereita on joitakin koulun kautta muttei hengaile heidän kanssaan kuin koulussa (jossa ei siis käy ennen kuin alan olemaan oikein pahantuulinen :D ). Minun kavereistani hän valittaa kun eivät koskaan ota yhteyttä, olen sanonut että itsekin pitää olla aktiivinen mutta aina tuntuu olevan joku tekosyy. Itse näen ihmisiä töissä ja harrastuksissa ja koulussa niin ihan joka hetki ei itseni tarvitse olla aktiivinen kavereiden suuntaan mutta epäilen et hän tuskin ketään vapaaehtoisesti kontaktoi.

Tuntuu että olen yrittänyt auttaa kaikessa, elämänjärjestämissä ja -hallinnassa, ruuanlaiton, kaupassakäynnin ja kielten opetuksessa, tsemppaamisessa koulun jaksamisen kanssa (mitä jaksettavaa siinä on kun ei siellä ole edes läsnäolopakkoa?) , kavereiden hankissa mutta kun ei niin ei..tuntuu että kaikessa on vikaa, mikään ei auta ja syyhän ei ole koskaan hänessä. Tuntuu, että itse kuvittelen kaiken ja hän suuttuu kun sanon ettei hän mielestäni yritä tarpeeksi. 

-AP

myykää kaikki mahdollinen pois, treenatkaa läskit pois ja lähtekää maailmalle.

Monet naiset nyt vaan kaipaa draamaa parisuhteeseensa ja valitsee puolisokseen luuseri lassukan.

Väsynyt vaimo kirjoitti:

-Mies on työtön mutta opiskelee. Pärjää kyllä koulussa muttei käy siellä juuri koskaan. Tämä ketuttaa minua erityisesti siksi, että välillä olisi kiva saada vuorostaan olla kotona yksin. Itsekin opiskelen ja olen vuorotyöläinen.

-Mies ei käy juuri missään tai näe ketään (ellei käy koulussa). Ei aina jaksaisi olla se ainut sosiaalinen kontakti kun itselläkin tuo sosiaalisuus vaatii "palautumista" työpäivän jälkeen.

-Mies on masentunut, käyttää kyllä lääkkeitä muttei suostu ottamaan tarjottua psykoterapiaa vastaa kun "ei siitä kuitenkaan mitään hyötyä olisi". Nukkuu myös todella paljon, 10-14h/päivä. Ja nyt jokaiselle, joka sanoo etten tiedä millaista on olla masentunut; kyllä tiedän, olen ollut samassa jamassa, käyn edelleen terapiassa mutta lääkkeitä en syö. Oman nukkumisen ja jaksamisen kanssa on niin ja näin mutta tuntuu ettei minulla ole vaihtoehtoja.

-Mitään kotitöitähän ei tapahdu poissaollessani ja tästä saakin riidan aikaiseksi kerran kuussa. Nyt olen enää lähinnä pyytänyt tiskaamaan, sekin sujuu puolitiehen mutta ruuanlaitossa likaantuneet kattilat jää jostain syystä kuitenkin kuuraamatta..? Niin ja minä muuten laitan sen ruuankin, jonka kaupasta kannan, töistä saamillani rahoilla. Paitsi jos on pitsaa tai ranskalaisia, niiden teko uunissa luonnistuu. Äiti on passannut aina.

-Ainoat aktiviteetit tuntuu olevan pelaaminen ja muutenki tietokoneiden ja elektroniikan kanssa räpeltely. Loisi edes uran sitten niistä mutta kun ei lähde niin ei lähde..tai edes mäkkärin keittiöstä mutta kun semmoista työtä ei voi ottaa vastaa missä "hän ei jaksaisi". Niin, mitenkäs se minun jaksaminen kun minulta ei edes kysytä? Muutenkaan hän ei juuri huolehdi itsestään, itselläni on kuitenkin harrastuksiakin ja pyrin tsemppaamaan itseäni että pysyisin kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Alkaa vaan tuo jatkuvan kannustamisen kyky itseltä hiipumaan...

En nyt tiedä pitäisikö tätä mainita koska tästä tulee kuitenkin niitä "no mitäs läksit" -kommentteja, eikä edes kovin oleellista; mies on ulkomaalainen, toisesta valkoisten kansoittamasta länsimaasta tosin jonka kulttuuri ei käytännössä eroa suomalaisuudesta.

-Suomenkielen opiskelu tuntuu tervanjuonnilta, epäilen tapahtuuko sitä itsenäisesti ollenkaan joten puoliksi pakotan suomenkielen kursseille. Kotona puhekielenä on englanti joka on toisen äidinkieli ja itselläni ei ole ongelmia sen kanssa. Kuitenkin, kieltä pitäisi oppia jos kansalaisuutta tai ylipäätään jotain töitä meinasi löytää.. Tästäkin saa jatkuvasti vääntää kun minun pitäisi kuulemma opettaa mutta sitten puhun liian nopeasti/hänellä ei ole sanavarastoa/minä sanoin että englannilla pärjää, selityksissä kyllä löytyy..

Minun pitäisi siis olla elättäjä, life coach, siivooja, kokki, kieltenopettaja ja ties mitä, alkaa olla oma jaksaminen aika äärirajoilla.. Onneksi ei ole lapsia. Mutta tunnen olevani silti loukussa, en pääse tästä suhteesta mihinkään kun toinen on rahaton eikä paikkaa mihin mennä, paitsi kotimaahansa eikä moinen järjestely onnistu tuosta vain.. Ajattelin, että annan käydä koulut loppuun (2 vuotta vielä) ja jos ei muutosta tapahdu (töitä ei löydy tai kotona ei petrata), sitten saa kyllä pakata kamansa ja ostaa paluulipun...

Kyllä avioliitostakin pääsee eroon, eroamalla. Onko miehen oleskelu- tai työlupa riippuvainen avioliitostanne eli sinusta? 

Kuinka kauan mies on ollut Suomessa, kuinka kauan oli elänyt täällä ennenkuin tutustuitte ja rakastuitte? 

Kerrot avauksessa mikä kaikki on miehessä pielessä. Mikä miehessä ja suhteessanne on hyvää, eli minkälaisten vastakkainasettelujen kanssa painit? Mikä sinussa on elämänkumppanina pielessä/ hyvää?

Mitä kamalaa sinun elämässäsi tapahtuisi jos eroaisit miehestäsi? Lapsistaan on vastuussa hautaan saakka, elämänkumppanistaan vain suhteen ajan.

ylös sieltä masennuksesta kirjoitti:

myykää kaikki mahdollinen pois, treenatkaa läskit pois ja lähtekää maailmalle.

Maailmaa on nähty, nyt pitäisi välillä hoitaa ne koulutkin kunnialla. :D Läskiä ei ole ja Ikean kalusteista saatavalla hinnalla ei juurikaan matkustella mutta pistän korvan taakse! :D Onneksi masennuskin lähtee vain "ottamalla itseään niskasta kiinni", miten se olikaan päässyt unohtumaan! ^^

-AP

Vierailija kirjoitti:

Monet naiset nyt vaan kaipaa draamaa parisuhteeseensa ja valitsee puolisokseen luuseri lassukan.

Juu ei kiitos, draamaa on nähty (uskomatonta kyllä, miehetkin osaavat tämä kiukuttelun jalon taidon?), ja sitä nimenomaan on tässä puolisovalinnassa pyritty välttämään. Lassukat harvemmin moista saavat aikaan?  Kaipaan tasapuolista kumppanuutta, en draamaa taikka sitä suurta satua.  

-AP

Pyöräytät pari lasta niin onnenne on täydellistä ja kaikki huolenne väistyy...just kidding XD

Nyt kannattaa miettiä, että onko tämä se mitä haluat katsella lopun elämääsi.  Ehkä suhteenne parhaat päivät ovat menneet ja olisi aika miettiä avioeroa, jos huonoja fiiliksiä on enemmän kuin hyviä. Mieti rauhassa asioita, ei kannata pelätä yksinäisyyttä tai yksin jäämistä vaan mieti millaista elämää haluat oikeasti viettää ja millaisen kumppanin haluat. Mt-ongelmaisen kumppanin hoivaaminen ja perässä vetäminen voi ajaa sinutkin masennukseen.

En ymmärrä mi,si sun pitäisi 2 v kestää, että saisi koulun loppuun. Itse sanot, ettei hän käy siellä ja varmaan samainen koulu löytyy kotimaastakin. Jos rahaa tulee kotimaasta, eiköhän niillä voi lentolipun kotimaahan ostaa. En oikeastaan ymmärrä mikä ongelna on erota?? Ei ole lapsia, ei väkivaltaa mitä pelätä.... sullahan eroista helpoin, kun vaan eri vireille ja nies kotimaahan.

Se vaan haluaa lojua kotona ja antaa sinun maksaa kaikki. Nosta se pihalle! Ota sitä ennen sen verran paljon lainaa ettet joudu maksamaan sille tasinkoa lainkaan.

Nyt teet niin, että tästä lähtien puhut miehellesi vain suomea. Englanniksi sanot vain sellaisen asian, jonka ymmärtäminen on täysin välttämätöntä (esim. mihin aikaan tavataan jossain) ja senkin englanniksi vasta sitten, kun olet sen sanonut suomeksi ensin ainakin kolmeen kertaan. Jos teet näin, niin puolen vuoden päästä miehesi puhuu jo sujuvasti suomea. Todennäköisesti kaikki muutkin ongelmat helpottavat kielitaidon myötä.

Älä siis yritä opettaa hänelle suomea, vaan yksinkertaisesti puhut hänelle vain suomea. Olen itse töissä yliopistolla, jossa on paljon ulkomaalaisia työntekijöitä. Ei kukaan heistä ole oppinut suomea kielikursseilla. Ainoat, jotka osaavat suomea sujuvasti ovat niitä, joka ovat päivittäin jossain paikassa, jossa joku osaa englantia niin huonosti, että heidän on pakko käyttää suomea.