Loukussa avioliitossa

-Mies on työtön mutta opiskelee. Pärjää kyllä koulussa muttei käy siellä juuri koskaan. Tämä ketuttaa minua erityisesti siksi, että välillä olisi kiva saada vuorostaan olla kotona yksin. Itsekin opiskelen ja olen vuorotyöläinen.

-Mies ei käy juuri missään tai näe ketään (ellei käy koulussa). Ei aina jaksaisi olla se ainut sosiaalinen kontakti kun itselläkin tuo sosiaalisuus vaatii "palautumista" työpäivän jälkeen.

-Mies on masentunut, käyttää kyllä lääkkeitä muttei suostu ottamaan tarjottua psykoterapiaa vastaa kun "ei siitä kuitenkaan mitään hyötyä olisi". Nukkuu myös todella paljon, 10-14h/päivä. Ja nyt jokaiselle, joka sanoo etten tiedä millaista on olla masentunut; kyllä tiedän, olen ollut samassa jamassa, käyn edelleen terapiassa mutta lääkkeitä en syö. Oman nukkumisen ja jaksamisen kanssa on niin ja näin mutta tuntuu ettei minulla ole vaihtoehtoja.

-Mitään kotitöitähän ei tapahdu poissaollessani ja tästä saakin riidan aikaiseksi kerran kuussa. Nyt olen enää lähinnä pyytänyt tiskaamaan, sekin sujuu puolitiehen mutta ruuanlaitossa likaantuneet kattilat jää jostain syystä kuitenkin kuuraamatta..? Niin ja minä muuten laitan sen ruuankin, jonka kaupasta kannan, töistä saamillani rahoilla. Paitsi jos on pitsaa tai ranskalaisia, niiden teko uunissa luonnistuu. Äiti on passannut aina.

-Ainoat aktiviteetit tuntuu olevan pelaaminen ja muutenki tietokoneiden ja elektroniikan kanssa räpeltely. Loisi edes uran sitten niistä mutta kun ei lähde niin ei lähde..tai edes mäkkärin keittiöstä mutta kun semmoista työtä ei voi ottaa vastaa missä "hän ei jaksaisi". Niin, mitenkäs se minun jaksaminen kun minulta ei edes kysytä? Muutenkaan hän ei juuri huolehdi itsestään, itselläni on kuitenkin harrastuksiakin ja pyrin tsemppaamaan itseäni että pysyisin kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Alkaa vaan tuo jatkuvan kannustamisen kyky itseltä hiipumaan...

En nyt tiedä pitäisikö tätä mainita koska tästä tulee kuitenkin niitä "no mitäs läksit" -kommentteja, eikä edes kovin oleellista; mies on ulkomaalainen, toisesta valkoisten kansoittamasta länsimaasta tosin jonka kulttuuri ei käytännössä eroa suomalaisuudesta.

-Suomenkielen opiskelu tuntuu tervanjuonnilta, epäilen tapahtuuko sitä itsenäisesti ollenkaan joten puoliksi pakotan suomenkielen kursseille. Kotona puhekielenä on englanti joka on toisen äidinkieli ja itselläni ei ole ongelmia sen kanssa. Kuitenkin, kieltä pitäisi oppia jos kansalaisuutta tai ylipäätään jotain töitä meinasi löytää.. Tästäkin saa jatkuvasti vääntää kun minun pitäisi kuulemma opettaa mutta sitten puhun liian nopeasti/hänellä ei ole sanavarastoa/minä sanoin että englannilla pärjää, selityksissä kyllä löytyy..

Minun pitäisi siis olla elättäjä, life coach, siivooja, kokki, kieltenopettaja ja ties mitä, alkaa olla oma jaksaminen aika äärirajoilla.. Onneksi ei ole lapsia. Mutta tunnen olevani silti loukussa, en pääse tästä suhteesta mihinkään kun toinen on rahaton eikä paikkaa mihin mennä, paitsi kotimaahansa eikä moinen järjestely onnistu tuosta vain.. Ajattelin, että annan käydä koulut loppuun (2 vuotta vielä) ja jos ei muutosta tapahdu (töitä ei löydy tai kotona ei petrata), sitten saa kyllä pakata kamansa ja ostaa paluulipun...