Onko kukaan päässyt (itsenäisesti) sosiaalisten tilanteiden pelosta eroon?

Ihanan rohkaisevia nämä viestit. Lueskelin kokemuksia eräältä toiselta palstalta ja siellä (ilmeisesti nuori henkilö) kysyi, että voiko sosiaaliseen fobiaan saada elääkepäätöksen. Tuli jotenkin kamala olo siitä, että joku edes ajattelee sellaista. Siis pelkkä ajatus on todella masentava, jos alle 3-kymppisenä joutuisi jo putoamaan kelkasta.

Itseäni rohkaisee eniten sellainen ongelman vähättely. Siis jos jollekin kertoisin tästä ja hän vastaisi voivottelen ja kuinka vakavasta ongelmasta on kyse, niin varmasti itsekin panikoituisin. Mutta kun yritän vähätellä tätä niin tuntuu itsestänikin paljon huojentuneemmalta. Onko tässä mitään logiikkaa? Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla se menee kausittain. Eli kun pakotan itseni sosiaalisiin tilanteisiin säännöllisesti, se helpottuu ja välillä jopa katoaa kokonaan. Jos ei ole mitään säännöllistä sosiaalista meininkiä, tuntuu tosi vaikealta palata ihmisten pariin.

Mulla on sama. MItä pidempään viettää aikaa yksin sitä vaikeampaa on mennä ihmisten ilmoille. Mutta sitten taas esim. matkoilla, kun on koko ajan ihmisten parissa niin se kanssakäyminen on edes hieman sujuvampaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole ikinä ollut pahimmasta päästä ahdistujia, nautin esimerkiksi kaupassa käynnistä ihan suunnattomasti, ja suurin osa päivittäisistä askareista sujuu muutenkin hyvin. Harrastukset ja esimerkiksi puhelinsoitot sen sijaan on aina olleet mulle hirveän vaikeita. Vaikka kuinka haluaisin harrastaa tai aloittaa uuden harrastuksen tai tutustua uusiin tyyppeihin ja olla sosiaalinen, en vain pysty siihen. Olen kuitenkin selvinnyt töissä suhteellisen hyvin, ja pystyn esiintymään ilman isompia ongelmia (jännitän, mutta se ei varsinaisesti ahdista).

Lääkitys (Propral) auttaa jonkin verran, tosin enemmän ehkä plasebovaikutuksen kautta. Ajattelen, että olen nyt rauhallisempi enkä voi saada paniikkikohtausta, koska betasalpaajat vaikuttavat fyysisiin reaktioihin eivätkä niinkään pään sisäiseen ahdistukseen, joten pysyn rauhallisempana. Terapia mulla ei sen sijaan auttanut yhtään. Kävin noin vuoden, altistusportaita kokeiltiin, ja haitallisten ajatusmallien tunnistamista, mutta se tuntui kaikki mun kohdalla niin turhauttavalta. En pystynyt löytämään mitään ajatuksia sieltä taustalta (toisin kuin ap ehkä sanoi löytäneensä? ehkäpä kognitiivisesta psykoterapiasta voisi olla sinulle apua!) eikä puhelimen käteen poimiminen aiheuttanut mitään ahdistusta, joten hiljalleen altistaminen sillä nimenomaisella tavalla tuntui pelkästään tyhmältä. Lopulta tuntui siltä, kuin terapeuttikin olisi halunnut minusta eroon kun en osannut "reagoida oikein".

Altistaminen itsenäisesti tekemällä esimerkiksi kavereiden tukemana ahdistavia asioita on toiminut minulle, samoin välttäminen niissä tilanteissa, joissa en pysty toimimaan "normaalisti". Minun on soitettava töissä puheluita, mutta koska pahinta ahdistusta aiheuttaa soittaminen silloin, kun huonekaveri on paikalla, soitan silloin kun ei ole, jos on pakko, ja muulloin lähetän aina sähköpostia. Toisto ja pakko auttavat.

Olen jotenkin itsekin miettinyt tuota, että terapia ei välttämättä olisi ihan mulle. Ehkä sieltä saisi tehtäviä, joita pitäisi sitten terapiaistuntojen välissä toteuttaa. Mutta toisaalta yhtä hvyin voisin ladata jonkin sosiaalisten tilanteiden pelon itsehoito-ohjelman ja tehdä näitä "tehtäviä" itsenäisesti. Koska jotenkin tuntuu ehkä hieman oudolta ajatukselta käydä joitakin pelkotiloja terapeutin kanssa läpi, kun se pelkkä puhuminen ei kuitenkaan auta. Ja tuntuu, että mietin nyt jo liikaa näitä asioita, niin lisättynä terapia niin velloisinko 24/7 omissa olotiloissani. Toisaalta saisi ehkä toisenlaista perspektiiviä ja irti niistä virheellisistä ajatusmalleista. Mutta en tiedä, ehkä sitä voisi kokeilla. En ole ikinä ollut terapiassa, niin en tiedä minkälainen olisi sopivin. [b]Itsekin haluaisin harrastaa mutta jo pelkästään kuntosalille lähteminen tuntuu liian jännittävältä. Ap [/b]

Ap, mä kävin just eilen salilla kaverin puoliksi pakottamana (vaikka tietenkin omasta tahdostani). Ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen. Toivottavasti sinäkin löydät (ja varmasti lopulta löydät) jonkun keinon harrastaa. Kavereista tai kumppanista voi olla siinä iso apu sellasen positiivisen sosiaalisen paineen muodossa.

Tuo sama, jolle vastasit

Vierailija kirjoitti:

Mua aina ihmetyttää että mitä sosiaalisten tilanteiden pelkoisia ovat nämä joilla on työpaikat ja kaveripiirit, puolisot ja perheet. Ei ilmeisesti sitten ainakaan ole pelosta haittaa arjessa.

Niin, miten he sitten pystyvät käymään vaikka töissä? Mä en oikein pysty. Käyn kerran viikossa kuntouttavassa.

Ehkä sellaiset ihmiset on rohkeita, koska pelosta huolimatta pystyvät menemään töihin tai lähestymään ihastuksiaan, tai niin hyvännäköisiä, että heitä lähestytään ja halutaan, vaikka eivät uskaltaisi antaa itsestään mitään. Tai he rohkaisuvat, kun tutustuvat ihmiseen tarpeeksi hyvin.

(Sama kuin joku sanoo olevansa ruma, ja sit se kehtaa käydä töissä, on tässä pinnallisessa maailmassa saanut rakastavan puolison, joka on vielä halunnut sitoutua tämän kanssa geenejä jatkamaan, kavereita ym. Hämmentävää. Eihän se "rumuus" sitten edes mitään haittaa.)

nro 39

Mulla ei tunnu auttavan siedätykset, vaan mitä useemmin käyn samassa tilanteessa, sitä enemmän ahdistun ja sitä enemmän tahdon vain pois. En muista yhtään tilannetta elämästä, että aluksi olisin ollut pitkään siellä ahdistunut ja ruvennut ajan kanssa sitten rentoutumaan.

Poikkeus: koulussa se vika päivä / vikat päivät ennen kesälomaa. Muistan et sillon olin jotenki vapautunu. Ku tiesin että mun ei tarvinnu palata pian ja jatkaa siitä mihin jäin "sosiaalisesti". Et jotenki ku aattelee, et pääsee pois, ni sitä ei enää aattele niin vakavasti tai jotain.

Hengittämällä pitkään ja syvään oon minäkin saanut itseni rauhoitettua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla auttoi terapia hirveästi, nyt ei tunnu mikään missään.

Minkä tyyppinen terapia oli ja kuinka usein kävit? Itse olen meittinyt terapiaa mutta tottahan se on, että altistumalla peloista voi päästä yli, niin luulisi, ettei siihen välttämättä tarvitsisi terapiaa. Tietysti olisi hyvä tietää, että mistä nämä pelot on ylipäätään syntyneet. Ap

Kävin ryhmäterapiassa jossa käsiteltiin juuri sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kesti noin kolme kuukautta. Kerran viikossa käsiteltiin sairautta, puhuttiin ja opeteltiin sietämään ahdistusta. Siitä oli todella paljon apua, mutta vasta sen jälkeen pystyin altistamaan itseni pelolle ja etenemään asian kanssa, nyt olen päässyt voiton puolelle ja pystyn elämään normaalia elämää. 

En kokonaan mutta huomattavasti vähentynyt. Ei se onnistu yksin kotona teoretisoimalla vaan pitää hankkiutua ihmisten seuraan ja kohdata ne omat pelot. Meditointi voi auttaa tässä myös vähän kun tajuaa että kaikki on vain oman pään sisäistä ja pelot johtuu jostain aivojen mantelitumakkeen oireilusta, eikä vastaa todellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole ikinä ollut pahimmasta päästä ahdistujia, nautin esimerkiksi kaupassa käynnistä ihan suunnattomasti, ja suurin osa päivittäisistä askareista sujuu muutenkin hyvin. Harrastukset ja esimerkiksi puhelinsoitot sen sijaan on aina olleet mulle hirveän vaikeita. Vaikka kuinka haluaisin harrastaa tai aloittaa uuden harrastuksen tai tutustua uusiin tyyppeihin ja olla sosiaalinen, en vain pysty siihen. Olen kuitenkin selvinnyt töissä suhteellisen hyvin, ja pystyn esiintymään ilman isompia ongelmia (jännitän, mutta se ei varsinaisesti ahdista).

Lääkitys (Propral) auttaa jonkin verran, tosin enemmän ehkä plasebovaikutuksen kautta. Ajattelen, että olen nyt rauhallisempi enkä voi saada paniikkikohtausta, koska betasalpaajat vaikuttavat fyysisiin reaktioihin eivätkä niinkään pään sisäiseen ahdistukseen, joten pysyn rauhallisempana. Terapia mulla ei sen sijaan auttanut yhtään. Kävin noin vuoden, altistusportaita kokeiltiin, ja haitallisten ajatusmallien tunnistamista, mutta se tuntui kaikki mun kohdalla niin turhauttavalta. En pystynyt löytämään mitään ajatuksia sieltä taustalta (toisin kuin ap ehkä sanoi löytäneensä? ehkäpä kognitiivisesta psykoterapiasta voisi olla sinulle apua!) eikä puhelimen käteen poimiminen aiheuttanut mitään ahdistusta, joten hiljalleen altistaminen sillä nimenomaisella tavalla tuntui pelkästään tyhmältä. Lopulta tuntui siltä, kuin terapeuttikin olisi halunnut minusta eroon kun en osannut "reagoida oikein".

Altistaminen itsenäisesti tekemällä esimerkiksi kavereiden tukemana ahdistavia asioita on toiminut minulle, samoin välttäminen niissä tilanteissa, joissa en pysty toimimaan "normaalisti". Minun on soitettava töissä puheluita, mutta koska pahinta ahdistusta aiheuttaa soittaminen silloin, kun huonekaveri on paikalla, soitan silloin kun ei ole, jos on pakko, ja muulloin lähetän aina sähköpostia. Toisto ja pakko auttavat.

Olen jotenkin itsekin miettinyt tuota, että terapia ei välttämättä olisi ihan mulle. Ehkä sieltä saisi tehtäviä, joita pitäisi sitten terapiaistuntojen välissä toteuttaa. Mutta toisaalta yhtä hvyin voisin ladata jonkin sosiaalisten tilanteiden pelon itsehoito-ohjelman ja tehdä näitä "tehtäviä" itsenäisesti. Koska jotenkin tuntuu ehkä hieman oudolta ajatukselta käydä joitakin pelkotiloja terapeutin kanssa läpi, kun se pelkkä puhuminen ei kuitenkaan auta. Ja tuntuu, että mietin nyt jo liikaa näitä asioita, niin lisättynä terapia niin velloisinko 24/7 omissa olotiloissani. Toisaalta saisi ehkä toisenlaista perspektiiviä ja irti niistä virheellisistä ajatusmalleista. Mutta en tiedä, ehkä sitä voisi kokeilla. En ole ikinä ollut terapiassa, niin en tiedä minkälainen olisi sopivin. [b]Itsekin haluaisin harrastaa mutta jo pelkästään kuntosalille lähteminen tuntuu liian jännittävältä. Ap [/b]

Ap, mä kävin just eilen salilla kaverin puoliksi pakottamana (vaikka tietenkin omasta tahdostani). Ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen. Toivottavasti sinäkin löydät (ja varmasti lopulta löydät) jonkun keinon harrastaa. Kavereista tai kumppanista voi olla siinä iso apu sellasen positiivisen sosiaalisen paineen muodossa.

Tuo sama, jolle vastasit

Itsekin kävin vielä reilu parikymppisenä paljon salilla, jopa yksin ja nautin siitä. Niin ne asiat ja tilanteet muuttuu. Olen ajatellut yrittäväni tutustua muihin peloista kärsiviin myös, niin ehkä olisi helpompi käydä vaikka kahvilla, kun tietäisi, että toisella on samanlainen ongelma.

Tsemppiä sulle, hienoa että pystyit lähtemään! Siitä se lähtee!! Ap

Mulla ei ole ollut mitään diagnoosia, mutta pelkäsin ihmisiä ja piilottelin kotona pimeään asti, punastelin, jos joku puhui mulle jne. Olen päässyt tuosta oikeastaan nyt eroon, mutta tie yksin ilman terapiaa ja lääkitystä on ollut pitkä. Olisin ehdottomasti hakea apua, jos olisin tiennyt paremmin.

Eli minulla on auttanut aika, omat tavoitteet ja ulkomailla oleskelu ja tilanteet joissa on ollut pakko selviytyä. Jos en olisi halunnut opiskella tiettyjä aineita, niin tuskin olisin kehittynyt näin paljon. Harmillista tietenkin se, että opiskeluaika on mennyt enemmän itsensä parantamiseen kuin varsinaisiin opintoihin. Mutta... mulla nyt on ollut tällainen tie. Suosittelen ammattiavun hakemista. Siitä voi irrottautua, jollei se toimi, mutta että edes kokeilee.

Vierailija kirjoitti:

En, ainoastaan ehkä näennäisesti siten että ympäristö on erilainen.

Jos menisin kouluun, ollen siellä lukuisien luokkatovereiden joukossa säännöllisesti, varmasti pelot palaisivat. Ellen keksisi jotain pakokeinoa, en tiedä.

Käyn välillä eri kaupungeissa, vapauttavaa kun kukaan ei tunne. Pieni ahdistus on silti koko ajan olossa, kun vastaan kävelee ihmisiä, tulee autoja jne.

Alkoholia en paljon juo, mutta sen ansiosta olen pari kertaa päässyt juttelemaan jopa miehille, mitä ei muuten ikinä tapahdu. Suvussa kuitenkin alkoholismia enkä muutenkaan pidä tuota pitkäkestoisesti hyvänä ideana, joten en ole onneksi ainakaan vielä innostunut juomaan säännöllisesti. On kiva joskus harvoin käydä ja saada jotain sosiaalisuutta ja siten itsetunnolle boostia ilman niin suurta hermostuneisuutta. Kuitenkin siitä jää aina sellainen tunne: pitikö se minusta oikeasti vai vain, koska oli kännissä? En onneksi tarvitse niin paljon ihmisten seuraa, että olisi tarvetta juoda useammin. Tykkään olla yksin, mikä vähän vie motivaatiotakin itsensä "parantamiselta".

Minua eniten ahdistaa sellaiset sosiaaliset tilanteet, joissa ollaan pitkään tekemisissä samojen ihmisten kanssa (ikätoverit pahimpia) ja muodostetaan aina se tietty kuva itsestä heidän mieliinsä. Siksi saatan olla ihan eri ihminen jonkun yksittäisen ihmisen seurassa, jota en koskaan enää näe. Mutta jos tiedän näkeväni sitä samaa ihmisjoukkoa usein jatkossakin, menen helposti lukkoon jo alussa. Siksi koulussa ollessani en pystynyt olemaan rennosti, kun tunsin pakottavaa tarvetta "esittää" pysyvästi sitä samaa ujoa, en pystynyt rohkaistumaan, koska oli joku ihme pelko, että se herättäisi huomiota. Kun taas jos ihminen ei tunne minua, niin mikään käytökseni ei herätä hänessä huomiota/yllättyneisyyttä, joten en joudu miettimään käytöstäni niin paljon vieraissa paikoissa.

Liikuttavaa kuinka samanlaisia kokemuksia ihmisillä on. Itsellänikin on juuri tuo, että pidän yksinolosta, joten se todella vie motivaatiota hakeutumisesta sosiaalisiin tilanteisiin. Toisaalta en tiedä pidänkö yksinolosta olosuhteiden pakosta vai olenko oikeasti muuttunut enemmän "itsenäiseksi", koska esim. vielä kouluaikana olin paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Mulla on jotenkin vielä sama, että tuntemattom kanssa on helpompaa. Mutta sitten, jos joku saa minusta hyvän kuvan niin se onkin jotenkin..pelottavaa. Pelkään, että se "illuusio" särkyy ja toinen ei enää jatkossa pidäkään minusta, niin jatkossa välttelen henkilön tapaamista. Todella outoa. Mutta pitää yrittä treenata tästä ajatusmallista pois. Löytyisikön täältä ihmisiä, joilla on vielä jonkinlaisia pelkotiloja ja olisivat halukkaita olemaan yhteyksissä. Ap

Onko kukaan päässyt mistä vitun jutusta? Sosiaali...täh?

Onko sinulla tilanteita missä sinulla on jäänyt suu auki koska minun suu on kiinni?

Up

Koen olevani jollakin tavalla parantunut. Viis vuotta sitten en olis uskonut, jos joku ois sanonut että valmistun vielä joskus koulusta. Takana kaks keskeytettyä toisen asteen koulutusta, ja pahat päänsisäiset ahistukset - fyysisiä oireita mulla ei ole ollut lainkaan. Itsenäisesti on ollut selvittävä, koska useista yrityksistä huolimatta en ole julkisesta terveydenhuollosta saanut mitään apua, päinvastoin olen saanut vähättelyä ja "muistat vaan hengittää" tasoisia ohjeita.

Mutta asiaan! Mullakin on auttanut tuo että oon puhunut asioista ääneen. Läheisille ja esimerkiksi työssäoppimispaikoissa kerroin suoraan asian laidan, niin ei tarvinnut stressata sitä että annan itsestäni ihan idiootin ja totuudesta poikkeavan kuvan kun olen ollut aina harkkajaksojen alussa ihan jäässä. Myöskin sellainen, esimerkiksi ystäväni kuljettaessa minua koulun pääsykokeisiin sanoin ääneen niitä asioita joita pelkään tulevassa tilanteessa, nehän on usein aika järjettömiä mulla ainakin ja sellaisia mihin tuskin kukaan kiinnittää edes huomiota. Kun ääneen sanoessa huomaa itsekin asian olevan ihan järjenvastainen, niin kai se pelko jotenkin laantuu. Pahimpiin tilanteisiin (esim just harjoittelujen ekat pari päivää tms uudet asiat) mulla on opamox 15mg käytössä, jota ei muuten sitäkään mulle julkiselta puolelta määrätty. Aina vaan ois masennuslääkkeitä tyrkytetty mutta ei kiitos.

Valmistuin muuten ihmisläheiselle alalle! Harjoittelujen altistuminenkin on varmasti tehnyt osansa olojen kohentumisen kannalta. Toisaalta jos en pian saa töitä vaan saan käpertyä omaan itseeni jälleen niin liekö sitä uskaltaa töihin sitten mennäkään..nyt ainakin tuntuu vielä hyvältä :)

Vierailija kirjoitti:

Koen olevani jollakin tavalla parantunut. Viis vuotta sitten en olis uskonut, jos joku ois sanonut että valmistun vielä joskus koulusta. Takana kaks keskeytettyä toisen asteen koulutusta, ja pahat päänsisäiset ahistukset - fyysisiä oireita mulla ei ole ollut lainkaan. Itsenäisesti on ollut selvittävä, koska useista yrityksistä huolimatta en ole julkisesta terveydenhuollosta saanut mitään apua, päinvastoin olen saanut vähättelyä ja "muistat vaan hengittää" tasoisia ohjeita.

Mutta asiaan! Mullakin on auttanut tuo että oon puhunut asioista ääneen. Läheisille ja esimerkiksi työssäoppimispaikoissa kerroin suoraan asian laidan, niin ei tarvinnut stressata sitä että annan itsestäni ihan idiootin ja totuudesta poikkeavan kuvan kun olen ollut aina harkkajaksojen alussa ihan jäässä. Myöskin sellainen, esimerkiksi ystäväni kuljettaessa minua koulun pääsykokeisiin sanoin ääneen niitä asioita joita pelkään tulevassa tilanteessa, nehän on usein aika järjettömiä mulla ainakin ja sellaisia mihin tuskin kukaan kiinnittää edes huomiota. Kun ääneen sanoessa huomaa itsekin asian olevan ihan järjenvastainen, niin kai se pelko jotenkin laantuu. Pahimpiin tilanteisiin (esim just harjoittelujen ekat pari päivää tms uudet asiat) mulla on opamox 15mg käytössä, jota ei muuten sitäkään mulle julkiselta puolelta määrätty. Aina vaan ois masennuslääkkeitä tyrkytetty mutta ei kiitos.

Valmistuin muuten ihmisläheiselle alalle! Harjoittelujen altistuminenkin on varmasti tehnyt osansa olojen kohentumisen kannalta. Toisaalta jos en pian saa töitä vaan saan käpertyä omaan itseeni jälleen niin liekö sitä uskaltaa töihin sitten mennäkään..nyt ainakin tuntuu vielä hyvältä :)

Mullakaan ei ole oikeastaan minkäänlaisia fyysisiä oireita, punastumista lukuunottamatta. Tuo ääneen peloista kertominen varmasti auttaa.  Mutta itse ehkä pelkään sitä, jos vieraammille ihmisille puhuisin tästä, että minut jotenkin määriteltäisiin tämän "diagoosin" kautta. Tai sitten, että muut jotenkin koko ajan huomioisivat sen, että "pystytköhän nyt tähän, kun sulla on toi ym.." Tavallaan haluan olla mahdollisimman normaalisti ja huomaamattomasti.  En tiedä onko tämä toiveajattelua mutta luulen myös, että muut eivät välttämättä ottaisi niin todesta, jos kertoisin tästä. Vaikka sen nyt huomaa käytöksestäni, että vietän enemmän aikaa yksin.

Mulla on jotenkin niin vahvana se, että mietin mitä muut minusta mahtavat ajatella, että siitä ajatuksesta, kun pääsisin eroon niin kaikki olisi varmasti paljon helpompaa.  Ulkomailla on yleensä jotenkin helpompaa, kun saa olla täysin "anonyymina", eikä tarvitse esim. pelätä, että tulisi tuttuja vastaan. Mutta kyllä silti samat pelot  siellä on ja mietin sielläkin niin paljon, että mitä minusta ajatellaan. Siis tilanteissa, joissa olen täysin tuntemattomien kanssa, joita tuskin tulen enää ikinä sen jälkeen näkemään. Todella naurettavaa.

Todella hienoa lukea tälläisia kommentteja, että olet selvinnyt noin hyvin. Tsemppiä sulle vielä jatkoon, kyllä me selvitään! :-)