Onko kukaan päässyt (itsenäisesti) sosiaalisten tilanteiden pelosta eroon?

Mulla auttoi terapia hirveästi, nyt ei tunnu mikään missään.

Vierailija kirjoitti:

En halua kuulla mitään negatiivisia tarinoita tai lääkkeiden puolesta puhumista. :-) Vaan että onko joku pystynyt joko terapian avulla tai itsenäisesti työstämään ongelmaa ja lopulta rohkaistumaan?

Alkoholi ja univajeet pois. Aluksi kävin jossain rauhallisessa paikassa, kuten vaikka kirjastossa. Otin asenteen että toimii heti eikä jää kitumaan siihen olotilaan. Oma ongelmani oli lievä, lähinnä ylivalppaus mutta se lähti tuolla pois ehkä noin 6kk:n aikana.

Minkä tyyppisiä teillä nämä pelot ovat olleet, joista olette itse päässeet yli? Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla auttoi terapia hirveästi, nyt ei tunnu mikään missään.

Minkä tyyppinen terapia oli ja kuinka usein kävit? Itse olen meittinyt terapiaa mutta tottahan se on, että altistumalla peloista voi päästä yli, niin luulisi, ettei siihen välttämättä tarvitsisi terapiaa. Tietysti olisi hyvä tietää, että mistä nämä pelot on ylipäätään syntyneet. Ap

generalissue kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua kuulla mitään negatiivisia tarinoita tai lääkkeiden puolesta puhumista. :-) Vaan että onko joku pystynyt joko terapian avulla tai itsenäisesti työstämään ongelmaa ja lopulta rohkaistumaan?

Alkoholi ja univajeet pois. Aluksi kävin jossain rauhallisessa paikassa, kuten vaikka kirjastossa. Otin asenteen että toimii heti eikä jää kitumaan siihen olotilaan. Oma ongelmani oli lievä, lähinnä ylivalppaus mutta se lähti tuolla pois ehkä noin 6kk:n aikana.

Sulla oli sitten ilmeisesti aika lyhytaikaisesta vaivasta kyse? Itse olen kärsinyt tästä nyt vuosia, ei se varmasti itsellänikään nyt aivan pahimmasta päsätä silti ole. Ap

Pakotin itseni uusiin sosiaalisiin tilanteisiin ja otin rohkaisu ryypyn ennen lähtöä ja mielellään lisää paikan päällä. Pikku hiljaa helpotti kun kaikki sujuikin ok.

Ei ole terapia auttanut yhtään. Lääke Lyrica auttoi. Sen avulla jaksan käydä kaupassa ja nähdä ihmisiä. Suosittelen, paras lääke ikinä!!

Joo, hitaasti olen parantanut taitojani laittamalla itseni likoon tai poistumalla mukavuusalueelta. Aina ei tule menestystarinoita, mutta kaikki kokemukset kehittävät ja vahvistavat. Toisaalta olen myös oppinut hyväksymään itseäni. Minä olen tällainen, en enää yritä väkisin hankkia ystäviä, vaan elämässäni on muutakin sisältöä. Asioita tulee eteen jos tulee. Siltikin, vaikka ylittäisin itseni, muut näkevät minut helposti vakavana ja varautuneena. Tänäänkin. Olen työnhakija nimittäin. En enää tiedä, miten voin parantaa itseäni sillä saralla, kun puhuminen ja edustava ulkonäkökään ei tunnu poistavan "sitä jotakin" meikäläisen ympäriltä. Henkisesti oloni on varma ja rohkea, mutta valitettavasti olen saanut vaihtokauppana myös fyysisen ongelman, ärtyvän suolen nimittäin... On tääkin yks oikeen työmaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole terapia auttanut yhtään. Lääke Lyrica auttoi. Sen avulla jaksan käydä kaupassa ja nähdä ihmisiä. Suosittelen, paras lääke ikinä!!

Varmaan aika henkilökohtaista. Itse ehkä haluaisin ensin kokeilla terapiaa. Lääkeet ovat sitten se viimeinen vaihtoehto.  Tosin jotakin beetasalpaajaa voisin pyytää, nehän ovat kai suhteellisen vaarattomia. Ap

Mä en ole ikinä ollut pahimmasta päästä ahdistujia, nautin esimerkiksi kaupassa käynnistä ihan suunnattomasti, ja suurin osa päivittäisistä askareista sujuu muutenkin hyvin. Harrastukset ja esimerkiksi puhelinsoitot sen sijaan on aina olleet mulle hirveän vaikeita. Vaikka kuinka haluaisin harrastaa tai aloittaa uuden harrastuksen tai tutustua uusiin tyyppeihin ja olla sosiaalinen, en vain pysty siihen. Olen kuitenkin selvinnyt töissä suhteellisen hyvin, ja pystyn esiintymään ilman isompia ongelmia (jännitän, mutta se ei varsinaisesti ahdista).

Lääkitys (Propral) auttaa jonkin verran, tosin enemmän ehkä plasebovaikutuksen kautta. Ajattelen, että olen nyt rauhallisempi enkä voi saada paniikkikohtausta, koska betasalpaajat vaikuttavat fyysisiin reaktioihin eivätkä niinkään pään sisäiseen ahdistukseen, joten pysyn rauhallisempana. Terapia mulla ei sen sijaan auttanut yhtään. Kävin noin vuoden, altistusportaita kokeiltiin, ja haitallisten ajatusmallien tunnistamista, mutta se tuntui kaikki mun kohdalla niin turhauttavalta. En pystynyt löytämään mitään ajatuksia sieltä taustalta (toisin kuin ap ehkä sanoi löytäneensä? ehkäpä kognitiivisesta psykoterapiasta voisi olla sinulle apua!) eikä puhelimen käteen poimiminen aiheuttanut mitään ahdistusta, joten hiljalleen altistaminen sillä nimenomaisella tavalla tuntui pelkästään tyhmältä. Lopulta tuntui siltä, kuin terapeuttikin olisi halunnut minusta eroon kun en osannut "reagoida oikein".

Altistaminen itsenäisesti tekemällä esimerkiksi kavereiden tukemana ahdistavia asioita on toiminut minulle, samoin välttäminen niissä tilanteissa, joissa en pysty toimimaan "normaalisti". Minun on soitettava töissä puheluita, mutta koska pahinta ahdistusta aiheuttaa soittaminen silloin, kun huonekaveri on paikalla, soitan silloin kun ei ole, jos on pakko, ja muulloin lähetän aina sähköpostia. Toisto ja pakko auttavat.

En, ainoastaan ehkä näennäisesti siten että ympäristö on erilainen.

Jos menisin kouluun, ollen siellä lukuisien luokkatovereiden joukossa säännöllisesti, varmasti pelot palaisivat. Ellen keksisi jotain pakokeinoa, en tiedä.

Käyn välillä eri kaupungeissa, vapauttavaa kun kukaan ei tunne. Pieni ahdistus on silti koko ajan olossa, kun vastaan kävelee ihmisiä, tulee autoja jne.

Alkoholia en paljon juo, mutta sen ansiosta olen pari kertaa päässyt juttelemaan jopa miehille, mitä ei muuten ikinä tapahdu. Suvussa kuitenkin alkoholismia enkä muutenkaan pidä tuota pitkäkestoisesti hyvänä ideana, joten en ole onneksi ainakaan vielä innostunut juomaan säännöllisesti. On kiva joskus harvoin käydä ja saada jotain sosiaalisuutta ja siten itsetunnolle boostia ilman niin suurta hermostuneisuutta. Kuitenkin siitä jää aina sellainen tunne: pitikö se minusta oikeasti vai vain, koska oli kännissä? En onneksi tarvitse niin paljon ihmisten seuraa, että olisi tarvetta juoda useammin. Tykkään olla yksin, mikä vähän vie motivaatiotakin itsensä "parantamiselta".

Minua eniten ahdistaa sellaiset sosiaaliset tilanteet, joissa ollaan pitkään tekemisissä samojen ihmisten kanssa (ikätoverit pahimpia) ja muodostetaan aina se tietty kuva itsestä heidän mieliinsä. Siksi saatan olla ihan eri ihminen jonkun yksittäisen ihmisen seurassa, jota en koskaan enää näe. Mutta jos tiedän näkeväni sitä samaa ihmisjoukkoa usein jatkossakin, menen helposti lukkoon jo alussa. Siksi koulussa ollessani en pystynyt olemaan rennosti, kun tunsin pakottavaa tarvetta "esittää" pysyvästi sitä samaa ujoa, en pystynyt rohkaistumaan, koska oli joku ihme pelko, että se herättäisi huomiota. Kun taas jos ihminen ei tunne minua, niin mikään käytökseni ei herätä hänessä huomiota/yllättyneisyyttä, joten en joudu miettimään käytöstäni niin paljon vieraissa paikoissa.

Vierailija kirjoitti:

Pakotin itseni uusiin sosiaalisiin tilanteisiin ja otin rohkaisu ryypyn ennen lähtöä ja mielellään lisää paikan päällä. Pikku hiljaa helpotti kun kaikki sujuikin ok.

Alkoholi ei varmasti monen mielessä saa kannatusta. Eikä siihen pitäisikään turvautua. Mutta ymmärrän silti sua ja sellaisen henkilön on helppo arvostella, joka ei ole ikinä tätä pelkoa kokenut ja elänyt tämän kanssa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kärsii sosiiaalisesten tilanteiden pelosta muuta ei esiintymispelosta. Miten tämä on selitetävissä?

Mulla oli ihan sama, en pelännyt esiintymisiä, toki jännitin niitä. Mutta sosiaalisissa tilanteissa pitää olla spontaani, monologit ei pitkälle vie. Oon hyväksynyt sen et en oo mikään sosiaalisten tilanteiden kingi. Näillä eväillä mennään, kaikkeen tottuu :)

Mua aina ihmetyttää että mitä sosiaalisten tilanteiden pelkoisia ovat nämä joilla on työpaikat ja kaveripiirit, puolisot ja perheet. Ei ilmeisesti sitten ainakaan ole pelosta haittaa arjessa.

KYLLÄ.

Loppupeleissä ainot käypä hoito on ollut altistus.

Esimerkiksi lääkkeet yms ovat vain tilapäiseksi avuksi ( ellei ole ok sen asian kanssa että syö niitä lääkkeitä lopunikäänsä.)

Ja yleensähän paniikkihäiriöön/kohtauksiin joku syy on, ja näitä syitä on hyvä käsitellä ja työstää terapiassakin jos mahdollista / kokee tarpeelliseksi.

Jos sinua pelottaa vaikka mennä yksin torille, niin säännöllisellä altistuksella menemällä yksin sinne torille huomaat yhä useamman kerran että et kuollut, selvisit, ja todennäköisesti mitään pelkäämistäsi päässä paisuneista kauhuskenaarioista ei tapahtunut torilla ollessasi.

Helvettiähän se on joka kerta tämä tällainen siedättäminen, mutta loppupeleissä uskoakseni ainot pysyvä apu.

Muista : it's only scary if you allow it to be.

Haluan myös muistuttaa että pidät mielessä (mikäeli itseäsi aloitat siedättämään) että ahdistus saattaa jopa tilapäisesti kasvaa alussa. Ei ole taattua että se ikinä kokonaan poistuukaan. Siksi realistinen tavoite ainakin alussa on oppia SIETÄMÄÄN sitä tilannetta , esimerkiksi torin poikki kävelyä jos se vaikka sattuukin joku päivä olemaan pakollista. Siitä ei tarvitse tykätä, se tarvitsee pystyä tarvittaessa tekemään.

Ja olen myös iskostanut päähäni tällaisen ajatuksen paniikkikohtauksen iskiessä: minä en ole tässä maailmassa niin merkittävä ja huomiota herättävä että tuntemattomat ohikulkijat kiinnittäisivät sen suurempaa huomiota olemiseeni

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole ikinä ollut pahimmasta päästä ahdistujia, nautin esimerkiksi kaupassa käynnistä ihan suunnattomasti, ja suurin osa päivittäisistä askareista sujuu muutenkin hyvin. Harrastukset ja esimerkiksi puhelinsoitot sen sijaan on aina olleet mulle hirveän vaikeita. Vaikka kuinka haluaisin harrastaa tai aloittaa uuden harrastuksen tai tutustua uusiin tyyppeihin ja olla sosiaalinen, en vain pysty siihen. Olen kuitenkin selvinnyt töissä suhteellisen hyvin, ja pystyn esiintymään ilman isompia ongelmia (jännitän, mutta se ei varsinaisesti ahdista).

Lääkitys (Propral) auttaa jonkin verran, tosin enemmän ehkä plasebovaikutuksen kautta. Ajattelen, että olen nyt rauhallisempi enkä voi saada paniikkikohtausta, koska betasalpaajat vaikuttavat fyysisiin reaktioihin eivätkä niinkään pään sisäiseen ahdistukseen, joten pysyn rauhallisempana. Terapia mulla ei sen sijaan auttanut yhtään. Kävin noin vuoden, altistusportaita kokeiltiin, ja haitallisten ajatusmallien tunnistamista, mutta se tuntui kaikki mun kohdalla niin turhauttavalta. En pystynyt löytämään mitään ajatuksia sieltä taustalta (toisin kuin ap ehkä sanoi löytäneensä? ehkäpä kognitiivisesta psykoterapiasta voisi olla sinulle apua!) eikä puhelimen käteen poimiminen aiheuttanut mitään ahdistusta, joten hiljalleen altistaminen sillä nimenomaisella tavalla tuntui pelkästään tyhmältä. Lopulta tuntui siltä, kuin terapeuttikin olisi halunnut minusta eroon kun en osannut "reagoida oikein".

Altistaminen itsenäisesti tekemällä esimerkiksi kavereiden tukemana ahdistavia asioita on toiminut minulle, samoin välttäminen niissä tilanteissa, joissa en pysty toimimaan "normaalisti". Minun on soitettava töissä puheluita, mutta koska pahinta ahdistusta aiheuttaa soittaminen silloin, kun huonekaveri on paikalla, soitan silloin kun ei ole, jos on pakko, ja muulloin lähetän aina sähköpostia. Toisto ja pakko auttavat.

Olen jotenkin itsekin miettinyt tuota, että terapia ei välttämättä olisi ihan mulle. Ehkä sieltä saisi tehtäviä, joita pitäisi sitten terapiaistuntojen välissä toteuttaa. Mutta toisaalta yhtä hvyin voisin ladata jonkin sosiaalisten tilanteiden pelon itsehoito-ohjelman ja tehdä näitä "tehtäviä" itsenäisesti. Koska jotenkin tuntuu ehkä hieman oudolta ajatukselta käydä joitakin pelkotiloja terapeutin kanssa läpi, kun se pelkkä puhuminen ei kuitenkaan auta. Ja tuntuu, että mietin nyt jo liikaa näitä asioita, niin lisättynä terapia niin velloisinko 24/7 omissa olotiloissani. Toisaalta saisi ehkä toisenlaista perspektiiviä ja irti niistä virheellisistä ajatusmalleista. Mutta en tiedä, ehkä sitä voisi kokeilla. En ole ikinä ollut terapiassa, niin en tiedä minkälainen olisi sopivin. Itsekin haluaisin harrastaa mutta jo pelkästään kuntosalille lähteminen tuntuu liian jännittävältä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mua aina ihmetyttää että mitä sosiaalisten tilanteiden pelkoisia ovat nämä joilla on työpaikat ja kaveripiirit, puolisot ja perheet. Ei ilmeisesti sitten ainakaan ole pelosta haittaa arjessa.

Kyllä itsellänikin on muutama kaveri, kumppani ja perhe. Töitä teen tällä hetkellä etänä mutta olen aiemmin sosiaalisten tilanteiden pelkoisena ollut myös töissä. Kaverit ja kumppani ovat löytyneet jo ennen pelkoa ja töissä en ikinä ollut kahvitauolla yhdessä muiden kanssa, vaikka muuten olinkin sosiaalinen, enkä usko, että kukaan olisi arvannut syytäni. Ap

Itse olen myös miettinyt miten voisin päästä eroon sosiaalisen tilanteen pelosta. Olen nyt 17-vuotias ja olen helvetin ujo. Luokan edessä puhuminen ja muutenkin ihmisten kanssa puhuminen on minulle ollut vaikeaa aina ja on edelleenkin. Pelkään aina että joku nauraa minulle tai pitää minua jotenkin typeränä jos sanon jotain. Luokan edessä olen aina todella hermostunut ja tunnen kun kasvoni muuttuvat ihan punaiseksi. Olen yrittänyt päästä ujoudestani ja sosiaalisuuden pelostani irti mutta onnistumatta siinä. Olisi kiva tietää miten pääsisin kyseisesta ongelmasta itse eroon, se helpottaisi minua huomattavasti.😊

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kärsii sosiiaalisesten tilanteiden pelosta muuta ei esiintymispelosta. Miten tämä on selitetävissä?

Mä tykkäsin ennen koulussa esim. ääneen lukemisesta ja joskus luokan edessä lukemisestakin, vaikka olin muuten ihan hemmetin ujo. Oikeastaan olen haaveillut jopa olevani näyttelijä. Mut kun tein jonkun ammatinvalintatestin, niin niistä kaikista ammateista järjestetyssä listassa näyttelijä oli ihan viimeisenä. :(

Lukiossa mulla jotenkin paheni toi ahdistus ja se tuli jopa esitelmien pitämiseen ja lintsailin/pakenin niistä. Aloin sillon kärsiä ihan hemmetinmoisesta rumuushäpeästä, ehkä se jotenkin johtuu siitä. Ennen jos olisin puhunut jotain ääneen luokan edessä, olisin tulkinnut tilanteen niin, että annoin itsestäni vain ääneni, en omaa persoonaani, jonka muut olisivat jotenkin voineet "tuomita". Mutta kun tuo rumuushäpeä tuli, niin koin koko ajan joutuvani paljastamaan rumuuttani muille, jos tein yhtään mitään. Eli se "ujous" vaihtoi minulla vähän tyyliään. Oikeastaan yläasteella multa meni hetkeks se pahin ujous pois, lukiossa ei tullut ujous takaisin enää vanhanlaisena vaan se oli alusta alkaen rumuushäpeää, joka oli niin voimakasta, että se ehkä vaikutti ulospäin ujoutena ja epäsosiaalisuutena. Tunsin että olisi ollut helppo olla rohkeakin, jos vain en olisi ollut niin ruma. Toki se oma ujo pohja siellä varmaan vaikutti.

Nykyään mua vaan ahdistaa ja on tuskainen olo joissain sos. tilanteissa. Ennen (esim. ala-asteella) ujouteni ei ollut ahdistusta tai muuten tukalaa oloa, vaan ihan "neutraalia" lukkoon menemistä. Kun ujostutti, osasin peittää sen "pelon" hyvin, nykyään en osaa olla rennosti, vaan koen tarvetta näyttää paniikkini ulospäin (pelokas ilme, käsien puristelu yms.), jotta se otettaisiin huomioon. Koen että pitää oikein "huutaa" apua, kun jokin tilanne on niin ylitsevuotava.

Mulla se menee kausittain. Eli kun pakotan itseni sosiaalisiin tilanteisiin säännöllisesti, se helpottuu ja välillä jopa katoaa kokonaan. Jos ei ole mitään säännöllistä sosiaalista meininkiä, tuntuu tosi vaikealta palata ihmisten pariin.