Miksi jotkut ihmiset eivät ole tekemisissä vanhempiensa kanssa?

Mun vanhemmat ovat mulle niin tärkeitä, että en voi käsittää maailmaa ilman niitä. Rakastan heitä, en tule koskaan jättämään heitä. Myös mun velvollisuus on hoitaa heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin antaa anteeksi koska niin kuuluu tehdä, mutta ei aikuisen ihmisen sotkuja jaksa selvitellä loputtomiin. Tietooni tullut menneisyydessä tapahtunut rikos oli viimeinen pisara. Vanhempi tai ei, jotkut ihmiset vaan on läpimätiä.

Ei kuulu antaa anteeksi, miks noin kuvittelet? Pyydät anteeksi ja annat anteeksi, kun ihmiset muuttavat käytöstään. Sanoilla ei ole mitään merkitystä.

Idioottimainen kommentti. Tottahelkkarissa sanoilla on suuri merkitys, sillainhan ihmisen kommunikoi, julkaisee ajatuksensa. Samoin mustaa valkoisella. Kirkonkirja ja virkatodistuksia,  onneksi.

..

Muutin alakouluikäisenä isovanhemmilleni, kun isäpuoleni oli yksinkertaisesti lusmuileva narsisti. Äitini ei tätä kestänyt vaan hylkäsi minut täysin.

Hän on nykyään mielisairas ja sairaseläkkeellä. Diagnoosiaan ei ole suostunut kertomaan, mutta ilmeisesti lääkkeensä syö.

Isä kuoli kun olin 16. Muutenkin hän oli ison osan mun elämästä vankilassa huumeiden takia.

Tiivistetysti: isä rakasti huumeita, äiti rakastumisen tunnetta ja hoivaamista.

Unohtivat minut. Nyt minä unohdan heidät.

Vierailija kirjoitti:

Jos siis ei ole lapsuudessa/nuoruudessa ollut mitään silmitöntä väkivaltaa tai päihdeongelmaa. Mitä muita syitä on? Kokemuksia?

Tätä minäkin olen pohtinut. Iäkäs sukulaispariskunta sai surullisia uutisia lääkäreiltään ja he valmistelevat loppua muun muassa siivoamalla ja laittamalla kaiken mahdollisimman hyvään järjestykseen lapsia varten ettei heidän tarvi vaivata päätä tai rehkiä hautajaisia järjestäessä tai perunkirjoitusta tehdessä. Eivät ilkeä kertoa asioiden tilasta lapsilleen koska lapset eivät ole heihin yhteyksissä. Yksi sukulaisista suivaantui ja otti yhteyttä lapsiin ja kirjoitti suoraan, että soittakaa nyt jos haluatte vielä jostain jutella tai heidän ääntänsä vielä kuulla koska pian se ei ole mahdollista. Eivät ole soittaneet. Onneksi me muut voimme auttaa sukulaispariskuntaa käytännön asioissa mutta oman perheensä asioiden suhteen heitä emme voi auttaa enempää.

Väkisinkin on herännyt mieleen kysymys siitä, minkälainen ihminen ei välitä vanhempiensa lähestyvästä kuolemasta sen vertaa että soittaisi edes yhden puhelun kuolevien ihmisten iloksi?

Lapsena inhosin kiukkuista äitiäni,

joka muistutti päivittäin,

miten paljon hän vihaa lapsia.

Minulle kerrottiin heti kun opin ymmärtämään puhetta, että minut oli tarkoitus adoptoida,

isällä ja äidillä oli jo 2 poikaa ja tyttö,

olin ylimääräinen lapsi ja vielä arvoton: tyttö.

Isän tuttavien kanssa he sopivat adoptiosta syntymävuonnani, 1969.

En tiedä miksi minut kuitenkin pidettiin,

ja adoptio jäi ikuiseksi haaveeksi.

Kai joku sukulainen näki vahingossa raskauden?

Kuulin koko lapsuuteni, miten olen ruma ja olen liikaa. "Jos sinut olisi adoptoitu..." alkoi moni lause, joka päivä, koko lapsuuteni.

Ymmärsin vasta aikuisena, että se ei ollut ihan tavallista puhetta omalle lapselle.

1-vuotiaana jouduin päivystykseen koska ensimmäinen hampaani, edessä ylhäällä, meni poikki.

Kuulin selittelyä, että konttasin muka päin tuolia?.........

Kukaan ei konttaa tuolia päin,

niin että hammas katkeaa!

Kumpi minua löi, vai iskikö isoveli tai -sisko kivellä naamaan - sitä en tiedä.

Isä lähti vapauden perään,

kun olin ekaluokkalainen,

äiti kärsi rangaistuksensa,

3 lapsen yksinhuoltajuuden valittaen,

painaen töitä kuin hevonen, haukkuen ja syyttäen vihaamiansa lapsia ja olemalla mahdollisimman runsaasti yötäpäivää pois kotoa.

Isälläni oli helpompaa.

Hänkin oli hyvässä työpaikassa,

ei välittänyt maksella elatusmaksuja,

vaan keskittyi uusiin naisystäviin.

Isä jakoi itseään joka naiselle ja kehuskeli minullekin, miten hän seurustelee kahden naisen kanssa yhtäaikaa, kun olin alle 10v.

Välillä hän kävi kerjäämässä äidiltäni rahaa,

kun tuli liian kovat ravintolalaskut.

Aikuisena halveksin isääni,

joka hylkäsi lapset ja osoittautui itserakkaaksi mulkeroksi.

Äitiäkin aloin karttaa,

hänhän karttoi minua koko lapsuuteni.

Juu ei kyllä käydä kylässä.

Pitäköön tunkkinsa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena inhosin kiukkuista äitiäni,

joka muistutti päivittäin,

miten paljon hän vihaa lapsia.

Minulle kerrottiin heti kun opin ymmärtämään puhetta, että minut oli tarkoitus adoptoida,

isällä ja äidillä oli jo 2 poikaa ja tyttö,

olin ylimääräinen lapsi ja vielä arvoton: tyttö.

Isän tuttavien kanssa he sopivat adoptiosta syntymävuonnani, 1969.

En tiedä miksi minut kuitenkin pidettiin,

ja adoptio jäi ikuiseksi haaveeksi.

Kai joku sukulainen näki vahingossa raskauden?

Kuulin koko lapsuuteni, miten olen ruma ja olen liikaa. "Jos sinut olisi adoptoitu..." alkoi moni lause, joka päivä, koko lapsuuteni.

Ymmärsin vasta aikuisena, että se ei ollut ihan tavallista puhetta omalle lapselle.

1-vuotiaana jouduin päivystykseen koska ensimmäinen hampaani, edessä ylhäällä, meni poikki.

Kuulin selittelyä, että konttasin muka päin tuolia?.........

Kukaan ei konttaa tuolia päin,

niin että hammas katkeaa!

Kumpi minua löi, vai iskikö isoveli tai -sisko kivellä naamaan - sitä en tiedä.

Isä lähti vapauden perään,

kun olin ekaluokkalainen,

äiti kärsi rangaistuksensa,

3 lapsen yksinhuoltajuuden valittaen,

painaen töitä kuin hevonen, haukkuen ja syyttäen vihaamiansa lapsia ja olemalla mahdollisimman runsaasti yötäpäivää pois kotoa.

Isälläni oli helpompaa.

Hänkin oli hyvässä työpaikassa,

ei välittänyt maksella elatusmaksuja,

vaan keskittyi uusiin naisystäviin.

Isä jakoi itseään joka naiselle ja kehuskeli minullekin, miten hän seurustelee kahden naisen kanssa yhtäaikaa, kun olin alle 10v.

Välillä hän kävi kerjäämässä äidiltäni rahaa,

kun tuli liian kovat ravintolalaskut.

Aikuisena halveksin isääni,

joka hylkäsi lapset ja osoittautui itserakkaaksi mulkeroksi.

Äitiäkin aloin karttaa,

hänhän karttoi minua koko lapsuuteni.

Juu ei kyllä käydä kylässä.

Pitäköön tunkkinsa.

Freudilainen lipsahdus:

äitini oli 4 lapsen yh.

Kirjoitin äsken 3, koska minä en oikeastaan kuulunut perheeseen, minuthan piti adoptoida.

Entä kun lapsuus oli kylmää ja henkisestikamalaa (lyömistäkin oli) mutta nyt äitini lirkuttelee kuinka rakastaa minua ja lapsiani.

Hän ei ota kuuleviin korviin jos yritän ottaa puheeksi lapsuuteni asiat. Tai sitte loukkaantuu ja aloittaa mykkäkoulun.

Pitääkö minun vain lasteni takia kestää tuota ihmistä (että saavat olla isovanhempiensa kanssa tekemisissä) vaikka itse vihaan äitiäni.

Kohtalotovereita?

Mun sisko tapasi miehen ja yhtäkkiä hänelle alkoi tulla uusia mielipiteitä, että me koko perhe ollaan ylitetty hänen rajojaan. Esim. kerran omassa kodissani pyysin ettei hän lakkaisi kynsiään kun olen hajusteyliherkkä. Tämä oli hänen rajojensa ylittämistä. Siskollani oli velkoja ja rahahuolia, äitimme antoi hänelle usein rahaa vaikka kituuttaa itse syöden aleruokaa. Siskoni käytti saamansa rahat ravintoloihin ja tekoripsiin. äitimme nalkutti tietenkin siitä. Uuden miehen myötä siskoni alkoi puhumaan kuinka äitimme yrittää hallita häntä rahan avulla. 

Sittemmin emme ole kuulleet siskosta

Vierailija kirjoitti:

Entä kun lapsuus oli kylmää ja henkisestikamalaa (lyömistäkin oli) mutta nyt äitini lirkuttelee kuinka rakastaa minua ja lapsiani.

Hän ei ota kuuleviin korviin jos yritän ottaa puheeksi lapsuuteni asiat. Tai sitte loukkaantuu ja aloittaa mykkäkoulun.

Pitääkö minun vain lasteni takia kestää tuota ihmistä (että saavat olla isovanhempiensa kanssa tekemisissä) vaikka itse vihaan äitiäni.

Kohtalotovereita?

Inhottava tilanne.

Itse siedän kehnoja vanhempiani muutaman kerran vuodessa - lasten takia.

Otan sen siltä kannalta,

että lasten kuuluu tuntea juurensa.

Hoitajaksi heistä ei ole, mutta teemme jotain pientä yhdessä:

joulunvietto, kahvillakäynti, risteily mukamas onnelisena perheenä ihan että lapset saisivat tuntea yhteisöllisyyttä.

Joskus nämä peri-ilkeät vanhempani sitten ylittävät itsensä ja ovatkin ihan hyvää seuraa.

Säästä hermojasi, ole vain jonkin verran tekemisissä.

Ehkä 2-5 kertaa vuodessa riittää?

Vierailija kirjoitti:

minkälainen ihminen ei välitä vanhempiensa lähestyvästä kuolemasta sen vertaa että soittaisi edes yhden puhelun kuolevien ihmisten iloksi?

Sellainen joka ei lapsenakaan ole saanut sitä iloa vanhemmiltaan?

Omat vanhempani eivät koskaan huomanneet että kasvoin aikuiseksi. En jaksa 35-vuotiaana selitellä tekemisiäni, joita kommentoidaan kuin 15 kesäisen tekemisiä. 

Mua yritetään pitää siellä samassa tutussa lokerossa johon on lapsena tungettu, eikä suostuta näkemään että olen töissäkäyvänä äitinä ja omakotitalossa mieheni kanssa asuvana vaimona jo ihan aikuinen itsekin. Joka asiasta kysellään että tuleekohan tuosta mitään, kannattaakohan sinun nyt tuollaista yrittääkään, miten tuollaisen talon ostatte kun teillä ei ole rahaha, ja se on varmasti homeessa, kyllä me tiedetään isän/äitin kanssa nämä jutut. 

Ei vain jaksa enää. Lupaan olla taas tekemisissä enemmän kun he muuttavat suhtautumistaan aikuiseen lapseensa.

Veljeni sen sijaan on mielenterveysongelmainen taiteilija, jolla on alko-ongelmaa, eikä oikein osaa hoitaa omia asioitakaan, saati että hoitaisi lapsiaan jotka vaimonsa ja vanhempamme hoitaa kokonaan. Hän on vanhempieni mielestä oikein kyvykäs aikuinen ihminen, vaikka rahaa ja lastenhoitoapua heille pitää syytää koko ajan. Jokainen vaalikoon tunkkiaan.

Miksi pitäisi? Ei sukulaisuus ole mikään syy olla yhteyksissä .

Tunteeton, hyväksinkäyttävä äiti, joka tyhjensi muun muassa 16- vuotiaana säästöni ja pisti huolehtimaan kodista ja sisaruksista. Ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu; vain omat ongelmat tärkeitä. Turha edes yrittää pitää yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos siis ei ole lapsuudessa/nuoruudessa ollut mitään silmitöntä väkivaltaa tai päihdeongelmaa. Mitä muita syitä on? Kokemuksia?

Mistä sinä päättelet ettei ole ollut ongelmaa? Oletko käynyt joka kodissa kurkkimassa?Jos eivät ole vanhempiensa kanssa tekemisissä niin varmasti on ollut ongelmaa ja syy on ihan validi. Sä et tiedä kaikkea, esität vain olettamuksia!

En ole väittänyt, että jollakin randomilla henkilöllä ei ole ollut ongelmaa. Voi hyvä luoja mikä kaakaamyrsky :D En ole myöskään väheksynyt kenenkään syitä olla olematta tekemisissä vanhempiensa kanssa. Oliko oikeasti alotus noin vaikeasti ymmärrettävä? Edelleenkin, sanon jo kolmannen kerran, että koska mielestäni väkivalta ja/tai päihdeongelmat ovat hyvinkin valideja syitä olla olematta tekemisissä vanhempiensa kanssa, ne ovat myös hyvin itsestään selviä. Mielelläni kuulen siis muita syitä. Vai haluanko 300 samanlaista kommenttia perheväkivallasta ja päihteiden käytöstä? No en, koska ne ovat mielestäni itsestään selviä syitä olla olematta tekemisissä vanhempiensa kanssa. Mutta en toki sinua estä puhumasta päihteidenkäytöstä ja/tai väkivallasta tässä ketjussa, jos haluat. :) -Ap 

Aloituksesi oli täysin selkeä . En ymmärrä lainkaan noita ihme jankkaajia, vai lieneekö sama tyyppi. Olisin mielenkiinnolla halunnut lukea vastauksia, itsellä kun oli nuorena kompleksinen äitisuhde, mutta en jaksa noita h******n turhasta jänkkääjiä joka toisessa kommentissa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatteko kuitenkin vanhempia, en tarkoita heitä omia vanhempianne, vaan vanhempia yleensäkin elämäänne? Minä kaipaan. Olen aina tuntenut, että olen jäänyt elämässä jostain paitsi. Ja miettinyt, millaista olisi, kun olisi normaalit vanhemmat. Vanhempani ovat elossa, vaan en ole tekemissiä, koska halusin itse jäädä henkiin. En ole ap.

Kyllä kaipaan. Henkistä tukea, myötäelämistä. Neuvoja ja tasavertaista keskustelua. Isäni teki itsemurhan ja äitiin laitoin välit pois mitätöimisen vuoksi. Haluaisin vanhemmat, edes toisen. Mutta en omiani. En ole omien vanhempieni kanssa ikinä käynyt keskustelua elämästä, arvoista, valinnoista... Olen oppinut pärjäämään ja tekemään ratkaisut täysin yksin.

Minäkin kaipaan. Mutta äidistäni ei siihen ole. Isä nyt on alkoholisti.

Juurikin tuo; olisi ollut ihana joskus saada tukea tai neuvoa johonkin asiaan, mutta kaikki joutunut itse ratkomaan. En ole ihmisille kateellinen materiasta tai ulkonäöstä. Vain tavallisesta rakastavasta perheestä.

Anopin äidin luona vieraillessa sain joka kerta(silloin kun anoppini ei ollut mukana) kuulla, kuinka kertakaikkisen inhottava ja ilkeä ja itsekäs ihminen anoppini on. Mikä oli aika ihmeellistä ottaen huomioon miten mukava ja ahkera ihminen anoppini on,tosi rakas minulle. Mieheni ei äitinsä kohteluun ollut koskaan puuttunut.

Itse aloin lopulta vaihtaa mummon kanssa heti puheenaihetta kun puhe kääntyi anoppiin. Pari kertaa jopa sanoin, etten usko asioiden olevan niin kuin mummo kertoo,mikä aiheutti paskahalvauksen . Mummo ilmeisesti huomasi,että en ollut hänen "puolellaan" , koska kertomukset alkoivat mennä ihan uskomattomiksi. 30 vuoden takaa kaiveltiin tarinoita joissa oli totuutta ehkä hippunen, loppu tunnistamattomaksi väänneltyä. Joo en usko että tärkeässä virassa toimiva,lastensa rakastama absolutisti- anoppini on melkein joutunut lastensuojeluviranomaisten kohteeksi kun on niin kauhea. Pari kertaa jopa tekoitkua yritettiin vääntää kun on niin kamala tytär. Jokainen anopin sana ja teko vääntyi tahalliseksi loukkaukseksi mummon päässä. Samaan aikaan anoppini ei ikinä, siis ikinä, sanonut mitään negatiivistä äidistään minulle ja kävi uskollisesti äitiään aina auttamassa.

Vuosien kuluessa anoppi on uskaltanut paremmin laittaa äidilleen vastaan ja välit ovat olleet katkolla pariinkiin otteeseen. En yhtään ihmettele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos siis ei ole lapsuudessa/nuoruudessa ollut mitään silmitöntä väkivaltaa tai päihdeongelmaa. Mitä muita syitä on? Kokemuksia?

Tätä minäkin olen pohtinut. Iäkäs sukulaispariskunta sai surullisia uutisia lääkäreiltään ja he valmistelevat loppua muun muassa siivoamalla ja laittamalla kaiken mahdollisimman hyvään järjestykseen lapsia varten ettei heidän tarvi vaivata päätä tai rehkiä hautajaisia järjestäessä tai perunkirjoitusta tehdessä. Eivät ilkeä kertoa asioiden tilasta lapsilleen koska lapset eivät ole heihin yhteyksissä. Yksi sukulaisista suivaantui ja otti yhteyttä lapsiin ja kirjoitti suoraan, että soittakaa nyt jos haluatte vielä jostain jutella tai heidän ääntänsä vielä kuulla koska pian se ei ole mahdollista. Eivät ole soittaneet. Onneksi me muut voimme auttaa sukulaispariskuntaa käytännön asioissa mutta oman perheensä asioiden suhteen heitä emme voi auttaa enempää.

Väkisinkin on herännyt mieleen kysymys siitä, minkälainen ihminen ei välitä vanhempiensa lähestyvästä kuolemasta sen vertaa että soittaisi edes yhden puhelun kuolevien ihmisten iloksi?

Sukulaispariskunta voi ihan itse soittaa lapsilleen, kysyä mitä kuuluu, sanoa kaipaavansa. Ehkä näin ei ole koskaan tehty, ehkä eivät ole antaneet lapsilleen ikinä mitään, vanhemman rakkautta, huomioineet heitä. Siinä syy. Pitäisihän sitä nytkin tulla lasten antamaan vanhemmilleen mitä he haluavat, ilman että edes vaivaudutaan pyytämään. Jos lapset ei pidä vanhempiinsa yhteyttä, on siellä yleensä takana todellinen syy.

Vanhemmat eivät hyväksyneet seksuaalista suuntautumista ja myöhemmin sukupuolen vaihdostakaan. Liian häpeällistä.