Miksi jotkut ihmiset eivät ole tekemisissä vanhempiensa kanssa?

HylättyIsä kirjoitti:

Vai että isä hylkäsi sinut ja äidin kun olit 2 vuotias.  Oletko kuullut tämän isältä vai vain äidiltä + äidin lähipiiriltä, isälläsi voisi olla erilainen tarina?

Minä itse olen isä, jonka avovaimo otti ja lähti lapsen kanssa, ensin petettyään minua ja syytettyään minua siitä. Sen jälkeen kiersi sosiaalitoimistossa ja sukulaisissa kertomassa miten häiriköin ja vainoan ja että olen alkoholisti. 

Ei pitänyt paikkaansa, mutta ymmärsin sosiaalitoimiston uhkauksen ja jouduin enemmän tai vähemmän rangaistuksien uhalla lopettamaan kaiken yhteydenpidon lapseeni.  Kyllä, tämä Suomessa.

Toiveessa on että lapseni ottaa yhteyttä sitten kun on viimeistään täysi-ikäinen, koska minä en sitä voi tehdä.

Voitko sinä ottaa yhteyttä lapseesi, kun hän on täysi-ikäinen? Mietin vain, että tuollaisessa tapauksessa toisen vanhemman psyykkaukset lasta kohtaa voivat olla niin vahvat, että lapsi ei uskalla ottaa yhteyttä sinuun, vaikka haluaisi. Seurasin vierestä yhden tarinan. Toivottavasti teillä on muutoin asita kunnossa. Tapaako lapsi vanhempiasi?

Vanhempani ovat aina inhonneet miestäni, pitäneet häntä minulle epäsopivana puolisona ja huonona isänä, eivätkä ole koskaan epäröineet sanoa sitä ääneen minulle, miehelle tai lapsillemme. En kaipaa sellaisia ihmisiä elämääni, vaikka kuinka onkin kyseessä omat vanhempani. Mieheni vanhemmat ovat ihania, paljon läheisempiä kuin omat vanhempani.

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatteko kuitenkin vanhempia, en tarkoita heitä omia vanhempianne, vaan vanhempia yleensäkin elämäänne? Minä kaipaan. Olen aina tuntenut, että olen jäänyt elämässä jostain paitsi. Ja miettinyt, millaista olisi, kun olisi normaalit vanhemmat. Vanhempani ovat elossa, vaan en ole tekemissiä, koska halusin itse jäädä henkiin. En ole ap.

Kaipaan. Olen miettinyt, että vanhempien ja vanhemmuuden puute on asia, jota käsittelen elämäni loppuun asti tavalla ja toisella. Se nousee etenkin omissa kriiseissä esiin. Joskus olen yrittänyt turvautua heihin kertomalla ongelmistani huomatakseni, ettei minun elämä edelleenkään kiinnosta yhtään. Mietin, miten elämäni olisi voinut mennä, jos olisin kokenut pyyteetöntä rakkautta yhdenkin aikuisen taholta. Minussa on aika vahvana turvattomuuden tunne, en koe olevani rakastamisen arvoinen ja pelkään hylätyksitulemista (teen kaikkeni etten pura sitä suoraan läheisiini). Olen se, jonka äiti on elossa, mutta ei pidä yhteyttä.

Pitääkö olla silmitöntä väkivaltaa? Sitäkin kyllä löytyi. Aikuisena en oo silti muuta halunnut kun vaan olla väleissä. Vanhemmat suuttuivat humalapäissään jostain noin 4 vuotta sitten. Eivät pidä yhteyttä. Lapsenlapsista nuorinta eivät ole tavanneet edes koskaan, kohta 3 vuotta. Minä olen ruikuttanut ja pyytänyt anteeksi sanomisia, välillä suuttunutkin mutta ihan sukuvika näemmä(en lähde eritteleen sen enempää) jotta nuorimmille lapsenlapsille olis isovanhemmat muutakin kun nimet. Alkaneet eskari ja 5v kyselemään.. 

Ei auta. Facessa kyllä mummun kiva makeilla humalassa kuinka paljon lapsenlapsia. Unohtaa mainita että kolmea nuorinta, alle kouluikäisiä siis, ei muista ees joulukortilla. 

Siksi en tapaa. olisin valmis vieläkin lasten takia korjaamaan välejä.

En kestänyt enää henkistä väkivaltaa, jota äiti teki lapsuudestani asti. Se kohdistui myös elämänkumppaneihini, ihan sama oliko mies insinööri vai raksamies, fiksuja kumminkin. Olen joutunut häpeämään vanhempieni käytöstä sukujuhlissa ja yleisillä paikoilla, miten he vähättelevät tai alistavat mm. aikuisia lapsiaan. Koskaan en ole voinut ymmärtää, mitä ihmisen päässä liikkuu, jotta sellaista tekee. Itse en kykenisi. Ehkä oma itse johdateltu identiteettini johtuu siitä, että näin jo lapsena vanhempien omahyväisyyden ja itsekkyyden, lapsista ei välitetty. Ellei lapsi suostunut olemaan jatke, äidin halujen jatke. Eihän se onnistunut, kun isä oli erilainen, ennen, onneksi. Sieltä ponnisti järki, sinnikkyys ja vahvuus, sekä ihmisrakkaus. Ennen kun isästä tuli äidin jatke. Jostain narsku hakee jatkeensa. Siksi iltatähti, kuopus.

Luottamuspula. Isot henkiläkohtaiset asiat, joista olen erikseen pyytänyt, ettei kerro eteenpäin, leviävät. Koska hänen oman arvionsa mukaan 'sen ja sen kuuluu tietää'. Ei kuulu ja koska kyse on minun asioista, niin minä päätän rajat. Joten ollaan nykyään 'hyvänpäiväntuttuja', mitään omia tai perheeni asioita en kerro. Kutsun lasten syntymäpäiville ja hän käy, jos ei ole juuri sillä hetkellä liian henkisesti loukkaantunut tullakseen. Näissäkin tilanteissa pidän huolen, etten puhu kuin säästä jne. Ja yhdestä kerrasta en välejä kylmettänyt, annoin useamman mahdollisuuden.

Äitini on tunnekylmä, manipuloiva patologinen valehtelija, joka petti isääni toistuvasti, hajoitti perheen, vei isäni rahat ja kodin ja säntäsi yks kaks naimisiin jonkun ikälopun kanssa lähestyessään itse seitsemääkymppiä. Ei hirveästi tee mieli nelikymppisenä tutustua uuteen "isäpuoleen" ja "sisaruksiin" enkä näin ruuhkavuosina jaksa rakentaa puolustusmuuria, ylläpitää sitä tapaamisen ajan ja varautua siihen, ettei sanaankaan voi luottaa, joten vältän tapaamisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatteko kuitenkin vanhempia, en tarkoita heitä omia vanhempianne, vaan vanhempia yleensäkin elämäänne? Minä kaipaan. Olen aina tuntenut, että olen jäänyt elämässä jostain paitsi. Ja miettinyt, millaista olisi, kun olisi normaalit vanhemmat. Vanhempani ovat elossa, vaan en ole tekemissiä, koska halusin itse jäädä henkiin. En ole ap.

Kaipaan. Olen miettinyt, että vanhempien ja vanhemmuuden puute on asia, jota käsittelen elämäni loppuun asti tavalla ja toisella. Se nousee etenkin omissa kriiseissä esiin. Joskus olen yrittänyt turvautua heihin kertomalla ongelmistani huomatakseni, ettei minun elämä edelleenkään kiinnosta yhtään. Mietin, miten elämäni olisi voinut mennä, jos olisin kokenut pyyteetöntä rakkautta yhdenkin aikuisen taholta. Minussa on aika vahvana turvattomuuden tunne, en koe olevani rakastamisen arvoinen ja pelkään hylätyksitulemista (teen kaikkeni etten pura sitä suoraan läheisiini). Olen se, jonka äiti on elossa, mutta ei pidä yhteyttä.

Ymmärrys sulle. Mä pohdiskelen lähes päivittäin, miksi mulla ei ole vanhempia, elossa hekin. Pyyteetön rakkaus on kyllä avainsana. Ehdoton rakkaus. Jotta voisi rakastaa molemminpuolin, luonnollisesti. Kun lapsi rakastaa vanhempaansa, pelkästään jo luonnostaan, miksi vanhempi ei rakasta lastaan? Vai rakastaako, sanooko niin, mutta toimii toisin. Itse en kaipaisi vanhempia sen vuoksi, jotta kertoisin niinkään elämästäni, vaan sen takia, että olisi vanhemmat. Olisi kiva tuntea turvallisuus tavallaan olemassolostaan ja että voitaisiin jutella vaikka kukkapenkeistä, ilman että siihen liitetään jonkun ihmisen vähättely, ainakin minun, menneen anopin lisäksi. Henkisen turvattomuuden tunne, kaikessa, vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Ei ole vanhempien tukea, ei. On siinä elämän taistelu, kun pitää ihan kaikki tehdä ilman kotitukea. Joko sen saa näyttää ulospäin?

Ei suostu olemaan tekemisissä kanssani, joten yksin on paha yrittää ylläpitää suhdetta. Ollut läsnä elämässäni noin 7 vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Utelu, juoruilu, arvostelu, vertailu sisaruksiin, mitätöinti... Pysyn henkisesti paremmassa kunnossa kun en käy pahoittamassa mieltäni äitini luona.

Isä on ollut aina etäinen, kylmä, naimisissa neljättä kertaa ja asuu kaukana.

Meillä sama, mutta isä vain kerran naimisissa, nykyäänkin. Toivoin lapsesta asti, että isä eroaisi ja ajattelin, ettei pahempaa äitiä voisi olla. Tunne oli aikuisiässäkin. Vieläkin. Jos isä kuolee kohta, ja jos pääsen häntä tapaamaan ilman äitiä, aion kysyä että miksi? Isä, äidin vallan alla, mutta ei lasten suojelija.

Mikä helkkari vanhempia vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatteko kuitenkin vanhempia, en tarkoita heitä omia vanhempianne, vaan vanhempia yleensäkin elämäänne? Minä kaipaan. Olen aina tuntenut, että olen jäänyt elämässä jostain paitsi. Ja miettinyt, millaista olisi, kun olisi normaalit vanhemmat. Vanhempani ovat elossa, vaan en ole tekemissiä, koska halusin itse jäädä henkiin. En ole ap.

Kyllä kaipaan. Henkistä tukea, myötäelämistä. Neuvoja ja tasavertaista keskustelua. Isäni teki itsemurhan ja äitiin laitoin välit pois mitätöimisen vuoksi. Haluaisin vanhemmat, edes toisen. Mutta en omiani. En ole omien vanhempieni kanssa ikinä käynyt keskustelua elämästä, arvoista, valinnoista... Olen oppinut pärjäämään ja tekemään ratkaisut täysin yksin.

Samaa kuin monella muulla. Tavallaan hyvä koti, materiaalista puutetta ei koskaan. Aina sain harrastaa mitä halusin, vaatteita (äidin valitsemia) sain enemmän kuin tarpeen jne. Mutta kaikessa olennaista oli, että äiti sai kehuskella tutuilleen kuinka hyvän lapsen on kasvattanut. Jos kokeista tuli muuta kuin 10, äiti uhkaili itsemurhalla, koska oli niin pettynyt. Jos esitin omia mielipiteitä, jotka eivät olleet samoja kuin hänen, seurasi päivien mykkäkoulu. Jos pahoitin mieleni jostain, olin typerä vauva. Teini-ikään asti kaikki oli melko lievää, mutta kun aloin irtaantua, helvetti oli valmis.

Myöhemmin kaikki kaverini olivat kuulemma epäilyttäviä ja epäluotettavia. Varsinkin seurustelukumppanit. Kun menin naimisiin, äiti teki kaikkensa osoittaakseen, että mies on surkea. Ja auta armias, kun ei saanut määrätä kaikkea häissä. Lapsia en osaa kasvattaa kuulemma ollenkaan. Yksi lapsistani sairastui vakavasti (sydänvika), minun vikani sekin kuulemma.

Itsemurhalla jaksoi uhkailla milloin mistäkin. Soitteli kavereilleni, ja yritti saada heitä uskomaan minusta pahoja asioita. Yritti järjestää minulle potkut töistä. Valehteli lapsille vaikka ja mitä minusta ja lasten isästä.

No, 5 vuotta on nyt menty ilman yhteydenpitoa. Ja oma elämä on parempaa kuin koskaan.

Yritin antaa anteeksi koska niin kuuluu tehdä, mutta ei aikuisen ihmisen sotkuja jaksa selvitellä loputtomiin. Tietooni tullut menneisyydessä tapahtunut rikos oli viimeinen pisara. Vanhempi tai ei, jotkut ihmiset vaan on läpimätiä.

Vierailija kirjoitti:

Samaa kuin monella muulla. Tavallaan hyvä koti, materiaalista puutetta ei koskaan. Aina sain harrastaa mitä halusin, vaatteita (äidin valitsemia) sain enemmän kuin tarpeen jne. Mutta kaikessa olennaista oli, että äiti sai kehuskella tutuilleen kuinka hyvän lapsen on kasvattanut. Jos kokeista tuli muuta kuin 10, äiti uhkaili itsemurhalla, koska oli niin pettynyt. Jos esitin omia mielipiteitä, jotka eivät olleet samoja kuin hänen, seurasi päivien mykkäkoulu. Jos pahoitin mieleni jostain, olin typerä vauva. Teini-ikään asti kaikki oli melko lievää, mutta kun aloin irtaantua, helvetti oli valmis.

Myöhemmin kaikki kaverini olivat kuulemma epäilyttäviä ja epäluotettavia. Varsinkin seurustelukumppanit. Kun menin naimisiin, äiti teki kaikkensa osoittaakseen, että mies on surkea. Ja auta armias, kun ei saanut määrätä kaikkea häissä. Lapsia en osaa kasvattaa kuulemma ollenkaan. Yksi lapsistani sairastui vakavasti (sydänvika), minun vikani sekin kuulemma.

Itsemurhalla jaksoi uhkailla milloin mistäkin. Soitteli kavereilleni, ja yritti saada heitä uskomaan minusta pahoja asioita. Yritti järjestää minulle potkut töistä. Valehteli lapsille vaikka ja mitä minusta ja lasten isästä.

No, 5 vuotta on nyt menty ilman yhteydenpitoa. Ja oma elämä on parempaa kuin koskaan.

Lisään vielä, jos yritin hänen kanssaan jutella näistä, ja kertoa loukkaantuneeni, kuulemma olin kuvitellut kaiken ja sekaisin. Sukulaisista suurin osa uskoo, että olen valehtelija, kiittämätön ja ilkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatteko kuitenkin vanhempia, en tarkoita heitä omia vanhempianne, vaan vanhempia yleensäkin elämäänne? Minä kaipaan. Olen aina tuntenut, että olen jäänyt elämässä jostain paitsi. Ja miettinyt, millaista olisi, kun olisi normaalit vanhemmat. Vanhempani ovat elossa, vaan en ole tekemissiä, koska halusin itse jäädä henkiin. En ole ap.

Kyllä kaipaan. Henkistä tukea, myötäelämistä. Neuvoja ja tasavertaista keskustelua. Isäni teki itsemurhan ja äitiin laitoin välit pois mitätöimisen vuoksi. Haluaisin vanhemmat, edes toisen. Mutta en omiani. En ole omien vanhempieni kanssa ikinä käynyt keskustelua elämästä, arvoista, valinnoista... Olen oppinut pärjäämään ja tekemään ratkaisut täysin yksin.

Kaikki ymmärrys sulle. Anteeksi, kun kysyn, oliko äitisi mitätöimisellä vaikutusta isääsi kohtaan? Kohdistuiko mitätöiminen keneen, isääsi vai teihin molemiin? Ja isäsi ratkaisuun? Kysyn tätä vertaisena...ei ihminen, kukaan kestä sitä mitätöintiä. Kaksi hirttoa, yksi pussiin ja yksi viinapilleri, kun äiti tappaa henkisesti. Pari kilkunkalkun, ehkä kolmaskin hollilla. Kaikkia yhdistää narsisti äiti ja isä, isä joka välitti ennen lapsestaan.

Aikuisena saa ottaa ensin?

Vierailija kirjoitti:

Samaa kuin monella muulla. Tavallaan hyvä koti, materiaalista puutetta ei koskaan. Aina sain harrastaa mitä halusin, vaatteita (äidin valitsemia) sain enemmän kuin tarpeen jne. Mutta kaikessa olennaista oli, että äiti sai kehuskella tutuilleen kuinka hyvän lapsen on kasvattanut. Jos kokeista tuli muuta kuin 10, äiti uhkaili itsemurhalla, koska oli niin pettynyt. Jos esitin omia mielipiteitä, jotka eivät olleet samoja kuin hänen, seurasi päivien mykkäkoulu. Jos pahoitin mieleni jostain, olin typerä vauva. Teini-ikään asti kaikki oli melko lievää, mutta kun aloin irtaantua, helvetti oli valmis.

Myöhemmin kaikki kaverini olivat kuulemma epäilyttäviä ja epäluotettavia. Varsinkin seurustelukumppanit. Kun menin naimisiin, äiti teki kaikkensa osoittaakseen, että mies on surkea. Ja auta armias, kun ei saanut määrätä kaikkea häissä. Lapsia en osaa kasvattaa kuulemma ollenkaan. Yksi lapsistani sairastui vakavasti (sydänvika), minun vikani sekin kuulemma.

Itsemurhalla jaksoi uhkailla milloin mistäkin. Soitteli kavereilleni, ja yritti saada heitä uskomaan minusta pahoja asioita. Yritti järjestää minulle potkut töistä. Valehteli lapsille vaikka ja mitä minusta ja lasten isästä.

No, 5 vuotta on nyt menty ilman yhteydenpitoa. Ja oma elämä on parempaa kuin koskaan.

Kaikki samaa, ja mitä muutkin ovat kirjoittaneet. Mutta häät, meidän häät, ei ollut kyllä meidän häät. Traumaattinen kokemus, final. En viitti edes kertoa, ei ole sellaista olemassa. 15 tonnia on pieni raha, meille suuri raha, rahalla ei merkitystä. Meidän häät oli kyllä kategoriassa narsistiäidin häät. Sairainta ikinä. Tästäkin avauksia, haluaisin lukea, jottei muut sulhaset / morsiamet kärsisi.

Vierailija kirjoitti:

Yritin antaa anteeksi koska niin kuuluu tehdä, mutta ei aikuisen ihmisen sotkuja jaksa selvitellä loputtomiin. Tietooni tullut menneisyydessä tapahtunut rikos oli viimeinen pisara. Vanhempi tai ei, jotkut ihmiset vaan on läpimätiä.

Ei kuulu antaa anteeksi, miks noin kuvittelet? Pyydät anteeksi ja annat anteeksi, kun ihmiset muuttavat käytöstään. Sanoilla ei ole mitään merkitystä.

Ahne sukupolvi? kirjoitti:

Aikuisena saa ottaa ensin?

Sairaat aikuiset tuntee noin.