Miksi jotkut ihmiset eivät ole tekemisissä vanhempiensa kanssa?

Suosittelen lukemaan Katriina Järvisen kirjan Kaikella kunnioituksella - irtiottoja vanhempien vallasta.

http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002772350.html

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/kaikella-kunnioituksella-irtiottoj…

Huono lapsuus, päihde- ja mielenterveysongelmat, hylkääminen, henkinen väkivalta, välinpitämättöyys, taloudellinen hyväksikäyttö ym. ovat asioita jotka olen antanut anteeksi ja voisin olla jopa tekemisissä, jos jokin muuttuisi. Mutta en jaksa antaa rikkoa itseäni, en jaksa sitä pahaa oloa ja toipumista mikä iskee joka kerta kun näen heitä. Kaikki vanhemmat eivät rakasta lapsiaan ja terveestä ihmissuhteesta on turha edes haaveilla. Minä voin paremmin kun näen heitä mahdollisimman vähän.

Täällä on aika paljon näitä esimerkkejä huonosta vanhemmuudesta, joka ajaa lapset aikuisina pois vanhempiensa luota. Itsekin tiedän tällaisia tapauksia, että lapsi haluaa ymmärrettävästi ottaa vanhempaan etäisyyttä esim. tämän persoonallisuushäiriön vuoksi. Yhtä paljon kuitenkin tiedän niitäkin tapauksia, joissa "syy" välirikkoon on lapsen. Olisihan se nyt tilastollisestikin aika outoa, jos vaikeita ihmisiä olisi pelkästään vanhemmissa, mutta ei ollenkaan lapsissa. Eräs lähipiirissäni sairastui mitä ilmeisimmin skitsofreniaan (diagnoosia ei ole, mutta oireet ovat aivan oppikirjamaiset), ja katkaisi välit vanhempiinsa, koska nämä yrittivät toimittaa hänet hoitoon. Piti sitä loukkauksena, ei tajua olevansa sairas vaan kuvittelee vanhemmillansa olevan jotain häntä vastaan. Toinen tuttu nainen tuli uskoon (ei mikään valtauskonnoista) ja alkoi etääntyä lapsuudenperheestään, koska ovat alempaa paskaväkeä kuin muut hänet hengenheimolaisensa, nykyään ei pidä juuri ollenkaan yhteyttä.

Sinänsä tämä on aika hassu keskustelunaloitus. Syitä lienee niin mahdottomasti erilaisia. Lyhyesti sanottuna niin vanhempien kuin lastenkin joukosta löytyy perhanan hankalia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa kuin monella muulla. Tavallaan hyvä koti, materiaalista puutetta ei koskaan. Aina sain harrastaa mitä halusin, vaatteita (äidin valitsemia) sain enemmän kuin tarpeen jne. Mutta kaikessa olennaista oli, että äiti sai kehuskella tutuilleen kuinka hyvän lapsen on kasvattanut. Jos kokeista tuli muuta kuin 10, äiti uhkaili itsemurhalla, koska oli niin pettynyt. Jos esitin omia mielipiteitä, jotka eivät olleet samoja kuin hänen, seurasi päivien mykkäkoulu. Jos pahoitin mieleni jostain, olin typerä vauva. Teini-ikään asti kaikki oli melko lievää, mutta kun aloin irtaantua, helvetti oli valmis.

Myöhemmin kaikki kaverini olivat kuulemma epäilyttäviä ja epäluotettavia. Varsinkin seurustelukumppanit. Kun menin naimisiin, äiti teki kaikkensa osoittaakseen, että mies on surkea. Ja auta armias, kun ei saanut määrätä kaikkea häissä. Lapsia en osaa kasvattaa kuulemma ollenkaan. Yksi lapsistani sairastui vakavasti (sydänvika), minun vikani sekin kuulemma.

Itsemurhalla jaksoi uhkailla milloin mistäkin. Soitteli kavereilleni, ja yritti saada heitä uskomaan minusta pahoja asioita. Yritti järjestää minulle potkut töistä. Valehteli lapsille vaikka ja mitä minusta ja lasten isästä.

No, 5 vuotta on nyt menty ilman yhteydenpitoa. Ja oma elämä on parempaa kuin koskaan.

Kaikki samaa, ja mitä muutkin ovat kirjoittaneet. Mutta häät, meidän häät, ei ollut kyllä meidän häät. Traumaattinen kokemus, final. En viitti edes kertoa, ei ole sellaista olemassa. 15 tonnia on pieni raha, meille suuri raha, rahalla ei merkitystä. Meidän häät oli kyllä kategoriassa narsistiäidin häät. Sairainta ikinä. Tästäkin avauksia, haluaisin lukea, jottei muut sulhaset / morsiamet kärsisi.

Mulle on aina ollut selvää, et jos menisin naimisiin ja pitäisin häät (mahdoton ajatus näin traumatisoituneelle), niin äitini ja veljeni tekisivät kaikkensa jotta poistuisin itkien juosten paikalta omista häistäni. Muut olisi manipuloitu nauramaan minulle valheellisilla "vitsikkyyksillä" ja muilla ihan kirkkailla valheilla.

Olen nyt pitämättä yhteyttä ja miten hyvältä ja valoisalta tämä tuntuukaan. Joka ikinen päivä voin vähän paremmin. Ehkä jonain päivänä jopa toivun noin, että uskon olevani rakkauden arvoinen ja ihan hyvä ihminen.

Narsistin uhrina joskus katson jotakin ihmistä ja koen syvästi, että myös hänellä, esim. vammaisella, on täysi oikeus elää onnellista elämää, ilman että kukaan häntä haukkuu ja alistaa. Tätä on vaikea selittää.

Vierailija kirjoitti:

Entä kun lapsuus oli kylmää ja henkisestikamalaa (lyömistäkin oli) mutta nyt äitini lirkuttelee kuinka rakastaa minua ja lapsiani.

Hän ei ota kuuleviin korviin jos yritän ottaa puheeksi lapsuuteni asiat. Tai sitte loukkaantuu ja aloittaa mykkäkoulun.

Pitääkö minun vain lasteni takia kestää tuota ihmistä (että saavat olla isovanhempiensa kanssa tekemisissä) vaikka itse vihaan äitiäni.

Kohtalotovereita?

Kohtalotoveri.

Mä kestän lapsen takia. Mutta asutaan kaukana ja lapsi näkee heitä muutaman kerran vuodessa. Enempään en pystyisi. Ja tapaamiset on aina lapsesta puhumista ja lapsen ympärillä. Ennen lasta ei nähty vuosiin tai oltu tekemisissä.

Yötyö kestää lauseen takia niin kauan kuin se on lapselle eduksi. Jos alkaa mennä samanlaiseksi kuin oma lapsuus niin tapaamiset loppuu. Tähän asti ollut ihan hyvä mummo.

Tädilläni on aika paljon narsistin piirteitä. Jostain syystä suvussani on vaan kestetty tätiä ja puututtu vain todella kohtuuttoman juttuihin.

Olen aina ollut yksi lapsettoman tädin lempi sisaruksenlapsista (luonnollisesti hänellä on suosikit ja inhokit) ja näin aikuisena toivon, että vanhempani olisivat pitäneet välit mahdollisimman etäisinä.

Tiedän, että minun olisi parasta katkaista välit kokonaan tai ainakin ottaa reilusti etäisyyttä. Niin minä usein päätän tehdä, mutta mutta... Minä olen joustava ja vältän konflikteja, ja tätini osaa lukea minua ja vetää oikeista naruista.

Kirjoitan tämän oikeastaan kaikille, jotka yrittävät pitää välejä vanhempiin, niin että lapsilla olisi isovanhemmat. Älkää tehkö niin. Tai pitäkää muodolliset välit, älkää ainakaan jättäkää lapsia yksin hoitoon.

Yritän pitää lapseni mahdollisimman etäällä tädistäni. Käytännön syistä välien katkaiseminen on mahdotonta. Onneksi mieheni osaa olla tiukempi. Yhden riidan jälkeen välit olivat lähes poikki usean kuukauden ajan, ja täti tuntuu ymmärtävän, että ihan kaikkea emme salli. Mikä pahinta, me emme TARVITSE häntä.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat ovat mulle niin tärkeitä, että en voi käsittää maailmaa ilman niitä. Rakastan heitä, en tule koskaan jättämään heitä. Myös mun velvollisuus on hoitaa heitä.

Ajattelin ja sanoin samaa kymmenisen vuotta aikuisena, kunnes tajusin millaista kuraa lapsuus oli oikeasti ollut ja en vain pystynyt hyväksymään sitä ja siksi jankutin tuota tärkeyttä (haluni tulla heidän hyväksymäksi) ja velvollisuutta (vastuu aikuisten ihmisten toimista).

Onko täällä monilla vanhempia, jotka toistelevat miten hyvin kaikki on ollut ja miten hyviä vanhempia olivat ja jos kyseenalaistatte tämän, niin syy heidän käytökseensä oli se, että sinä olit niin vaikea lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos siis ei ole lapsuudessa/nuoruudessa ollut mitään silmitöntä väkivaltaa tai päihdeongelmaa. Mitä muita syitä on? Kokemuksia?

Tätä minäkin olen pohtinut. Iäkäs sukulaispariskunta sai surullisia uutisia lääkäreiltään ja he valmistelevat loppua muun muassa siivoamalla ja laittamalla kaiken mahdollisimman hyvään järjestykseen lapsia varten ettei heidän tarvi vaivata päätä tai rehkiä hautajaisia järjestäessä tai perunkirjoitusta tehdessä. Eivät ilkeä kertoa asioiden tilasta lapsilleen koska lapset eivät ole heihin yhteyksissä. Yksi sukulaisista suivaantui ja otti yhteyttä lapsiin ja kirjoitti suoraan, että soittakaa nyt jos haluatte vielä jostain jutella tai heidän ääntänsä vielä kuulla koska pian se ei ole mahdollista. Eivät ole soittaneet. Onneksi me muut voimme auttaa sukulaispariskuntaa käytännön asioissa mutta oman perheensä asioiden suhteen heitä emme voi auttaa enempää.

Väkisinkin on herännyt mieleen kysymys siitä, minkälainen ihminen ei välitä vanhempiensa lähestyvästä kuolemasta sen vertaa että soittaisi edes yhden puhelun kuolevien ihmisten iloksi?

Esim. pahoinpidelty ihminen, seksuaalisesti hyväksikäytetty ihminen, nöyryytetty ihminen, jne..

Kyllä jos ihmisellä on useampi lapsi ja kukaan lapsista ei pidä yhteyttä, niin vika on 99% varmuudella tuossa vanhemmassa. Vanhempi toki itse kertoo marttyyrin ääni väristen miten lapset eivät soita, vaikka niin heille kaikkensa antoi. Todellisuudessa mättänyt nyrkillä naamaan ja riehunut kännissä kaikki yöt.

Äitiini olen jotenkuten yhteydessä, isääni vain silloin kun on pakko. Väkinäistä sananvaihtoa silloin kun käyn lapsuudenkodissa katsomassa etteivät ole ihan seonneet.

Isäni on narsisti ja se on vaikuttanut eniten äitiini. Henkistä väkivaltaa ja ylemmyydentunnetta. Isäni on vähän liikaa viinaan menevä, ja syy ei ole ikinä hänen. Ei ikinä. Kaikki on aina äitini vika tai "kakaroiden", silloin kun kaikki asuttiin vielä siellä.

Kotona oli aina sekaista, ja kaikki meistä oli aina kurittomia kun pienessä talossa ei osattu leikkiä täysin hiljaa ja pienetkin sisarusten nahistelut aiheutti aina karjumista. Lapset eivät saaneet olla lapsia. Isäni ei osallistunut millään lailla kasvatukseen, vain kurittamiseen. Oli aina kivikasvoinen ja kaikki muut tintuivat olevan palvelijoita ja syntipukkeja. Isäni sai myös meidät lapset kääntymään toisiaan vastaan. Mikään ei ollut yksityistä, päiväkirjoja luettiin ja niille naurettiin ja ivailtiin.

Oli paljon pieniä asioita, joilla hän osoitti olevansa ylempänä ja muiden olevan vain jälkien siivoamista ym palvelemista varten. Ihan pieniä asioita. Usein piti korjata kaikki voileiväntekovälineet pöydältä, vaatekaapista heitetyt vaatteet, kaapista pengotut tavarat, lehtitelineestä heitetyt lehdet takaisin paikoilleen. Koulussa opin että omat jäljet kuuluu korjata. Kotona ihmettelin miksi aikuinen ihminen ei tee niin. Olin pitänyt vanhempieni keskinäistä käyttäytymistä ihan normaalina, kun en muista perheistä tiennyt. Aloin sitten kapinoimaan kun tajusin että jokin mättää. Joten, aina välillä saatoin sanoa "korjaa itse", ja seurauksena oli väkivaltaa. Muistan kerran että isäni otti tukasta kiinni ja heitti yläkerran portaita 5 askelta ylöspäin. Jäin itkemään siihen ja isäni meni jatkamaan tvn katselua. Äitiä kohtaan oli vain henkistä väkivaltaa, mutta alistamista sekin.

Ja äitini... En vain tiedä, tuntuu jälkeenpäin että hänen oma kasvatus vaikutti lasten kasvatukseen. Mulle ei ainakaan koskaan luettu mitään. Koskaan ei kysytty, miten koulussa menee, ei autettu läksyissä, mitään ei tehty yhdessä. Kaikki oli niin harmaata ja ilotonta. Tunteetonta. Vanhempani pitivät minut hengissä mutta eivät kasvattaneet elämää varten.

Tällaista on olla vaikean äidin lapsi:

http://www.is.fi/perhe/art-2000005151331.html

Olen aina ollut heille pettymys. Puolustin ja mielistelin heitä pitkään hyväksynnän toivossa, mutta en saanut koskaan kokea kelpaavani. Lapsena olin lihava ja ahne, teininä hullu ja outo, aikuisena luuseri ja Uuno Turhapuro. Vasta lähes 30-vuotiaana totesin, että minun on alettava elää omaa elämääni ja jos omanarvontunnon rakentaminen edellyttää yhteydenpidon lopettamista, sitten olkoon niin. Sekin on ollut heille pettymys, mutta minun on helpompi hengittää näin. Heidän kanssaan ei voi voittaa.

Olen 50-vuotias nainen. Sain lapseni 37-vuotiaana. Aloin ymmärtää vasta oman lapsen tultua maailmaan millaista oma lapsuuteni oli. Isäni on narsisti, tyranni, minä minä minä,juoppo....äitini on marttyyri, läheisriippuvainen, hänessä on myös narsistisia piirteitä. Minulla oli vaikea murrosikä, kapinoin vanhempiani vastaan, nyt ymmärrän miksi. Lapsena olin aina se jota syytettiin kaikesta ja minussa oli aina jotain vikaa, veljeni pääsi kuin koira veräjästä, olen esikoinen, veljeni oli vanhempien mielestä helppo ja kiltti ja minä olin ongelma. Äitini on sanonut minulle, miksi en ole sellainen kuin naapurin tyttö tai miksi en ole sitä tai tätä. En kelvannut sellaisena kuin olen. Tätä paskaa myös syötettiin sukulaisille että olen niin vaikea lapsi. Miksiköhän, minuun taisi vaikuttaa se kodin sairas ilmapiiri. Näin vanhempieni väkivaltaa tihkuvat riidat ja ollut välissä huutamassa/itkemässä että lopettakaa, isäni on lyönyt minua kun olin teini-ikäinen, löi siksi että en totellut häntä, tosi tervettä. Sain lapsena tukkapöllyä ja luunappeja, veljeni ei saanut. Muutin kotoa 19-vuotiaana, halusin lähteä sieltä jo 16-vuotiaana. Nämä lapsuuden ja nuoruuden traumat ovat vaikuttaneet minuun koko elämäni. Nyt ymmärrän asioita, esim. en halunnut koskaan naimisiin enkä lapsia. Lapsen olen saanut ja olen iloinen lapsestani ja rakastan häntä todella paljon, mutta naimisiin en ole mennyt enkä mene. Näen naimisissa olon vankilana. Lasta en halunnut nuorempana koska luulin että minusta ei tule hyvää äitiä. Ei mikään ihme, koska äitini on mollannut minua 50-vuotta. Olen kuitenkin hyvä äiti omalle pojalleni. Olimme viime jouluna vanhempieni luona, odotukset taas korkealla, pettymys tuli jälleen. Isäni kierteli nurkkia että pääsisi juomaan, hän ei huomioinut lastani mitenkään, äitini kyttäsi isän tekemisiä. Yhtään joulua en siinä talossa enää vietä, isäni veti kännit, äiti aloitti riidan, puolustin äitiä, isä sanoi minulle että lähtekää pois täältä, kello oli 21.00 illalla, minun olisi pitänyt lähteä ajamaan pitkää matkaa lapseni kanssa pimeällä kun isä heitti meidät ulos sieltä. Äiti sanoi että ette lähde täältä mihinkään, lähdimme seuraavana päivänä. Enää en astu siihen taloon, siellä on sairas ilmapiiri ja on ollut 50-vuotta, en halua olla heidän kanssaan enää missään tekemisissä. Vanhempani ovat ahdistaneet minua koko ikäni, lapsena en sitä ymmärtänyt mutta nyt näen kaiken todella selvästi.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen lukemaan Katriina Järvisen kirjan Kaikella kunnioituksella - irtiottoja vanhempien vallasta.

http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002772350.html

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/kaikella-kunnioituksella-irtiottoj…

No tämä!

Meille sosku kirjannut että on liian läheiset välit nuoren kanssa. Pitää vissiin sitten katkaista ne? Itse ainakin olin äitini kanssa läheinen,kunnes hän kuoli vanhuuttaan.

Vanhemmat ja Iso vanhemmat kannettu hautaan, hankala pitää keskustelu yhteyttä.

Muutin lukion jälkeen toiselle puolelle Suomea. Vanhemmat ovat käyneet kolme (3) kertaa kylässä 15 vuoden aikana. Eivät auttaneet uuden elämän aloituksessa kuin kertomalla mitä kaikkea olen valinnut väärin. Lähdin siis opiskelemaan hyvää alaa ja ammatillisesti olen pärjännyt loistavasti, voittanut alan kilpailujakin, mulla on hyvä puoliso, ihana lapsi.. aika moni muu vanhempi olisi ylpeä.

Sen sijaan sisarukseni, joka on huumeongelmainen kauhukakara saa heiltä jatkuvaa hehkutusta ja apua. Rahallinen apu valuu hänen huumeidenkäyttöönsä, vanhemmat ovat ongelmansa mahdollistajia. Huumeet ovat vanhempien tiedossa.

Käymme 1-2 kertaa vuodessa vanhemmilla kylässä, mutteivat ole minua kohtaan kovinkaan vieraanvaraisia. Siellä käydessäni saattavat pyytää minua hoitamaan sisarukseni asioita (mitä en tee) ja antavat ymmärtää että minusta on kovasti vaivaa.

Sitten haukkuvat kun käyn niin harvoin. :) Kaverini kehuvat miten kivoja vanhempani ovat ja ihmettelevät etäisiä välejä. He ovat kyllä hyviä seuraihmisiä, ei siinä. Ymmärtänette ongelman kuitenkin.

Ja selvennyksenä: vaikka on surullista että vanhemmat ovat ottaneet suosikin, en ole sisarukselleni katkera. Hän on kiva ihminen. Tottakai mieluummin valitsen kuitenkin oman, kivan elämäni. Toivon että vanhemmat lopettavat sisarukseni haitallisen holhoamisen, jotta hänkin saisi mahdollisuuden kivaan elämään.

Minä kuitenkin pidän vanhempiini enemmän yhteyttä kuin he minuun, ihan vain kunnioituksesta sitä kohtaan että antoivat minulle elämän. Joskus mietin että pitäisikö odottaa seuraavaa vierailua siihen, että he ovat ensin vaivautuneet tänne päin. Ovat hyväkuntoisia eläkeläisiä, aikaa heillä olisi.