Vanhempien syyllistyminen ja syyllistäminen - tabut murtuvat

Pakko kertoa että naapurin mummo syyllistää aina vanhempia lastensa kasvatuksesta ainakin osaa vanhempia.

Samaan syssyyn valittaa, kun ei pärjää enää ja kukaan ei auta häntä eli tarkoittaa naapureita.

Tekisi mieli sanoa että mites sä kasvatit ne omat lapsesi, kun ne ei käy auttamassa sinua ja asuvat vielä samassa kaupungissa.

Minä ja veljeni käydään auttamassa omaa äitiämme ja meillä sentään matkaa kolme tuntia ja vakavasti sairas.

Voipi olla että joskus sanonkin, kun saan tarpeekseni.

Sanoin miehelleni että mummoa auttaisin mutta kun puuttunut aikoinaan munkin lapsiin niin apua ei tule. Nyt on hänenkin aika katsoa kasvatuksensa tulos.

Vierailija kirjoitti:

Asia ei ole näin. Meillä on pitkät perinteet etenkin äitien syyllistämiseen. Ja se ajatusmalli on ollut aina vallalla.

Mikä tabu tämä olisi?

Liikutaan veitsenterällä: mikä ero on syyllistämisellä ja vastuutuksella? Eikö vanhemmilla ole de facto hurja vastuu ja vaikutusvalta lastensa elämään, niin hyvässä kuin huonossa?

Niin kauan kuin vanhemmat ymmärtävät valtansa jasiihen kuuluvan vastuun he yleensä käyttävät sitä harkitsevasti ja pyrkivät aidosti lapsen parhaaseen. He eivät hermostu herkästi jos joku heitä kyseenalaistaa. 

Olisi huolestuttavaa jos vanhemmat olisivat kaiken arvostelun yläpuolella vain siksi että ovat vanhempia.

Minulla on käytösoireileva 10v nepsylapsi. Käyn perheterapeutilla auttaakseni lasta mahdollisimman hyvin, vaikka lapsi itse kieltäytyy hoidosta. Kokeiltiin kyllä sitäkin että hän tuli käskettyä mukaan mutta se ei johtanut mihinkään toimivaan. Terapeutti sanoi, että harvoin saa työskennellä ensisijaisesti vanhempien kanssa, vaikka se olisi usein hänen mielestään se vaikuttavin tapa (lapsen iästä riippuen). Usein lapsi tuodaan hoitoon "korjatkaa tämä" ajatuksella, eikä nähdä omaa roolia. Minä ajattelen, että vaikka kaikki lapseni haasteet tuskin ovat vain minun kelvottomuudestani johtuvaa, minä olen kuitenkin se joka häntä voi auttaa ihan joka päivä, ei vain yhtenä iltana kerran viikossa tunnin ajan. Siksi minun on saatava ne työkalut joilla autan lastani paremmin. Silloinkin, kun lapseni ei olisi halukas ottamaan apua vastaan, vastuu on minulla.

Minua syytetään kun en huomannut miesystävän käyttävän lastani hyväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Minua syytetään kun en huomannut miesystävän käyttävän lastani hyväksi. 

Syystäkin. Taas joku yyhoo jänniksen kanssa ja lapselle traumat. Ja toistellaan kulunutta fraasia kun vanhempi on onnellinen niin lapsikin on. Sitä saa mitä tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kyllä erillaisia kokemuksia.

Vanhempia syyllistetään jos jostakin täysin turhasta.

Olen pienten lasten äiti ja varhaiskasvatustyössä. Olen huomannut kollegoiden moittivan vanhempia esim. Siitä että ei muisteta asioita, että ei saada vapaata töistä kehityskeskusteluun, että ei päästä hakemaan lasta ajoissa tai tuodaan liian aikaisin.

Vanhempia syytetään asioista joihin he eivät voi vaikuttaa. Työnantajani valittaa lasten vanhempien olevan välinpitämättömiä kun työnantajat eivät jousta, kuitenkin kun itse pienten äitinä pyydän joustoa ei anneta.

Äideillä on ihan järjettömästi muistettavaa, ja monesti niitä lapsia on useita ja niitä muistettavia asiota miljoona.

Koulukin on nykyään osallistuvaa joka tarkoittaa sitäkin että vanhempi osallistuu enemmän, ihan hyvä ajatus, mutta vanhempi tekee työtä jo kodinulkopuolella ja kotona. Siihen vielä harrastustoiminta ja muut velvollisuudet.

Vanhe

Olen kanssasi niin samaa mieltä. Mielestäni vanhempia syyllistetään aivan kaikesta ihan sama mitä he tekevät tai ovat tekemättä. Minut on kasvatettu kuritusväkivallalla 80-luvulla eikä ketään kiinnostanut. Tänä päivänä lapset otettaisiin huostaan. Omat vanhemmat olivat muuten ihan tavallisia päihteettömiä ja työssäkäyviä ihmisiä. Vanhemmuuteen ei tuolloin paljoa vaadittu. Nykyään monet asiat ovat paljon vaikeammin järjestetty (esim hammashoidot ja terveystarkastukset), joten töiden kanssa saa olla jatkuvasti säätämässä jotain. Lisäksi koulun jatkuvat vaatimukset milloin mistäkin yhteistyöstä. Pahempaa oli juuri silloin, kun lapset olivat päiväkodissa. Jatkuvaa kellon kanssa kilpaa juoksemista ja piti järjestää aikaa milloin millekin päiväkotitapahtumalle, ettei lapsi olisi ainoa kenen vanhempi ei saavu paikalle.

Varsinkin äidin syyllistäminen alkaa raskausajasta lähtien ja jatkuu siitä synnyttämiseen ja imettämiseen. Moitteita kuulet kyllä, mutta et kehuja.

Vierailija kirjoitti:

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000005052275.html?ref=rss

Vanhemmuus on hukassa, lapset oireilevat ja Suomessa tehdään turhia ADHD-diagnooseja, uskoo lasten kanssa pitkään työskennellyt ammattilainen.

Huomattavan suuri osa tarkkaavuushäiriöistä ja levottomuudesta onkin kotitaustaan ja kotona tapahtuvaan vuorovaikutukseen liittyvää eikä aivoperäistä, väittää lasten kanssa työskentelevä psykologi ja psykoterapeutti Risto Lappeteläinen.

Okei, tässä on lueteltu syyt. Miten olis seuraavaksi rautalangasta väännetyt kasvatusohjeet?? Olisko niistä enemmän apua kuin syyllistämisestä tai vain pelkkien toteamuksien laukomisesta? 

Vierailija kirjoitti:

Mitä hyötyä vanhempien syyllistämisestä olisi?

Ei tarvitse kantaa vastuuta itsestään ja tekemisistään, kun voi vierittää syyn vanhemmilleen, yhteiskunnalle, työhönpakottajille ja muille sortajille. 

Aloituksessa menee kissat ja rukkaset sekaisin? Itsellä oli paskat vanhemmat, paska terapeutti ja minusta tuli kohtuu normaali. En käytä huumeita tai ole väkivaltainen, kyllä totuus löytyy enemmistöllä omasta päästä? En kyllä ajattele että olisi oikein hakata vaimoa tai lapsia, kun itsellä oli vaikeaa? Itsellä on vain vahvistunut ajatus että haluan olla parempi mies ja en ikinä löisi tai vähättelisi. En tajua miksi kostaisi kokemani vääryydet ihmisille joista välitän ja rakastan. Jos pää on kunnossa, ei kosta muille omaa kärsimystä. Ihan käsittämätön ajatus että minun isä löi minua, niin nyt minä lyön sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kyllä erillaisia kokemuksia.

Vanhempia syyllistetään jos jostakin täysin turhasta.

Olen pienten lasten äiti ja varhaiskasvatustyössä. Olen huomannut kollegoiden moittivan vanhempia esim. Siitä että ei muisteta asioita, että ei saada vapaata töistä kehityskeskusteluun, että ei päästä hakemaan lasta ajoissa tai tuodaan liian aikaisin.

Vanhempia syytetään asioista joihin he eivät voi vaikuttaa. Työnantajani valittaa lasten vanhempien olevan välinpitämättömiä kun työnantajat eivät jousta, kuitenkin kun itse pienten äitinä pyydän joustoa ei anneta.

Äideillä on ihan järjettömästi muistettavaa, ja monesti niitä lapsia on useita ja niitä muistettavia asiota miljoona.

Koulukin on nykyään osallistuvaa joka tarkoittaa sitäkin että vanhempi osallistuu enemmän, ihan hyvä ajatus, mutta vanhempi tekee työtä jo kodinulkopuolella ja kotona. Siihen viel

Juurikin näin. Raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua syytetään kun en huomannut miesystävän käyttävän lastani hyväksi. 

Syystäkin. Taas joku yyhoo jänniksen kanssa ja lapselle traumat. Ja toistellaan kulunutta fraasia kun vanhempi on onnellinen niin lapsikin on. Sitä saa mitä tilaa.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/c65268a6-514f-4bdf-b304-1f70b9bf137e mitenkäs selität että on paljon huostassa ja tukihenkilöissä näitä hyväksikäyttäjiä? Voisin linkittää paljon uutisia.

Mä en nyt ymmärrä kans mihin viittaatte ketjussa milläkin. Huonosti käyttäytyvien nepsyihin joiden pitäisi saada empatiaa vaiko vanhempien epäjohdonmukaiseen kasvatukseen? Menee puurot ja vellit sekaisin , kun ei ymmärrä MISTÄ tarkalleenottaen puhutaan. Lapset ovat yksilöitä kuten vanhemmatkin, eli jokainen piirre on erilainen, enkä nyt ihan saa kiinni miten yleisellä tasolla voi keskustella yksittäisestä?! Tätä aina palstalla mietin. Keskustelkaa siitä asiasta, eikä sen vierestä. 

Minä ainakin huomaan toistavani niitä myrkyllisiä käyttäytymismalleja, joita imin itseeni ensimmäiset 19 vuotta. Olen näin 49-vuotiaanakin vielä omasta mielestäni ns. rikkinäinen mieleltäni. Teen paljon töitä, että käyttäytyisin ja olisin täysin erilainen kuin vanhempani. Useimmiten onnistun siinä, toisinaan en. Se häpeä on ihan valtava, kun huomaan, etten jaksanutkaan pinnistellä pitääkseni itseni ns. kuosissa. En haluaisi koskaan toistaa sitä samaa pskaa kuin vamhempani tekivät, se loukkaa aina muita ja koskee minuun ihan valtavasti. Tekisi mieli hypätä jokeen, niin paljon se aiheuttaa minussa häpeää ja tuskaa. Minun vanhempani eivät koskaan hävenneet tai huomanneet loukkaavansa muita.

Voi mennä rikki jos tulee liikaa pskaa niskaan omalta perheeltä, suvulta, koulusta, työstä...ja valitettavasti joskus heikolla hetkellä vanhat käyttäytymismallit voi näkyä. Ei silti kannata ehkä vatvoa koko elämää noita, vaan miettiä mihin itseään lähtisi kehittämään. Vanhemman tulevaisuudenusko on merkittävä tekijä arjessa, miten ne pallot pysyy ilmassa, ja tähä  toki persoona vaikuttaa myös. Ja voimavarat ja lasten ominaispiirteet ja.... kaikki vaikuttaa.

Vanhemmuus ei ole jokatapauksessa helppoa.

Tunnistan kyllä, että vanhemmat saavat paljon epäreiluakin sättimistä tilanteissa, joissa he yrittävät selviytyä parhaansa mukaan. On varmaan individualismin kääntöpuoli. MUTTA tunnistan samaan aikaan sen, että osa vanhemmista ulkoistaa vastuun itsestään pois ja kykenee korostamaan vaan sitä, miten "happinaamari on ensin laitettava itselle" ja "vanhemman paras on lapsen paras". Ei kyetä näkemään sitä, että vaikka lapseton vapaa-aika tekee kaikille hyvää, ei silti ole kohtuullista, että lapsi viettää arkipäivät hoidossa ja harrastuksissa ja viikonloput mummolassa. Lapsivapaa ei ole mikään ihmisoikeus ja on hyvä muistaa, että lapsi tarvitsee myös vanhemman kanssa vietettyä aikaa muun muassa itsetunnon kehittymisen tueksi.

Samoin helposti vaaditaan, että varhaiskasvatuksen/koulun/lääkärin/sosiaalihuollon/mummon pitää opettaa tarvittavat taidot ja korjata lapsi. Kuitenkin moniin lapsiin liityvissä asioissa tärkeää on aloittaa koko perheen kanssa työskenelystä ja siitä, miten vanhempi voi tukea lasta. Pätee myös nepsylapsiin. Vanhempi ei (automaattisesti) ole syyllinen diagnoosiin, mutta vanhemmuus voi olla silti riittämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon itse miettinyt tätä samaa, mutta eri asioihin liittyen. Esimerkiksi jotkut vanhemmat laittaa lapsen jo ihan pikkuvauvasta lähtien mummolaan/tädille/jne. hoitoon usein, jotta vietetään sitä "laatuaikaa" kahdestaan. Tottahan toki tämä on tarpeen, jos vanhemmat ovat aivan rättiväsyneitä, mutta siis ihan suht normaalisti nukkuvia vauvoja, jotta itse päästään tuulettumaan jne. Pahimmillaan ihan liian usein liian pitkiksi ajoiksi, esim vasta kaveri laittoi 4kk vauvan yökylään, jotta pääsivät miehen kanssa baariin. Sitten kun taaperon kanssa alkaa tulla ongelmia, niin ei saisi sanoa että voisiko ongelma olla siinä että lapsi on jo pikkuvauvana joutunut liian pitkäksi ajaksi eroon ensisijaisesta hoitajastaan. Toki paljonpa siitä silloin on hyötyä, mutta tuntuu että aihe on aika kielletty puheenaihe. Siis se minkä ikäinen vielä sietää eroa vanhemmista ja millä perusteilla sitä on ok harkita.

Olen itse varmaan sitä toista äärip

Ihana kun joillain on mummoja ja tätejä jotka haluavat lapsen hoitoon! Näen tuon kuvion kaikkien kannalta positiivisena. Eikö sinulle mummot ja tädit ole perhettä?

Vierailija kirjoitti:

Mä oon itse miettinyt tätä samaa, mutta eri asioihin liittyen. Esimerkiksi jotkut vanhemmat laittaa lapsen jo ihan pikkuvauvasta lähtien mummolaan/tädille/jne. hoitoon usein, jotta vietetään sitä "laatuaikaa" kahdestaan. Tottahan toki tämä on tarpeen, jos vanhemmat ovat aivan rättiväsyneitä, mutta siis ihan suht normaalisti nukkuvia vauvoja, jotta itse päästään tuulettumaan jne. Pahimmillaan ihan liian usein liian pitkiksi ajoiksi, esim vasta kaveri laittoi 4kk vauvan yökylään, jotta pääsivät miehen kanssa baariin. Sitten kun taaperon kanssa alkaa tulla ongelmia, niin ei saisi sanoa että voisiko ongelma olla siinä että lapsi on jo pikkuvauvana joutunut liian pitkäksi ajaksi eroon ensisijaisesta hoitajastaan. Toki paljonpa siitä silloin on hyötyä, mutta tuntuu että aihe on aika kielletty puheenaihe. Siis se minkä ikäinen vielä sietää eroa vanhemmista ja millä perusteilla sitä on ok harkita.

Olen itse varmaan sitä toista äärip

YKSI tuttusi kerran laittanut vauvan yökylään? Taidat hieman ylireagoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon itse miettinyt tätä samaa, mutta eri asioihin liittyen. Esimerkiksi jotkut vanhemmat laittaa lapsen jo ihan pikkuvauvasta lähtien mummolaan/tädille/jne. hoitoon usein, jotta vietetään sitä "laatuaikaa" kahdestaan. Tottahan toki tämä on tarpeen, jos vanhemmat ovat aivan rättiväsyneitä, mutta siis ihan suht normaalisti nukkuvia vauvoja, jotta itse päästään tuulettumaan jne. Pahimmillaan ihan liian usein liian pitkiksi ajoiksi, esim vasta kaveri laittoi 4kk vauvan yökylään, jotta pääsivät miehen kanssa baariin. Sitten kun taaperon kanssa alkaa tulla ongelmia, niin ei saisi sanoa että voisiko ongelma olla siinä että lapsi on jo pikkuvauvana joutunut liian pitkäksi ajaksi eroon ensisijaisesta hoitajastaan. Toki paljonpa siitä silloin on hyötyä, mutta tuntuu että aihe on aika kielletty puheenaihe. Siis se minkä ikäinen vielä sietää eroa vanhemmista ja millä perusteilla sitä on ok harkita.

Ehkä pointtina oli "pikkuvauvasta lähtien" ja "usein". Tietenkään ei ole mitään pahaa siinä, että on läheisiä, mutta on eri asia olla tyyliin synnäriltä alkaen viikoittain yökylässä.