Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien syyllistyminen ja syyllistäminen - tabut murtuvat
21.01.2017 |
Oletteko huomanneet, että jo pitkään on ollut vallalla ajattelutapa, etteivät vanhemmat saa tuntea syyllisyyttä eikä vanhempia toisaalta saisi ulkopuoleltakaan syyllistää? Tämä on johtanut monilla lepsuun kasvatukseen, lasten ongelmiin ja ongelmiin myös laajemmin koko yhteiskunnassa. Esimerkiksi ADHD:n ylidiagnosoinnista puhunut psykoterapeutti on vihdoin nostanut kissan pöydälle. Toivon, että julkisessa keskustelussa tullaan näkemään lisää vastaavia ulostuloja. Toivon, että puhutaan arkailematta siitä, minkä monet ovat ympäristössään havainneet: todella monet vanhemmat kasvattavat lapsiaan onnettoman huonosti. Ei pelätä vanhempien loukkaantumista, koska lasten tulevaisuus on se, millä pitäisi olla suurempi merkitys.
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Ja jos lapsi on saanut kaiken sen huomion, empatian ja normaalin rajojen laittamisen mikä nyt yleensä riittää useimmille lapsille niin eikö ole aihetta hieman miettiä myös siitä näkökulmasta että lapsella itsellään voi olla sen laatuinen häiriö mikä ei ole iha 100% vanhempien "parannettavudsa" vain oikealla kasvatuksella. Valitettavasti joka vaivaan ei riitä tai tepsi se kuuluisa "rajoja ja rakkautta".
No kun se "häiriö" voi olla nimenomaan, että vanhempi reagoi noin, miten reagoit. Peiliin pitäisi katsoa, mutta mieluisampaa on mikä muu tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos lapsi on saanut kaiken sen huomion, empatian ja normaalin rajojen laittamisen mikä nyt yleensä riittää useimmille lapsille niin eikö ole aihetta hieman miettiä myös siitä näkökulmasta että lapsella itsellään voi olla sen laatuinen häiriö mikä ei ole iha 100% vanhempien "parannettavudsa" vain oikealla kasvatuksella. Valitettavasti joka vaivaan ei riitä tai tepsi se kuuluisa "rajoja ja rakkautta".
No kun se "häiriö" voi olla nimenomaan, että vanhempi reagoi noin, miten reagoit. Peiliin pitäisi katsoa, mutta mieluisampaa on mikä muu tahansa.
Eli unohdetaan kokonaan että tosiasia on että on paljon lapsia joilla on häiriöitä esim. ihan neurologisia sellaisia joihin ei liity mitenkään vanhempien peiliin katsominen. Sinäkö olet se joka päätät miten asiat ovat tuntematta edes läpikotoisin koko lasta tai perhettä. Eiköhän tuo lopullinen diagnosointi siitä onko kyseessä vain rajoja ja rakkautta vai jotain muuta pitäisi olla vain ja ainoastaan terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä eikä muiden spekulointi. Anna kun arvaan, kuulut siihen koulukuntaan jonka mielestä nuokin diagnoosit ovat enimmäkseen vääriä?
Miksi muuten meillä on paljon häiriökäyttäytyviä lapsia jotka ehkä päätyvät jopa johonkin diagnoosiin kuten ADHD diagnoosiin, sellaisissa perheissä jossa vanhemmat ovat korkea-asti koulutettuja ja kaikin puolen myös todettu vanhemmuutta lähes täydellisesti suorittavan? Miksi meillä on samassa perheessä samalla kasvatuksella hyvin erilaisia lapsia? Niin miksiköhän jos kaikki on vanhempien muokkaamaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos lapsi on saanut kaiken sen huomion, empatian ja normaalin rajojen laittamisen mikä nyt yleensä riittää useimmille lapsille niin eikö ole aihetta hieman miettiä myös siitä näkökulmasta että lapsella itsellään voi olla sen laatuinen häiriö mikä ei ole iha 100% vanhempien "parannettavudsa" vain oikealla kasvatuksella. Valitettavasti joka vaivaan ei riitä tai tepsi se kuuluisa "rajoja ja rakkautta".
No kun se "häiriö" voi olla nimenomaan, että vanhempi reagoi noin, miten reagoit. Peiliin pitäisi katsoa, mutta mieluisampaa on mikä muu tahansa.
Eli unohdetaan kokonaan että tosiasia on että on paljon lapsia joilla on häiriöitä esim. ihan neurologisia sellaisia joihin ei liity mitenkään vanhempien peiliin katsominen. Sinäkö olet se joka päätät miten asiat ovat tuntematta edes läpikotoisin koko lasta tai perhettä. Eiköhän tuo lopullinen diagnosointi siitä onko kyseessä vain rajoja ja rakkautta vai jotain muuta pitäisi olla vain ja ainoastaan terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä eikä muiden spekulointi. Anna kun arvaan, kuulut siihen koulukuntaan jonka mielestä nuokin diagnoosit ovat enimmäkseen vääriä?
Miksi muuten meillä on paljon häiriökäyttäytyviä lapsia jotka ehkä päätyvät jopa johonkin diagnoosiin kuten ADHD diagnoosiin, sellaisissa perheissä jossa vanhemmat ovat korkea-asti koulutettuja ja kaikin puolen myös todettu vanhemmuutta lähes täydellisesti suorittavan? Miksi meillä on samassa perheessä samalla kasvatuksella hyvin erilaisia lapsia? Niin miksiköhän jos kaikki on vanhempien muokkaamaa?
Et vaan tajua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos lapsi on saanut kaiken sen huomion, empatian ja normaalin rajojen laittamisen mikä nyt yleensä riittää useimmille lapsille niin eikö ole aihetta hieman miettiä myös siitä näkökulmasta että lapsella itsellään voi olla sen laatuinen häiriö mikä ei ole iha 100% vanhempien "parannettavudsa" vain oikealla kasvatuksella. Valitettavasti joka vaivaan ei riitä tai tepsi se kuuluisa "rajoja ja rakkautta".
No kun se "häiriö" voi olla nimenomaan, että vanhempi reagoi noin, miten reagoit. Peiliin pitäisi katsoa, mutta mieluisampaa on mikä muu tahansa.
Eli unohdetaan kokonaan että tosiasia on että on paljon lapsia joilla on häiriöitä esim. ihan neurologisia sellaisia joihin ei liity mitenkään vanhempien peiliin katsominen. Sinäkö olet se joka päätät miten asiat ovat tuntematta edes läpikotoisin koko lasta tai perhettä. Eiköhän tuo lopullinen diagnosointi siitä onko kyseessä vain rajoja ja rakkautta vai jotain muuta pitäisi olla vain ja ainoastaan terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä eikä muiden spekulointi. Anna kun arvaan, kuulut siihen koulukuntaan jonka mielestä nuokin diagnoosit ovat enimmäkseen vääriä?
Miksi muuten meillä on paljon häiriökäyttäytyviä lapsia jotka ehkä päätyvät jopa johonkin diagnoosiin kuten ADHD diagnoosiin, sellaisissa perheissä jossa vanhemmat ovat korkea-asti koulutettuja ja kaikin puolen myös todettu vanhemmuutta lähes täydellisesti suorittavan? Miksi meillä on samassa perheessä samalla kasvatuksella hyvin erilaisia lapsia? Niin miksiköhän jos kaikki on vanhempien muokkaamaa?Et vaan tajua.
Niin, en tajua olla yhtä yksinkertainen kun sinä. Siis sinun mielestäsi vanhemman pitäisi aina ajatella että vika on vain ja ainoastaan hänessä ja hänen toiminnassaan ole vain ja ainoastaan pitäisi pieliin katsoa. Mitään muuta vaihtoehtoja ei kannata edes harkita vaikka olisi osviittaa ihan muiden tahojen puolelta jostain muusta kun vain kasvatuksen puutteesta johtuvasta käytöksestä. Peiliin nyt kannattaa myös jokaisen katsoa. Myös sellaisen ihmisen joka kieltää sen tosiasian että kaikki ei aina johdu vain ja ainoastaan vanhemmista. Ymmärrän kyllä että sellaisissa tapauksissa jossa lapsella ei ole mitään siis yhtään mitään muuta kun ehkä epäsopivaa tai ylivilliä käytöstä niin niissä ehkä kehoitetaankin vain muuttamaan toimintatapoja mutta katsos kun yleensä niillä lapsilla joilla ihan oikeasti on kyse muustakin eli lapsesta itsestä johtuvasta vaivasta on paljon muitenkin oireita mitä valitettavasti monet tavikset eivät tajua, eivätkö voikaan koska eivät edes ole tietoisia näistä! Kyllä äiti lapsesta tietää mikä on normaalia ja mikä ei ja kyllä terveydenhuollossakin tunnistetaan aika hyvin myös ne tavalliset ja ei tavalliset. Minä en ainakaan usko että ylidiagnosointia tapahtuu ja valitettavasti ainakin toistaiseksi uskon eniten esim. lääkäreihin ja omiin tietoihini kun jonkun randomin yksinkertaisen ihmisen omiin näkemyksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos lapsi on saanut kaiken sen huomion, empatian ja normaalin rajojen laittamisen mikä nyt yleensä riittää useimmille lapsille niin eikö ole aihetta hieman miettiä myös siitä näkökulmasta että lapsella itsellään voi olla sen laatuinen häiriö mikä ei ole iha 100% vanhempien "parannettavudsa" vain oikealla kasvatuksella. Valitettavasti joka vaivaan ei riitä tai tepsi se kuuluisa "rajoja ja rakkautta".
No kun se "häiriö" voi olla nimenomaan, että vanhempi reagoi noin, miten reagoit. Peiliin pitäisi katsoa, mutta mieluisampaa on mikä muu tahansa.
Eli unohdetaan kokonaan että tosiasia on että on paljon lapsia joilla on häiriöitä esim. ihan neurologisia sellaisia joihin ei liity mitenkään vanhempien peiliin katsominen. Sinäkö olet se joka päätät miten asiat ovat tuntematta edes läpikotoisin koko lasta tai perhettä. Eiköhän tuo lopullinen diagnosointi siitä onko kyseessä vain rajoja ja rakkautta vai jotain muuta pitäisi olla vain ja ainoastaan terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä eikä muiden spekulointi. Anna kun arvaan, kuulut siihen koulukuntaan jonka mielestä nuokin diagnoosit ovat enimmäkseen vääriä?
Miksi muuten meillä on paljon häiriökäyttäytyviä lapsia jotka ehkä päätyvät jopa johonkin diagnoosiin kuten ADHD diagnoosiin, sellaisissa perheissä jossa vanhemmat ovat korkea-asti koulutettuja ja kaikin puolen myös todettu vanhemmuutta lähes täydellisesti suorittavan? Miksi meillä on samassa perheessä samalla kasvatuksella hyvin erilaisia lapsia? Niin miksiköhän jos kaikki on vanhempien muokkaamaa?
Täältä saat näkökulmaa ja vastauksia. Lue koko ketju.: http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aid…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos lapsi on saanut kaiken sen huomion, empatian ja normaalin rajojen laittamisen mikä nyt yleensä riittää useimmille lapsille niin eikö ole aihetta hieman miettiä myös siitä näkökulmasta että lapsella itsellään voi olla sen laatuinen häiriö mikä ei ole iha 100% vanhempien "parannettavudsa" vain oikealla kasvatuksella. Valitettavasti joka vaivaan ei riitä tai tepsi se kuuluisa "rajoja ja rakkautta".
No kun se "häiriö" voi olla nimenomaan, että vanhempi reagoi noin, miten reagoit. Peiliin pitäisi katsoa, mutta mieluisampaa on mikä muu tahansa.
Ja kun on peiliin katsottu ja todettu ihan muidenkin ammattilaisten toimesta että kyseessä on jotain muuta kun vain kasvatuksen puutettu niin.... sitten? Mitä siis sitten? Vai väkisinkö pitäisi se vastaus aina löytyä siitä vanhemmuudesta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä olikaan tämä ADHD-psykologi nimeltään? Mistä voisin lukea hänen kirjoittamiaan artikkeleita aiheesta. Radiosta kuulin tästä, mutta nimi ei jäänyt mieleen.
Mielenkiintoinen näkökulma. Muistan, kun -80 ja -90 luvulla ei luokassamme käytöshäiriöisiä oikeastaan ollut, eikä kiusaamistakaan.
Mielenkiintoista tosiaan. Tiedän erään 70-luvulla syntyneen (läheinen ihminen) joka nykypäivänä aivan varmasti saisi neurologisen häiriön diagnoosin. Oireet olivat selkeitä mutta kuitenkin sen verran lievät että jotenkin pystyi normaalissa elämässä kitkuttamaan vaikka ei mitenkään normaali ihminen ole ollut monessakaan mielessä ja hankalaa se elämä on ollut kaikin puolin. Ja miksi siis näitä ei ollut niin paljon aikaisemmin? Kun ei niitä monesti edes diagnosoitu. Ne lapset oli outoja tai tyhmiä vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienen lapsen aivot kehittyvät vuorovaikutuksessa, varhaisina kuukausina, jopa parin ensimmäisen elinvuoden ajan. Ne jatkavat kehitystään aikuisuuteen asti.
Häiriöt tässä kehityksessä voidaan pukea neuropsykiatrisiin diagnoosinumeroihin, mutta ne eivät poista vanhemman osallisuutta asiaan. Emme me lastenpsykiatrialla toimivat juurikaan voi mennä sanomaan vanhemmalle että sitä sait mitä tilasit, et katsonut lasta silmiin hänen ollessaan vauva, et jutellut hänen kanssaan kun räpelsit kännykkääsi, järjestit hänelle niin pitkiä eroja primaarihuoltajasta että se aiheutti vaurioita. Siinä vaiheessa kun lapsi on kahdeksan ja hänellä on jo se neuropsykiatrinen diagnoosi on tietenkin tärkeämpää keskittyä nykyhetkeen ja siihen että lapsi saa tarvitsemansa tuen ja avun. Mutta joo, tosi se on, että diagnooseilla vaan on syynsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos lapsi on saanut kaiken sen huomion, empatian ja normaalin rajojen laittamisen mikä nyt yleensä riittää useimmille lapsille niin eikö ole aihetta hieman miettiä myös siitä näkökulmasta että lapsella itsellään voi olla sen laatuinen häiriö mikä ei ole iha 100% vanhempien "parannettavudsa" vain oikealla kasvatuksella. Valitettavasti joka vaivaan ei riitä tai tepsi se kuuluisa "rajoja ja rakkautta".
No kun se "häiriö" voi olla nimenomaan, että vanhempi reagoi noin, miten reagoit. Peiliin pitäisi katsoa, mutta mieluisampaa on mikä muu tahansa.
Eli unohdetaan kokonaan että tosiasia on että on paljon lapsia joilla on häiriöitä esim. ihan neurologisia sellaisia joihin ei liity mitenkään vanhempien peiliin katsominen. Sinäkö olet se joka päätät miten asiat ovat tuntematta edes läpikotoisin koko lasta tai perhettä. Eiköhän tuo lopullinen diagnosointi siitä onko kyseessä vain rajoja ja rakkautta vai jotain muuta pitäisi olla vain ja ainoastaan terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä eikä muiden spekulointi. Anna kun arvaan, kuulut siihen koulukuntaan jonka mielestä nuokin diagnoosit ovat enimmäkseen vääriä?
Miksi muuten meillä on paljon häiriökäyttäytyviä lapsia jotka ehkä päätyvät jopa johonkin diagnoosiin kuten ADHD diagnoosiin, sellaisissa perheissä jossa vanhemmat ovat korkea-asti koulutettuja ja kaikin puolen myös todettu vanhemmuutta lähes täydellisesti suorittavan? Miksi meillä on samassa perheessä samalla kasvatuksella hyvin erilaisia lapsia? Niin miksiköhän jos kaikki on vanhempien muokkaamaa?Et vaan tajua.
Mikäköhän on henkilökohtainen mielipiteesi tai vastauksesi siihen että monessa perheessä on sekä erityislapsi että tavallisia lapsia ja lasten olosuhteet ovat olleet ihan samanlaiset? Minkälaista peiliin katsomista suosittelisit? Tai oletko joskus havainnut että samassa perheessä voi sisarukset olla kuin yö- ja päivä samalla kasvatuksella. Toinen hiljainen hissukka ja toinen vilkas riiviö. Oletko kuullut: ihmisillä on eri luonteenpiirteitä ja ainakaan minusta ei pitäisi edes yrittää väkisin muokata lapsia samanlaisiksi roboteiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos lapsi on saanut kaiken sen huomion, empatian ja normaalin rajojen laittamisen mikä nyt yleensä riittää useimmille lapsille niin eikö ole aihetta hieman miettiä myös siitä näkökulmasta että lapsella itsellään voi olla sen laatuinen häiriö mikä ei ole iha 100% vanhempien "parannettavudsa" vain oikealla kasvatuksella. Valitettavasti joka vaivaan ei riitä tai tepsi se kuuluisa "rajoja ja rakkautta".
No kun se "häiriö" voi olla nimenomaan, että vanhempi reagoi noin, miten reagoit. Peiliin pitäisi katsoa, mutta mieluisampaa on mikä muu tahansa.
Eli unohdetaan kokonaan että tosiasia on että on paljon lapsia joilla on häiriöitä esim. ihan neurologisia sellaisia joihin ei liity mitenkään vanhempien peiliin katsominen. Sinäkö olet se joka päätät miten asiat ovat tuntematta edes läpikotoisin koko lasta tai perhettä. Eiköhän tuo lopullinen diagnosointi siitä onko kyseessä vain rajoja ja rakkautta vai jotain muuta pitäisi olla vain ja ainoastaan terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä eikä muiden spekulointi. Anna kun arvaan, kuulut siihen koulukuntaan jonka mielestä nuokin diagnoosit ovat enimmäkseen vääriä?
Miksi muuten meillä on paljon häiriökäyttäytyviä lapsia jotka ehkä päätyvät jopa johonkin diagnoosiin kuten ADHD diagnoosiin, sellaisissa perheissä jossa vanhemmat ovat korkea-asti koulutettuja ja kaikin puolen myös todettu vanhemmuutta lähes täydellisesti suorittavan? Miksi meillä on samassa perheessä samalla kasvatuksella hyvin erilaisia lapsia? Niin miksiköhän jos kaikki on vanhempien muokkaamaa?Et vaan tajua.
Mikäköhän on henkilökohtainen mielipiteesi tai vastauksesi siihen että monessa perheessä on sekä erityislapsi että tavallisia lapsia ja lasten olosuhteet ovat olleet ihan samanlaiset? Minkälaista peiliin katsomista suosittelisit? Tai oletko joskus havainnut että samassa perheessä voi sisarukset olla kuin yö- ja päivä samalla kasvatuksella. Toinen hiljainen hissukka ja toinen vilkas riiviö. Oletko kuullut: ihmisillä on eri luonteenpiirteitä ja ainakaan minusta ei pitäisi edes yrittää väkisin muokata lapsia samanlaisiksi roboteiksi.
Ei sisaruksillakaan ole täysin samanlainen lapsuus, eikä varsinkaan ensimmäinen vauvavuosi (jolloin hermosto kehittyy). Vanhempien ja muun perheen tilanne on joka lapsen kohdalla pikkuisen erilainen. Ja toki jotkut omaavat enemmän "resilienssiä" eli korjaavat itsensä vaurioittavastakin vuorovaikutuksesta helpommin kuin toiset.
http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000005052275.html?ref=rss
Vanhemmuus on hukassa, lapset oireilevat ja Suomessa tehdään turhia ADHD-diagnooseja, uskoo lasten kanssa pitkään työskennellyt ammattilainen.
Huomattavan suuri osa tarkkaavuushäiriöistä ja levottomuudesta onkin kotitaustaan ja kotona tapahtuvaan vuorovaikutukseen liittyvää eikä aivoperäistä, väittää lasten kanssa työskentelevä psykologi ja psykoterapeutti Risto Lappeteläinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pienen lapsen aivot kehittyvät vuorovaikutuksessa, varhaisina kuukausina, jopa parin ensimmäisen elinvuoden ajan. Ne jatkavat kehitystään aikuisuuteen asti.
Häiriöt tässä kehityksessä voidaan pukea neuropsykiatrisiin diagnoosinumeroihin, mutta ne eivät poista vanhemman osallisuutta asiaan. Emme me lastenpsykiatrialla toimivat juurikaan voi mennä sanomaan vanhemmalle että sitä sait mitä tilasit, et katsonut lasta silmiin hänen ollessaan vauva, et jutellut hänen kanssaan kun räpelsit kännykkääsi, järjestit hänelle niin pitkiä eroja primaarihuoltajasta että se aiheutti vaurioita. Siinä vaiheessa kun lapsi on kahdeksan ja hänellä on jo se neuropsykiatrinen diagnoosi on tietenkin tärkeämpää keskittyä nykyhetkeen ja siihen että lapsi saa tarvitsemansa tuen ja avun. Mutta joo, tosi se on, että diagnooseilla vaan on syynsä.
En todellakaan usko että olet lastenpsykiatrialla toimivat henkilö. Ei terveydenhuollon ammattilaiset voi noin täyttä soopaa suoltaa. Ei ne niin tyhmiä ole. Jos asiat olisivat todellakin noin kun sanot niin eikö siitä olisi jo maailmanlaajuisasti tullut jo selvät tieteelliset tutkimukset esim. neurologiset häiriöt johtuu tästä ja tästä.... Sinänsä hupaisaa tämä jutustelu täällä av:llä monesti tuntuu että täältä löytyy se ratkaisu ja lopullinen selvitys tieteellisiin kysymyksiin joita ei ole kukaan vielä pystynyt täydellisesti ratkaisemaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienen lapsen aivot kehittyvät vuorovaikutuksessa, varhaisina kuukausina, jopa parin ensimmäisen elinvuoden ajan. Ne jatkavat kehitystään aikuisuuteen asti.
Häiriöt tässä kehityksessä voidaan pukea neuropsykiatrisiin diagnoosinumeroihin, mutta ne eivät poista vanhemman osallisuutta asiaan. Emme me lastenpsykiatrialla toimivat juurikaan voi mennä sanomaan vanhemmalle että sitä sait mitä tilasit, et katsonut lasta silmiin hänen ollessaan vauva, et jutellut hänen kanssaan kun räpelsit kännykkääsi, järjestit hänelle niin pitkiä eroja primaarihuoltajasta että se aiheutti vaurioita. Siinä vaiheessa kun lapsi on kahdeksan ja hänellä on jo se neuropsykiatrinen diagnoosi on tietenkin tärkeämpää keskittyä nykyhetkeen ja siihen että lapsi saa tarvitsemansa tuen ja avun. Mutta joo, tosi se on, että diagnooseilla vaan on syynsä.
En todellakaan usko että olet lastenpsykiatrialla toimivat henkilö. Ei terveydenhuollon ammattilaiset voi noin täyttä soopaa suoltaa. Ei ne niin tyhmiä ole. Jos asiat olisivat todellakin noin kun sanot niin eikö siitä olisi jo maailmanlaajuisasti tullut jo selvät tieteelliset tutkimukset esim. neurologiset häiriöt johtuu tästä ja tästä.... Sinänsä hupaisaa tämä jutustelu täällä av:llä monesti tuntuu että täältä löytyy se ratkaisu ja lopullinen selvitys tieteellisiin kysymyksiin joita ei ole kukaan vielä pystynyt täydellisesti ratkaisemaan!
Tutkimuksia on olemassa, mutta totuus sattuu. Populistitoimittajisto joka valitsee mitkä jutut nostetaan ja mitkä ei (eihän tavikset jaksa mitään tiedehakuja edes tehdä) ovat jotain marjahintikkoja, jotka tasan haluavat välttää vanhempien syyllistämistä, kun sehän ei ole kivaa ja voi jopa osua omaan nilkkaan. Oman tahonsa uutisointiin tuo toki kansainvälinen lääketeollisuus, joka tarjoaa tarkkaavaisuushäiriön lääkehoitoa joka vaikeuden ratkaisuksi - ihan tietyistä syistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienen lapsen aivot kehittyvät vuorovaikutuksessa, varhaisina kuukausina, jopa parin ensimmäisen elinvuoden ajan. Ne jatkavat kehitystään aikuisuuteen asti.
Häiriöt tässä kehityksessä voidaan pukea neuropsykiatrisiin diagnoosinumeroihin, mutta ne eivät poista vanhemman osallisuutta asiaan. Emme me lastenpsykiatrialla toimivat juurikaan voi mennä sanomaan vanhemmalle että sitä sait mitä tilasit, et katsonut lasta silmiin hänen ollessaan vauva, et jutellut hänen kanssaan kun räpelsit kännykkääsi, järjestit hänelle niin pitkiä eroja primaarihuoltajasta että se aiheutti vaurioita. Siinä vaiheessa kun lapsi on kahdeksan ja hänellä on jo se neuropsykiatrinen diagnoosi on tietenkin tärkeämpää keskittyä nykyhetkeen ja siihen että lapsi saa tarvitsemansa tuen ja avun. Mutta joo, tosi se on, että diagnooseilla vaan on syynsä.
En todellakaan usko että olet lastenpsykiatrialla toimivat henkilö. Ei terveydenhuollon ammattilaiset voi noin täyttä soopaa suoltaa. Ei ne niin tyhmiä ole. Jos asiat olisivat todellakin noin kun sanot niin eikö siitä olisi jo maailmanlaajuisasti tullut jo selvät tieteelliset tutkimukset esim. neurologiset häiriöt johtuu tästä ja tästä.... Sinänsä hupaisaa tämä jutustelu täällä av:llä monesti tuntuu että täältä löytyy se ratkaisu ja lopullinen selvitys tieteellisiin kysymyksiin joita ei ole kukaan vielä pystynyt täydellisesti ratkaisemaan!
Juurihan todistat todellisuutta. :D
Lapsi ei kasva tyhjiössä, jossa vanhemmat muovaavat hänestä täydellisen kansalaisen. Se on hyvä muistaa. Vanhemmat eivät myöskään ole kaikkivoipia, lapsella voi olla pahaa oloa esim läheisen kuolemasta, kiusaamisesta jne eikä sille temperamentista riippuen välttämättä vanhempi kauheasti voi, edes ammattilaisten tukemana. Ja se paha olo voi oireilla moninaisesti.
Kaikki ihmiskontaktit, kaverit, sukulaiset, valmentajat, opettajat, kaverien vanhemmat, joskus jopa satunnaiset ohikulkijat... vaikuttavat lapsen mieleen ja kasvattavat. Hyvässä ja pahassa.
Tuskinpa syyllistäminen auttaa, mutta varmasti asioista kannattaa puhua, jotta ihmiset yrittäisivät tarkastella omaa toimintaansa ja vaikkapa puutteita kasvattamisessa.
Kohtaan usein lapsia ja nuoria työssä. Aika usein näkyy, että vanhemmat ovat jättäneet lapset vähän kuin tuuliajolle. Lapselta kysytään itseltä mielipidettä, mitä hän aikoo tehdä omalle tilanteelle, kun koulussa mikään ei suju ja ongelmaa vähän joka saralla. Lapsi nähdän jotenkin aivan irrallaan siitä kasvatuksesta ja ympäristöstä, jossa hän elää ja imee vaikutteita. Tunnetasolla aika moni vanhempi voi jäädä hyvin kauaksi lapsestaan. Lapsia ei tule rankaista ankarasti, mutta rajoja pitää silti asettaa.
Yhä tärkeämpi asia olisi ehkäisy. Vanhempien tulisi tunnistaa myös omia voimavarojaan. Lapsia ei kannata hankkia ehkä, jos on työtön ja oma mielesterveyskin reistaa.
En ole ikinä kuullut yhdenkään "haastavan" lapsen vanhemman miettivän,että mitä voisi itse tehdä sille haastavalle tilanteelle. Ravataan kaiken maailman tutkimuksissa,mutta omassa kasvatustyylissä ei vain voi olla mitään parannettavaa. Mulla on normaalit lapset, ja usein mietin miten toimin vanhempana, jotta perheellä olisi kaikki hyvin, vaikka meillä ei ole edes "haasteita".
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä vanhempien syyllistämisestä olisi?
Monet vanhemmat kokevat, että heitä "syyllistetään", kun heille kerrotaan, missä todella menee vikaan.
Ja jos lapsi on saanut kaiken sen huomion, empatian ja normaalin rajojen laittamisen mikä nyt yleensä riittää useimmille lapsille niin eikö ole aihetta hieman miettiä myös siitä näkökulmasta että lapsella itsellään voi olla sen laatuinen häiriö mikä ei ole iha 100% vanhempien "parannettavudsa" vain oikealla kasvatuksella. Valitettavasti joka vaivaan ei riitä tai tepsi se kuuluisa "rajoja ja rakkautta".