Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ero kun lapset ihan pieniä.. :/ ?
16.01.2017 |
Yhdessä 10 vuotta, 2 niistä naimisissa. Lapsia on kaksi ja ovat vasta 1- ja 4-vuotiaita...
Meidän suhteesta on kadonnut toisen kunnioitus ja ihailu, kai sitten rakkauskin. Mies vielä kovin yrittää seksiä ja läheisyyttä, mutta minulle se tuntuu lähinnä velvollisuudelta. Meillä ei ole yhteisiä hetkiä, intohimoja, haaveita, päämääriä... mies välillä väittää että haluaa samoja asioita kuin minä, mutta käytäntö osoittaa ihan muuta. Puhutaan toisillemme usein rumasti, myös huudettu paljonkin. Nyt isompi lapsi alkanut oireilemaan siitä joten se huutaminen lasten kuullen ollaan saatu lopetettu, mutta tiukkaa välillä tekee kun toinen ottaa niin pahasti pannuun.
Haaveilen aika usein erosta ja tunnen siitä syyllisyyttä. Rehellisyyden nimissä tuntuu kuitenkin siltä että olen tässä liitossa vain lasten ja tuttavien (mitä muut ajattelee) vuoksi. Tiedän että ero satuttaa lapsia (omatkin vanhempani ovat eronneet), toisaalta niin satuttaa meidän huono liittokin (omilla vanhemmillani oli täysin olematon/surkea parisuhde kutakuinkin koko lapsuuteni ajan).
Muita samassa tilanteessa, tai jotka käyneet tätä samaa läpi aikoinaan?
Kommentit (11)
Ero mieluummin kun lapset ovat PIENIÄ. Lapset kasvavat siihen elämään eikä ole ikävää eikä traumoja, kun vanhemmat ovat "aina" asuneet erillään.
Ihan eri juttu kuin repiä vaikkapa kymmenvuotiaan elämä kahtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne. Lapsia on kolme. Ollaan mieluummin omissavoloissa kuin yhdessä, kumpikaan ei arvosta toista ja hirveän helposti alkaa riita. Puhutaan rumasti. Surkeinta kun lapsi sanoi että kyllästynyt riitelyyn ja toivoisi että erotaan. Pieni lapsi. Silti niin iso juttu, mietin mitä kaikkea huonoa siitäkin voisi seurata ja arka ottamaan sitä askelta.
Vierailija kirjoitti:
Ero mieluummin kun lapset ovat PIENIÄ. Lapset kasvavat siihen elämään eikä ole ikävää eikä traumoja, kun vanhemmat ovat "aina" asuneet erillään.
Ihan eri juttu kuin repiä vaikkapa kymmenvuotiaan elämä kahtia.
Noin minäkin järjellä ajattelen. Silti kaikki nuppilääkärit kehottaa ihan muuta mitä olen lueskellut.
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne. Lapsia on kolme. Ollaan mieluummin omissavoloissa kuin yhdessä, kumpikaan ei arvosta toista ja hirveän helposti alkaa riita. Puhutaan rumasti. Surkeinta kun lapsi sanoi että kyllästynyt riitelyyn ja toivoisi että erotaan. Pieni lapsi. Silti niin iso juttu, mietin mitä kaikkea huonoa siitäkin voisi seurata ja arka ottamaan sitä askelta.
Voih :/ Meillä isompi ei puhu vielä hyvin (viivettä), mutta jos vähääkään keskustellaan kärkevästi niin alkaa vierestä huutamaan ja komentamaan heti että älkää huutako, vaikka ei edes huudettaisi.... On välillä ollut myös todella vihainen ja tullut agressiiviseksi, veikkaan kotioloja koska oireet helpotti heti kun me ymmärrettiin painaa jarrua riidan ollessa aluillaan...
Pelkään myös hänen reaktiotaan meidän eroon. Tällä hetkellä jo esim. isän työpäivät on kova pala. Etenkin iltavuorot jolloin kaipaa isää nukuttamaan ja saattaa itkeskellä.
Me erottiin kun lapsi oli viisi. Suurin ongelma oli kai ettei ollut minkäännäköistä kunnioitusta tai halua olla edes mukava toiselle. Eli ei tietenkään myöskään hellyyttä. Nyt lapsi elää kahdessa uusperheessä ja meillä ainakin halataan ja pussistaan ja sanotaan että rakastetaan joka päivä. Veikkaan että niin myös siellä toisessa päässä.
Joku tietysti taas tietää ja sanoo, että lapsiparka. Mä en usko, että lapsi kärsii, vaan että päinvastoin on nyt onnellisempi kun ympärillä on vain ihmisiä, jotka tahtoo toisilleen hyvää ja osoittavat kunnioitusta ja rakkautta toisiaan kohtaan. Miksi aivan vino ja vihainen ydinperhe olis parempi? Ehkä jos lapset olisi jo niin isoja, ettei enää herkästi hyväksyisi uusia äiti- ja isäpuolia tilanne olis toisenlainen, mutta meillä ainakin myös äidin ja isän uudet puolisot on tärkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me erottiin kun lapset oli pieniä, isompi 5 ja pienempi 3. Alkuun isompi reagoi aika rajustikin, mutta melko pian rupes jo hymyileen uudelleen ja sanonut ihan itse monesti, että on kiva, kun ei enää tapella. Pystytään tekeen asioita yhdessä vanhemmat ja lapset ja meillä toimiva vuoroviikko systeemi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me erottiin kun lapsi oli viisi. Suurin ongelma oli kai ettei ollut minkäännäköistä kunnioitusta tai halua olla edes mukava toiselle. Eli ei tietenkään myöskään hellyyttä. Nyt lapsi elää kahdessa uusperheessä ja meillä ainakin halataan ja pussistaan ja sanotaan että rakastetaan joka päivä. Veikkaan että niin myös siellä toisessa päässä.
Joku tietysti taas tietää ja sanoo, että lapsiparka. Mä en usko, että lapsi kärsii, vaan että päinvastoin on nyt onnellisempi kun ympärillä on vain ihmisiä, jotka tahtoo toisilleen hyvää ja osoittavat kunnioitusta ja rakkautta toisiaan kohtaan. Miksi aivan vino ja vihainen ydinperhe olis parempi? Ehkä jos lapset olisi jo niin isoja, ettei enää herkästi hyväksyisi uusia äiti- ja isäpuolia tilanne olis toisenlainen, mutta meillä ainakin myös äidin ja isän uudet puolisot on tärkeitä.
Kuulostaa siltä että teillä ainakin kaikki kääntyi parhain päin. Hyvä niin. Olen samaa mieltä että ydinperhe ei ole mikään automaattinen avain onneen....
En ole liikkeellä tuomitsemassa tai kauhistelemassa. Ero on usein hyvä vaihtoehto. Mutta jos naimisissa on oltu kaksi vuotta ja lapsi yksivuotias ja rakkaus puolisoon täysin kadonnut, on kaksi vaihtoehtoa.
Joko on tullut sössittyä perhesuunnittelu oikein huolella. Tai sitten nykyiset ongelmat ovat varsin tuoreita, ja ongelmat voivat ratketa kunhan kuopus vähän kasvaa ja aikaa parisuhteelle alkaa löytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole liikkeellä tuomitsemassa tai kauhistelemassa. Ero on usein hyvä vaihtoehto. Mutta jos naimisissa on oltu kaksi vuotta ja lapsi yksivuotias ja rakkaus puolisoon täysin kadonnut, on kaksi vaihtoehtoa.
Joko on tullut sössittyä perhesuunnittelu oikein huolella. Tai sitten nykyiset ongelmat ovat varsin tuoreita, ja ongelmat voivat ratketa kunhan kuopus vähän kasvaa ja aikaa parisuhteelle alkaa löytyä.
En tiedä miten naimisissaolovuodet liittyi asiaan, meille ne oli vain juridinen järjestely lasten parhaaksi. Yhdessä ollaan oltu 10 vuotta.
Kuopus on nyt 1v 9 kk jos tarkkoja ollaan.
Ongelmia on ollut enemmän ja vähemmän siitä saakka kun esikoinen syntyi, mutta niin että huonoista ajoista on noustu ylös ja sit taas menty alas. Vuoristorataa. Viimeisen vuoden aikana minusta on kuitenkin alkanut tuntumaan siltä että nyt vasta tiedän itsekkin kunnolla mitä haluan elämältä, eikä se taida olla tämä nykyinen avioliitto. Toki sekin vaikuttaa että on menty niin nuorena yhteen, täytin vasta hiljattain 28v.
Kauhistelu ja tuomitseminen on jokaisen oma asia. En ole täällä väittämässäkään että olisin tehnyt vain täydellisiä valintoja tähän saakka. Liiton huonosta tilasta huolimatta lapset ovat tämän liiton paras asia, pitkään haluttuja ja rakastettuja, eikä mitään pieleenmenneitä perhesuunnittelun tuotoksia.
Alue: Aihe vapaa
Up!