Haavemaailmaan eksyneet

Tuo maladaptive daydreaming käsite kyllä oli mulle pienimuotoinen mullistus kun luin siitä. Siis todellakin olen luullut olevani ainoa. Ikää on 35 ja koen tosi syvää häpeää siitä, että minulla on jotenkin kiusallisia ja lapsellisia haaveita, joita pyörittelen päässäni. Useimmiten ne liittyvät jonkunlaiseen ihanneminään, jollainen toivoisin olevani. Ja tämä ihanneminä on siis jotain ihan utopistista settiä; harvoissa elokuvissakaan on niin täydellisiä hahmoja. Periaatteessa tämä hahmo on minä, mutta kaikilla tasoilla vaan parannettu versio minusta. Hankala selittää, mutta kyseessä ei ole mikään fantasiatyylinen aivan eri olemuksella varustettu olento, vaan minä itse, mutta kuitenkin selvästi kaikilla tasoilla paranneltu versio itsestäni.

Monet tv-sarjat laukaisevat minussa tuota unelmointia ja saatan jäädä tuntikausiksi haaveilemaan miten tämä minun ihanneminäni olisi mukana tapahtumissa jne. En oikein saa unta ellen illalla nukkumaan mennessä kelaile jotain unelmointiskenaariotani. En oikein tiedä mitä tämän kanssa pitäisi tehdä. Tavallaan tuntuu, että haaveilu on harmitonta, koska minulla ei ole mitään ongelmia erottaa sitä totuudesta. Minä tiedän mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, eikä tähän liity mitään harhoja. Jotenkin haaveilu lohduttaa ja tuo turvaa. Jos on paska päivä töissä, niin voin paeta sen jälkeen omaan haavemaailmaani. Mutta sitten toisaalta se taas ahdistaa. Haavetta ei voi ikinä saavuttaa ja joskus tuntuu, että olen jotenkin "pilalla" koska haaveilu on eristänyt minut normaaleista jutuista. 

Kirjoitatteko te muut haaveilijat ajatuksenne tekstiksi vai pidättekö ne vain päänne sisällä? Minun fantasiani keskittyvät seksiin (jota en avioliitossa saa) ja kirjoitan niistä novelleja.

Minä olen aina tehnyt tuota myös. Haaveissani olen selkeästi minä, mutta tosiaan paranneltu versio, joka saattaa työskennellä salaisena agenttina tms. Enimmäkseen kyllä sijoitan haaveeni scifi- tai fantasiamaailmaan.

Mielenkiintoista on, että kun sairastuin masennukseen, en pystynyt enää kuvittelemaan tuota parempaa versiotani. Eli haaveminäni vastaa paremmin todellisia ominaisuuksiani. Sen sijaan haaveet ovat nykyään täysin tuolla scifi- tai fantasiamaailmassa. En pysty enää kuvittelemaan millään tasolla että pärjäisin reaalimaailmassa.

Minusta tuo on erityislahjakkuus, ei ongelma. Ainakaan itselläni se ei aiheuta minkäänlaista haittaa elämään, mutta rikastuttaa elämää ihan valtavasti. Minä voin luoda kokonaisia maailmoja pääni sisällä ja seikkailla niissä. 

Itse olen ihan tietoisesti valinnut elämän, jossa pääosin elän näissä maailmoissa. Käyn kyllä töissä, mutta en ole halunnut esim. puolisoa tai lapsia, en mitään harrastuksia tms. Parhaat bileet vaan on mun pään sisällä, eikä ulkomaailma voi mitenkään kilpailla sen kanssa ;)

Vajoan aina tähän kun elämässä on rankkaa tai kun sosiaalisia kontakteja ei syystä tai toisesta ole paljon. Esimerkiksi ollessani Australiassa farmiduunissa, ainoana ei-aasialaisena ja ei-ranskalaisena, ei oikein ollut ketään kenen kanssa olisi jutellut. Olin todella syvällä omissa haavemaailmoissani koko ajan, saatoin jopa naureskella itsekseni tehdessäni töitä.

Kuitenkin tällaisinä normaaleina aikoina, kun elämässä on harrastuksia, ystäviä ja töitä/opiskelua, on haaveiluni hallinnassa, eli lähinnä bussimatkoilla/lenkkeillessä. Se miksi koen tämän häiritseväksi, on lähinnä se, että muuttelen mielessäni aiemmat tapahtumat mieleisikseni, sen sijaan että käsittelisin ne asianomaisten kanssa. Esimerkiksi erottuani exästä, kehittelin haavemaailmassani koko hommalle lukuisia erilaisia loppuja... Kunnes lopulta pääsin asiasta yli. Nämä kuitenkin jollain tavalla häiritsevät itseäni.

Uskoisin tämän johtuvan siitä, että asuimme keskellä metsää ollessani pieni, joten vietin todella paljon aikaa yksin. Lisäksi vanhempanikaan eivät leikkineet kanssa, mutta minulle luettiin paljon.

Oon eläny melkein koko ikäni pään sisällä, kehitellen ihmissuhteita mistä mulla ei ole oikeita kokemuksia. Hävettää, en kehtais edes ammattilaiselle kertoa tästä (tai miten?!). Pelkään että en koskaan herää tästä/pysty hankkimaan oikeita ihmissuhteita yms. :/

Tässä sama vielä suomeksi https://fi.wikipedia.org/wiki/Maladaptive_daydreaming_(pakonomainen_haa…

ohis

Olen aina ollut sitä mieltä että lapsellisia scifi- ja fantasiakirjoja/elokuvia/pelejä ahmivat aikuiset on jotenkin kehityksessä jälkeenjääneitä ja hienoa että sille on ihan oma nimityskin. Kiitos ap tästä.

Kiitos sinulle nro 9, sait minut juuri itkemään.

Lapsen leikistä se lähti ja jäi suojakilveksi. Ei tarvinne kysyä mitä varten.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitatteko te muut haaveilijat ajatuksenne tekstiksi vai pidättekö ne vain päänne sisällä? Minun fantasiani keskittyvät seksiin (jota en avioliitossa saa) ja kirjoitan niistä novelleja.

Minä kirjoitan, tällä hetkellä kasassa on sellaiset 600 sivua :D

Minulla on ihan oma fantasiamaailmani jossa elän aina kun tulee mahdollisuus. Tässä maailmassa olen seikkaillut jo ainakin 10 vuotta, viimeiset kahdeksan vuotta olen kirjoittanut seikkailujani myös ylös. Ja mikä parasta, tämä maailma tulee myös usein uniini ja pystyn kontrolloimaan sitä. 

Tietyllä tavalla koen tämän haavemaailman rasitteeksi koska sieltä pois tuleminen palauttaa aina karuun todellisuuteen.

Minun lapsuuteni on henkisesti todella raskas. Negatiivisia tunteita ei sallittu ja esim. itkemisestä rangaistiin lyömällä tai tukistamalla. Silloinkin kun itkulle oli ns. oikea syy, esimerkiksi pyörällä pahasti kaatuminen pienenä lapsena. Minulta myös odotettiin aivan liikaa. Pakenin kuvittelemalla toisenlaista elämää rakastavassa kodissa ja sitä miltä tuntuisi kun äiti lohduttaisi. Lapsena en kyseenalaistanut ollenkaan keinoani paeta, en tietenkään.

Kasvoin, muttei haavemaailma koskaan kadonnut. Esiteininä elin fantasiamaailmassa ja eläydyin voimakkaasti kirjoihin kehittämällä omassa mielessä kaikenlaisia uusia juonikuvioita ja sivutarinoita. Olin milloin mikäkin sankaritar ja monesti luin kirjan toiseen kertaan kuvitellen oman hahmoni siihen mukaan.

Teininä haavemaailma alkoi ajoittain muuttumaan painajaismaiseksi. Olin todella masentunut ja fantasioin kuolemaani. Välillä taas olin ihanneminä, ihannemaailmassa. Välittävillä vanhemmilla ja ystävillä, kaunis, laihempi, pitkä. Kävin mielessäni läpi kaikenlaisia skenaarioita ihan tavallisesta arkielämästä, mutta toimin niissä aivan toisin kuin oikea minä. Kotona asuminen rajoitti käytettävissä olevaa aikaa, mutta vietin paljon aikaa lenkillä juosten ja haaveillen. Kaikki hetken yksin uppouduin maailmaani, silloin olin onnellinen. Omilleen muuton jälkeen tasapainottelin hetken hyvin haavemaailman ja tämän maailman välillä.

Kuitenkin erinäisten traumaattisten tapahtumien myötä taisin hävittää itseni kokonaan haavemaailmaan. Kun en haaveile, itken ja suunnittelen kuolemaani täysin toimintakyvyttömänä. Kun haaveilen, olo helpottuu. Nauran, hymyilen, tunnen toivoa tulevaisuudessa. Pystyn pudottamaan masennuksen kokonaan pois itsestäni. Olen aivan toinen ihminen, niin, pääni sisällä. Kuitenkin tämä on tuhonnut elämäni kaiken liian rankan kokemuksen ohella. En pidä yhteyttä ystäviin, eikä heitä enää ole. En enää käy töissä, opinnoissa pysyn juuri ja juuri mukana, parisuhdetta ei ole koskaan ollut. Haaveilu vie puolet ajasta, puolet menee itkien ja ahdistuksesta musertuen.

Käyn terapiassa, mutten ole puhunut tästä koskaan. Häpeän monia, monia kokemuksia ja tunteita, mutten varjele mitään salaisuutta yhtä hartaasti kuin tätä. Se häpeä peittää kaiken alleen. Luulin todella ennen tuota salaisuusketjua, että olen ainoa joka tätä tekee. Pelkäsin psykoosia, mutta kuitenkin olen aina erottanut todellisuuden ja haaveen. Ihan kokemuksien kuuleminen nostaa taakkaa uskomattoman paljon. En olekaan ainoa. Tuo ilkeä kommentti sen osoittaa, kuinka julmia ihmisten mielipiteet voivat olla. Siksi niin monet kärsii aivan hipihiljaa. Esim. masennuksesta puhutaan paljon ja stigma on hälventynyt paljon aiemmasta. Tämä "ongelma" on niin vaiettu, etten ollut koskaan ennen kuullutkaan siitä. Yhtäkkiä salaisuusketju alkoi täyttymään kokemuksista. Se oli valtava helpotus. Ongelma on siksi lainausmerkeissä, että tiedostan ettei tämä ole kaikille ongelma. Minulle kuitenkin siitä on tullut elämää ylläpitävä ja samalla tuhoava voima.

- Ap

Jospa minäkin liittyisin tähän keskusteluun. Minulla on taustalla perheväkivaltaa ja koulukiusaamista. Siitä seuranneet itsetunto-ongelmat saivat minut luomaan haavemailman, jossa minulla on 3 sydänystävää ja yhdessä nousemme vaikeuksien kautta kaikkien palvomiksi rikkaiksi julkkiksiksi. Tarina jota olen kehittänyt on paikoin myös traaginen: matkalle mahtuu päihdeongelmia ja kuolemia. En ole kirjoittanut näitä tarinoita ylös. Yksi tärkeä elementti haavemaailmassani on se, että minä ja muut henkilöt kuvaamme paljon videoita arkielämästämme. Olemme kaikki hyvännäköisiä, vahvoja ja sanavalmiita. Olen maininnut tästä haaveilusta terapiassa, mutta psykologi jätti jostain syystä tarttumatta asiaan. Tämänkin tapaamisen jälkeen harpoin nopeasti kotiin, jotta pääsen haaveilemaan ennen muita pakollisia tehtäviä.

Mutta miten te muut haaveilette? Oletteko paikallanne vai liikutte? Hiljaa vai saatatteko joskus esim. huokailla, puhua tai tuhahdella tapahtumien mukaan

Minä itse kuuntelen kuulokkeista musaa. Haavemaailmani on ikään kuin musikaali jossa kappaleen tempo ja tapahtumat kertovat paljon mitä tapahtuu. Otan välillä käsittelyyn täysin uuden kappaleen ja liitän sen tarinaan. Radiota kuunnellessa saatan kuulla kappaleen ja tajuta heti miten hyvin se sopisi haaveiluuni. Joskus hahmot puhuvat myös kappaleen sanoilla. Kotona yksinollssa myös saatan imitoida haavehahmoni eleitä ja pääsääntöisesti liikuskelen ympäri huushollia.

N21

N21 jatkaa...

Onko teidän hahmoillanne eri nimi vai oletteko vain omalla nimellänne? Itse olen omallani.

Millaisessa maailmassa elätte? Oma haaveiluni sijoittuu ihan tähän päivään ja tähän maailmaan. Nuorempana (10-13 v.) mukana oli myös fantasiaelementtejä, kuten lohikäärmeitä.

Minun haavemailmaani värittävät tällä hetkellä velvet-muotitalon tarina tai outlander 😍😍 menee seuraava yö valvoessa ja eläessä unelmissa kun erehtyy katsomaan sarjoja.

Tällä hetkellä myös rasittaa pysyä poissa maailmoistaan kun pitää saada lapset hoidettua.

Kommentoin tuohon aiempaan ketjuun että minä olen aina luullut että kaikki elelevät näin 6

Minusta kuulostaa, että olette todella lahjakkaita, vähän kuin taiteilijoita. Ja taiteilijathan kärsii usein kovasti omista maailmoistaan.

Haluaisin itse kirjoittaa kirjaa, mutta mielikuvitus ei riitä :( teillä kyllä riittäisi!

Mutta, jos joku teistä kokee asian negatiivisena ja rajoittavana, niin luulen, että asian voisi sinänsä luokitella joksikin pakko-oireeksi. Jos haaveilu on pakonomaista, aivot virittäytyneet siihen niin, että sitä on pakko tehdä. Pakkoajatukset on varmaan vähän saman sukuisia. Pakko-oireista häiriötä voi hoitaa. Voi esimerkiksi lähettää sähköpostitse tiedustelua psykologeille, joilla on kokemusta pakko-oireiden hoidosta, ja kysyä tunteeko ketään, joka erityisesti olisi tähän törmännyt. Tällä tavalla tiedän erään saaneen apua hieman erikoisiin pakkoajatuksiin.

Minä tosiaan kommentoin tuohon salaisuusketjuun tuosta maladaptive daydreaming -termistä... Törmäsin siihen jossain vaiheessa kun googlailin tietoa dissosiaatiosta ja muusta vastaavasta. Olen elänyt omissa haavemaailmoissani lapsuudesta lähtien ja käyttänyt sitä selviytymiskeinona pahaa maailmaa vastaan. Sinänsä se olisi varsin miellyttävä selviytymiskeino, mutta nyt olen pisteessä jossa en enää pysty keskittymään todelliseen elämään ollenkaan. Pitäisi puhua tästä psykiatrille, mutta hävettää niin kamalasti. Yritän aina esittää että kaikki on paremmin kuin onkaan. Kärsin masennuksesta, ahdistuksesta ja traumaperäisestä stressioireyhtymästä ja olen tällä hetkellä opiskelu- ja työkyvytön. Arkipäiväiset asiat kuten siivoaminen, ruoanlaitto ja rahankäyttökin ovat aivan retuperällä. 

Suurin osa päiväunelmoinnistani on sijoittunut fantasiamaailmoihin, joko kirjoista ja elokuvista tai omasta päästäni keksimiin, jotka ovat usein yhdistelmiä erilaisista maailmoista. Seikkailen niissä tavallaan omana itsenäni, mutta paranneltuna ja kiinnostavampana versiona. Kaikki ei ole aina onnellista ja helppoa, vaan päinvastoin kärsimystä voi olla paljonkin, mutta sehän on tietysti aina sellaista romantisoitua kurjuutta, ja lopulta hyvä aina voittaa. Unelmissani on aina myös läsnä romanttinen ja seksuaalinen vire, joka kohdistuu pelastajahahmoon. Olen kyllä fantasioissani itsenäinen ja rohkea ja selviän kaikesta itse, mutta silti tuollainen turvallinen pelastaja-sankari on aina läsnä. On siis aika selvää, että olen tyytymätön ja pettynyt itseeni ja elämääni ja ihmissuhteet ovat aina olleet minulle vaikeita, joten elän parempaa "sijaiselämää" toisessa maailmassa, jossa joku lopulta pelastaa minut itseltäni. 

Minä elehdin, ilmeilen, naureskelen ja välillä itkenkin haaveideni mukana. Yleensä en kyllä itse kiinnitä siihen huomiota muuten kuin silloin, kun kissani jäävät toisinaan tuijottamaan minua ja ihmettelemään mitä oikein vääntelehdin. Tällaisina aikoina kuin nyt, kun tuo fantasioissa eläminen on erityisen voimakasta, pelkään että elehdin ja naureskelen itsekseni julkisilla paikoilla ilman että huomaan sitä itse. Pitää tsempata itseäni niin että pystyn orientoitumaan tosimaailmaan silloin kun olen "ihmisten ilmoilla", ja päästän ajatukseni valloilleen vasta kotona. Se on kyllä usein vaikeaa.

Mitä tulee tuohon taiteellisuuteen, niin minä olen aina kirjoittanut paljon: runoja, novelleja, romaaniakin olen yrittänyt väsätä. Yhtenä haaveenani on saada jotain joskus julkaistuksi - ja yllätys yllätys, yhdessä haaveessani olenkin menestynyt kirjailija tuolla suuressa maailmassa, ja elän rikasta ja jännittävää taiteilijaelämää. Kuitenkin minulla nämä yksityiset haaveeni ja kirjoittamani tarinat ovat kaksi eri asiaa, jälkimmäisiin en kuvittele itseäni, ja siksi ne ovatkin varmaan laadultaan vähän parempia, kun ne eivät ole aivan hävytöntä Mary Sue -höttöä. "Mary Sue" on muuten toinen termi joka saattaa kiinnostaa päiväunelmoijia, se siis tarkoittaa hahmoa joka on ikään kuin paranneltu versio kirjoittajasta tarinan maailmassa, ja usein kyvyiltään ja ominaisuuksiltaan epärealistisen hyvä ja osaava, kaikkien muiden hahmoja romanttisen kiinnostuksen kohde, jne. Eli samanlainen kuin ilmeisesti moni meidän haaveilijoiden fantasiaminuista (-ministä? Miten minä taipuu monikossa? :D) jos nämä tarinat laitettaisiin paperille. 

Ei mitään hätää :)! Haaveilu on tavattoman hedelmällistä ja luovaa toimintaa . Antaa palaa ! Ette ole epäsosiaalisia vaan lahjakkaita sieluja . Valiteavasti kulttuurimme on tehotuotteistettu niin ettei tälle enää jaa aikaa ellei sitä itse ota! Lahjakas älyää ottaa aikansa tuohon haaveilun työhön. Näistä sieluista tulee niitä yllättäjiä: katsokaa Saara Aaltoa tai suunnittelijoita ! Jopa säveltäjiä tai muita erityisosaajia! Haaveilkaa sydämenne kyllyydestä oikein! Sillä silloin ei ole mitään hätää kunhan itse tietää ns todellisuuden- mitä emme muuten KUKAAN tiedä- tiedämme vain median ja kanssaihmistemme kertomat asiat ja ne voi hyvällä syyllä olla aika virtuaalikamaa .

Upea aloitus ap!!!

Eikös sitä sanota, että elämä on näytös ja olemme kaikki näyttelijöitä. Minusta kuulostatte kiehtovilta ihmisiltä. Oikeasti kaikkien ei tarvitse elää tässä yhteiskunnassa kiltisti kahdeksasta neljään tavallisessa duunissa. Jos olisin haaveileva tyyppi, hankkisin työn josta saisi jonkinlaisen elannon ja pyrkisin muuttamaan tuon.haavemaailman muidenkin iloksi. Muut kattoo telkkua, teidän ei tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Oon eläny melkein koko ikäni pään sisällä, kehitellen ihmissuhteita mistä mulla ei ole oikeita kokemuksia. Hävettää, en kehtais edes ammattilaiselle kertoa tästä (tai miten?!). Pelkään että en koskaan herää tästä/pysty hankkimaan oikeita ihmissuhteita yms. :/

Onko se sitten jotenkin tuskallista tai ikävää sinulle? Itse olen valinnut olla hankkimatta ihmissuhteita ja nautin tilastani kovasti. 

- 4

Niin, ja vielä yksi asia jota olen viime aikoina miettinyt... Kun minulla nyt selvästi on tämä haaveilutaipumus, josta tuskin koskaan pääsen täysin eroon, niin olisiko jokin tapa jolla voisin kääntää sen hyödyksi haitan sijaan? Suurin osa haaveistani tosiaan sijoittuu niihin fantasiamaailmoihin, ja on aika selvää, ettei minusta koskaan tule mitään kaikkivoipaa velhotarta, jolla on miekkasankari rakastajana... Mutta voisinko jotenkin siirtää näitä haaveitani vähän lähemmäs todellista maailmaa? 

Jo se, että kykenee näkemään jotakin, jota ei (vielä) ole, on minusta harvinaislaatuinen lahjakkuus. Eihän muutosta voi koskaan tapahtua, jos ei kykene näkemään vaihtoehtoja. Olen lähiaikoina yrittänyt tietoisesti haaveilla realistisemmin, niin hassulta kuin tämä sanayhdistelmä kuulostaakin. Eli olen miettinyt oikeaa itseäni ja oikeaa elämääni, ja yrittänyt haaveilla paremman, mutta kuitenkin mahdollisen, version niistä. Jonkinlainen ajatus minulla jo onkin - mutta teot tietysti toistaiseksi puuttuvat. Sehän se Akilleen kantapää meillä haaveilijoilla monesti taitaa ollakin. Mutta jos kykenee näkemään vaihtoehtoja, ehkä jossakin vaiheessa kykenee myös toimimaan sen toteuttamiseksi? Eihän suurissa unelmissa ole mitään vikaa, ongelma on se tyytymättömyys joka syntyy vertailussa oman elämän pienuuteen. 

Anteeksi sekava sepustus, tätä on vaikea ilmaista sanoin. 

- 17