Mitä tekemättömäksi jääneitä asioita kadutte elämässänne, ja sitten olikin liian myöhäistä?

En tutustunut opiskelijakavereihini.

Olisinpa selvittänyt terhakammin vaihto-oppilaaksi lähtemisen mahdollisuuksia ammattikorkeakoulussa. Nyt valmistumisesta on jo vuosia, on perhe ja asuntolaina, ei enää niin vaan lähdetäkään ihan vain kokeilemaan elämää toisessa maassa.

Olisinpa ostanut rohkeasti silloin 18-20-v. sinkkuna seksileluja. Nytkin on kyllä niin hyvä parisuhde, että niitä on ja yhdessäkin voidaan käyttää, mutta silloin nuorena en muka kehdannut hankkia omaksi iloksi.

Tämän asian miettiminen kyllä herättää ajattelemaan sitäkin, että minkä nyt tekemättä jättämistä kadun sitten vuosien päästä... ehkä pitää vaan tarttua hanakammin hetkeen just nyt ja tehdä kaikkea mukavaa nyt, kun on aikaa ja rahaakin jonkun verran.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En muuttanut ulkomaille. Nyt yksinhuoltajana joutuisin jättämään lapseni ja se ei ole vaihtoehto.

Vähän sama. Olisikohan jotain vaihtoehtoa, jos muuttaisi vaikka vain vähäksi aikaa? Itse olen vaan niin tiukilla taloudellisesti, etten uskalla ottaa riskejä.

Talous on tosiaan yksi este, mutta suurempi on tämä perhetilanne. Isä on sanonut haastavansa minut oikeuteen ja uskon hänen tarkoittavan sitä. En ota riskiä että alettaisiin riidellä. Lapsilla on kaksi vanhempaa arjessa eikä minun omat haaveeni ole niin tärkeitä. Olisinhan voinut ne toteuttaa nuorempana. Ehkä sitten eläkkeellä :)

Kadun, etten pitänyt lukioikäisenä paremmin puoliani, kun siihen asti paras ystäväni alkoi vittumaiseksi, koska pojat (joista en itse ollut kiinnostunut) ihastuivat minuun. Annoin hänen riehua ja haukkua minua kuukausitolkulla, koska olin niin hämmentynyt "ystävän" muuttuneesta käytöksestä. Onneksi sentään lopulta älysin katkaista välit.

Kadun, etten lähtenyt lukion jälkeen nordjobiin vaan lähdin heti opiskelemaan. Ei tuo jälkimmäinenkään huono ratkaisu ollut, mutta välivuonna olisi ollut niin helppoa lähteä töihin muualle.

Joskus huonoina hetkinä kadun, etten eronnut miehestäni, silloisesta poikaystävästäni. Meillä on kaikki tosi hyvin ja tavallaan hän on mulle on "se oikea", mutta ajatusleikkinä olisi ollut ehkä kivaa olla hetki aikuinen sinkku ja kokeilla siipiään. Joskus mietin, miten paljon kumppaninvalinta ohjaa myös muuta elämää. En mä oikeasti kadu elämäämme yhtään, mutta olisihan se kutkuttavaa tietää mitä olisi tapahtunut, jos olisi tehnyt elämänsä isot valinnat eri tavalla... ;)

Minua kaduttaa sama juttu kuin ap:ta. Kun aloin tehdä sukututkimusta, olivat monet sellaiset jo kuolleet, jotka olisivat voineet kertoa kaikenlaista, mm. vahvistaa tai kumota suvussa kiertäviä tarinoita. Ja kun olisi vielä ymmärtänyt nauhoittaa tai kirjoittaa muistiin niitä kertomuksia. Onneksi joitakin oli vielä jäljellä, joten tietoakin sain. Ja onneksi meitä on useampia, jotka olemme tutkineet samaa sukua, niin että jokainen on voinut tuoda oman lisänsä taustatietoihin.

Toinen asia, joka harmittaa, että jätin oman taustani tutkimisen liian myöhäiseen. Olin nuorena päättänyt, että niin kauan kuin äitini elää, en puutu siihen, koska se oli hänelle niin kipeä juttu. Upposin kuitenkin niin uran luomiseen, että asia siirtyi ja siirtyi. Jos olisin toiminut suunnitelmani mukaan, olisi minulla ollut mahdollisuus tutustua isääni henkilökohtaisesti. Nyt on vain hauta.

Yleensäkin harmittaa, että en ollut nuorena rohkeampi ratkaisuissani. Olin liian kiltti ja hain koko ajan läheisten hyväksyntää päätöksilleni, jotka kuitenkin koskivat vain minua itseäni. Mutta tehty mikä tehty, aika mennyt ei koskaan palaa, joten nyt on pelattava niillä korteilla, jotka aikanaan hankin.

Vierailija kirjoitti:

Käytin elämäni parhaat vuoden kaljan juontiin(20v-30v)

Nyt tuntuu että olen jäänyt kaikesta paitsi. Olin yksinäinen päänsisäisten ongelmieni vuoksi ja pullo oli ystävä joka antoi onnellisuudentunteen.

Väksisin tässä välillä miettii että olikohan ihan turha lopettaakaan juomista kun tuntuu että elämä meni jo.

Olisithan voinut jatkaa tietenkin ja juoda itsesi hengiltä. Minun entinen mieheni teki niin ja haudattiin tuossa joulun alla. Joi 30 vuotta ja nyt elimistö teki lopullisen topin. Minä ja lapset seurattiin tuhoa viereltä ja kärsittiin eikä se varmaan unohdu ikinä. Jokaisella ihmisellä on vapaus valita mitä hän elämällään tekee, mutta entä niiden lukuisten lähimpien kärsimykset. Mietippä sitä! Voisitkohan sittenkin vielä tehdä elämässäsi jotain?

Jos saisin kääntää kelloa taaksepäin, niin matkustelisin enemmän, ehkä jopa asuisin hetken ulkomailla. Olisi myös ehdottomasti pitänyt harrastaa seksiä enemmän ja eri miesten kanssa. Ja opiskella hyväpalkkainen ammatti.

Terkuin 2 lapsen äiti, sairaanhoitaja joka ollut saman miehen kanssa 18-vuotiaasta asti.

Se että en asettanut äidilleni riittävän tiukkoja rajoja riittävän aikaisin.

Hän vei minulta paljon voimia rajattomuudellaan ja samalla latisti minua jatkuvilla "elä tee, elä yritä, et sinä kuitenkaan osaa" kommenteillaan.

Vasta nyt kun en vastaa enää hänen puheluihinsa ja vierailen vain harvakseltaan, enkä kerro mitään omia asioitani, olen päässyt elämään rauhassa omannäköistä elämääni ilman että sitä yritetään tuhota.

Syyllinen olo minulla siitä yhteyden lähes täydellisestä katkaisusta on, mutta ei rajattoman ihmisen kanssa muuten pysty pitämään rajoja.

Olen 45 v ja ehtinyt kokea yhtä sun toista elämäni aikana: asunut ulkomailla, saanut lapsia, matkustellut, kokeillut erilaisia harrastuksia esim laitesukellus. Näin jälkikäteen kaduttaa eniten etten opiskellut enemmän nuorempana.

Vielähän tässä ehtii tehdä vaikka mitä ja niin aionkin, mutta korkeakouluun ei kannata mennä enää tässä iässä.