Koen mieheni vain ystävänä
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä jo yli kymmenen vuotta. Olemme molemmat toistemme ensimmäiset nuoruuden kumppanit. Yhteiselo on sujunut ihan hyvin ja olen aina kokenut, että mieheni on paras ystäväni. Ongelmana on se, että en koe häntä kohtaan fyysistä vetovoimaa, ja tilanne on ollut samanlainen oikeastaan aivan alusta alkaen. Olen myös tiedostanut asian, mutta jättänyt sen taka-alalle. Olen halunnut pysyä hänen kanssaan, koska pidän hänestä paljon ja olemme kasvaneet yhteen vuosien mittaan. Minulle on tavallaan riittänyt hyvä ystävyys mieheni kanssa eikä eroamiseen ole ollut riittäviä syitä. Mieheni kokee fyysistä vetoa minuun, ja hänen vuokseen meillä on myös seksiä. Valitettavasti minä en koe sitä kovin mukavaksi, mutta suostun siihen kuitenkin silloin tällöin. Nyt yli kolmikymppisenä ajattelen, että olen väärässä parisuhteessa, mutta on liian myöhäistä tehdä uusia ratkaisuja. Meillä on yhteinen lapsi ja koti, ja luulen, etten tässä iässä enää voisi löytää parempaa kumppania. Vapailla markkinoilla ei valinnanvaraa juuri taida olla. Haluan elää perheessä ja pysyä tässä suhteessa, vaikka se ei ole kaikin puolin tyydyttävä. On kuitenkin vaikeaa olla seksisuhteessa mieheni kanssa, kun hänen suudelmansa jne. eivät tunnu hyvältä, mutta pystyn kyllä sen kestämään.
Haluaisin, että voisin tuntea fyysistä vetoa mieheeni ja saada siltä osin parisuhteemme täydellisemmäksi. Onko siihen mitään mahdollisuuksia - onko siis kukaan muu ollut vastaavassa suhteessa ja saanut sen myös fyysisesti toimivaksi? Vai toiminko sittenkin väärin itseäni ja miestäni kohtaan tyytyessäni tähän suhteeseen?
Kommentit (29)
..tämän ongelman kanssa painivat. Mulla oli sama tilanne ex-mieheni kanssa. Olimme yhdessä yli kymmenen vuotta ja yhteinen lapsi. Makuuhuoneessa oli sujunut alkuvuodet hyvin, mutta pikkuhiljaa alkoi kiinnostus lopahtamaan. Nyt useita vuosia eron jälkeen tiedän, että asiat ovat pään sisällä. Olin aina väsynyt ja vaikka se toinen olikin muuten loistokumppani niin jokin vain mätti.
Oletko ajatellut että pyytäisit miestäsi tekemään sinua kiinostavia asioita makuuhuoneessa tai kokeilleet vaikka piristykseksi roolileikkiä. Oletko puhunut tästä aiheesta miehellesi? Ehkä hänkin olisi halukas tietämään ettei enää viehätä sinua kuin " ystävä" . On myös olemassa seksiterapeutteja, ehkä sellaisesta voisi olla apua.
ps. ei se aina vaihtamalla parane!! Tsemppiä kaikille.
Hei
Tuntuupa hyvältä, etten ole ainoa.
Meillä on aina välillä kaikki oikein hyvin. Maailman ihanin lapsi jne.
ONgelnana kuten ap:llä, etten ikinä ole ollut silleen todella palavan rakastunut. Mutta rakastunut kuitenkin, ja yhteiselo on ollut helppoa ja kiinnostuksen kohteet samoja.
Seksi sujui aluksi hyvin, tai ihan tosi hyvin. Nyt ongelmana on, että en todellakaan tunne fyysistä vetoa. Minua ärsyttää, ettei toinen välitä ulkonäöstään tarpeeksi. Siis on puhdas muttei tarpeeksi kivat (seksikkäät) vaatteet. Tunnen huonoa omaa tuntoa siitä, että haluaisin toisen pukeutuvan paremmin! Onko kellää muulla tällaista???
TAvallaan yritän kyllä pyrkiä fyysisyyteen, mutta ei tee mieli suudella, kun se on niin intiimiä ja vaatii musta rakastumisen tunteen.
EN halua erota. Olen päättänyt pysyä tässä suhteessa. Ja lastenkaan takia en voisi erota. Vaikka ero on minusta kyllä parempi vaihtoehto kuin huono suhde. Mutta aion siis saada tämän suhteen toimimaan.
Lähinnä osaisiko joku vinkata, miten saada oman itsensä syttymään? MIten nähdä toinen puoleensavetävänä jne??? Auttakaa!
Hinttu:
Suurin ongelmani on se, etten yksinkertaisesti tiedä rakastanko miestäni vai en. Välittämistä ilman muuta 7 yhteisen vuoden jälkeen on ja muitakin tunteita, mutta siitä rakkaudesta en todellakaan osaa sanoa. En voi sietää miehen kosketusta (ainoastaan minusta johtuu tuo seksittömyys), tulee jotenkin " kuvottava" olo. En halua viettää vapaapäiviä kotona, ettei tarvitse olla " perheen kesken" yhdessä. En halua tehdä yhdessä mitään. Riidellä meillä ei, jotenkin ollaan se vaihe jo ohitettu.Luulen ettei meillä ole tulevaisuutta, muttei rohkeus ole riittänyt kummallakaan lopulliseen ratkaisuun. Luulen myös, että minulle on joku toinen jossain, ja hän tulee vastaan sitten kun sen aika on.
Kohtalotoveri! AIVAN samoja ajatuksia itselläni.
Mua etoo, kun mies vain lähestyykin mua. En pysty suutelemaan enää. Ja mies ei tosiaankaan voi sitä ymmärtää. Olen pyytäny aikaa, mutta mies ei jaksa odottaa ja antaa asian olla. Ja mua ahdistaa, kun en pysty vastaamaan hänen lähentely-yrityksiinsä. Ja sitten riidellään ja pinna on kireellä ja ahdistaa. Tämä on aika kamalaa. Uusi talo, laina, kaks pientä lasta. Ei pysty eroamaankaan. Mutta en tiedä rakastanko miestäni. Fyysistä vetovoimaa ei ole, minun puoleltani. Mies kyllä haluaisi minua koko ajan. Pahinta kaikesta on se, etten tosiaankaan voi mieheleni kertoa, että mitä todellisuudessa ajattelen, koska se loukkaisi häntä ja laskisi itsetuntoa, jos kertoisin, että hän yököttää mua.
Olemme olleet yhdessä vuodesta -98. Mulla oli silloin suuria tunteita erästä toista miestä kohtaan. Mutta tämä ei mua halunnut. Tämä mieskin on jäänyt silti vaivaamaan mun mieltä. No, oma mieheni sitten halus mut ja se tuntui sillon hyvältä. Vaikka silloinkin jo musta tuntui, ettei mieheni osaa suudella ja käsitellä mua niinkuin haluaisin. Ja oppinut hän ei ole. Silloin sitä vielä alkuhuumassa jaksoi sietää sen negatiivisen tunteen ja " antaa" silloin kun mies halusi. Vaikka sisimmässäni kärsin koko ajan ja seksin jälkeen oli tyhjä olo. Sitä tuli kuitenkin lapset saatua, vaikka silloinkin piti itsensä pakottaa seksiin, että sai ne lapset alulle. Pieniä kausia välillä oli, että muakin halutti. Mutta kun raskaus lähti aluille, halut katos heti. Ja miehestä tuntui että oli vain siitossonni. :( Nyt, kolmen keskenmenon jälkeen. Mä en jaksa seksiä enää yhtään. Mies ei kiinnosta mua, muut miehet kyllä. Ja tämä ahdistaa ja tuntuu pahalta.
Lapset on pieniä ja tarvii isäänsä. Mä olen aika avuton itsekin ja en osais elää yksin, ehkä. Tässä talossa on silti ahdistavaa olla, mulla, ei muilla. Jos ei tarvis seksiä, kaikki olis hyvin. Voisin olla kaveripohjalla ukon kanssa, mutta ei se sille riitä. Eikä tietty mullekaan... suhde tarvii jotain intiimiä, suuria tunteita.
Mutta onko niitä oikeesti??? Onko mulla vain suuret odotukset? Voiko seksi edes olla sellaista kun se on elokuvissa??
Mut ei oo kyllä kiva, että välillä jopa ajattelen, että oma mies on esim. ruma. Se on kamala ajaltella niin ,koska olen häneltä kaksi lastakin saanut. Ehkä osittain kaikki kiinni omasta itsetunnostakin...kun en ole sinut itseni kanssa, niin en osaa nähdä miehessäni sitä kaikkea hyvää mitä hänessä varmaan on paljonkin.
Tämä on aika kamalaa. Kun en pysty ajatteleemaan niin, että tämän miehen kanssa loppuelämän haluaisin elää. Vaan luulen, että jostain vielä kävelee vastaan se oikea. Toisaalta pelottaa, että omalle miehelle tapahtuu jotain, en hänestäkään halua luopua, missään nimessä.
Jos ei olis lapsia ja sukulaisia, olisin varmaan kokeillut eroa, pientä hetkeä saada olla yksin ja miettiä että mitä elämältä haluaa.
Mutta tämä olis pitänyt tajuta tehdä ennen lapsia.
-Porkkana-
Kuukauden päivät tässä jo ajattelin, että yksin olen, ainut näiden asioiden kanssa painiva. Helpottavaa huomata etten ole. Edelleenkään en ole keksinyt mitään ratkaisua. Olihan tossa kuukauden aikana muutama päivä sellaista aikaa kun mäkin halusin ja teinkin aloitteen. Muut kerrat sitten ihan vain velvollisuuden tunnosta, ja siksi että mieheni haluaa. Loppujen lopuksi kerrat melkein aina tuntuivat molemmista kivoilta ja nauttittavilta. Sitä mieltä olen ettei tässä mitään erota kannata, niinkuin joku edellä mainitsi ei se aina vaihtamalla parane. Olen mietiskellyt mistä tällainen voisi johtua... Nuoruus, siis teini-ikä (14-17 vuotta) tulee usein mieleen. Epäonnistuneita seksi suhteita (monia) ja aivan liian nuorena. Jos jollain muulla on myös näitä kokemuksia, toivosin keskustelua... Hirveää vain huomata, että alkaa pikkuhiljaa pelkäämään, ettei tämä oikeasti koskaan muutu, tai että toinen ei enää ihan oikeasti jaksa yrittääkään...
Kuukauden päivät tässä jo ajattelin, että yksin olen, ainut näiden asioiden kanssa painiva. Helpottavaa huomata etten ole. Edelleenkään en ole keksinyt mitään ratkaisua. Olihan tossa kuukauden aikana muutama päivä sellaista aikaa kun mäkin halusin ja teinkin aloitteen. Muut kerrat sitten ihan vain velvollisuuden tunnosta, ja siksi että mieheni haluaa. Loppujen lopuksi kerrat melkein aina tuntuivat molemmista kivoilta ja nauttittavilta. Sitä mieltä olen ettei tässä mitään erota kannata, niinkuin joku edellä mainitsi ei se aina vaihtamalla parane. Olen mietiskellyt mistä tällainen voisi johtua... Nuoruus, siis teini-ikä (14-17 vuotta) tulee usein mieleen. Epäonnistuneita seksi suhteita (monia) ja aivan liian nuorena. Jos jollain muulla on myös näitä kokemuksia, toivosin keskustelua... Hirveää vain huomata, että alkaa pikkuhiljaa pelkäämään, ettei tämä oikeasti koskaan muutu, tai että toinen ei enää ihan oikeasti jaksa yrittääkään...
Hei!
Ihan samanlainen tilanne täälläkin! Ollaan miehen kanssa oltu yhdessä yli 8 vuotta. Meillä on yksi lapsi ja pian valmistuva talo. Mies on tuntunut pelkältä ystävältä jo ainakin viisi vuotta. Hankin silti lapsen hänen kanssaan. Silloin päätimme yhdessä, että enää ei voi erota - tuli mikä tuli. Mutta...
Mies ei sytytä minua pätkääkään. Olemme yhdessäkin todenneet olevamme kumpikin aivan vääränlaiset kumppanit toisillemme. Mies kyllä haluaa minua fyysisesti, mutta tarvitsisi naisen, joka olisi tosi kiltti, ja pönkittäisi koko ajan itsetuntoa. Haluaisin kovasti erota! Mutta lapsen vuoksi en voi...
Nyt olen tavannut miehen, johon olen aivan hulluna. Ehkä siksi, että hän on melkeinpä mieheni vastakohta. Näen tätä miestä päivittäin, ja minun on vaikea pitää itseni kurissa. En tiedä hänen tunteistaan, mutta ainakin hän kohtelee minua tosi kivasti, ja vaikuttaa olevan mielellään seurassani. Pelkään, etten mahtaisi itselleni mitään jos hän osoittaisi kiinnostusta minua kohtaan. Hän on juuri sellainen mies, jollaisen olisin aina halunnut. Oma mieheni ei ole. Tiesin sen jo suhteemme alussa.
En halua olla vastuuton vanhempi, vaan toivon lapseni saavan kasvaa ehjässä perheessä. Mutta ajattelen tuota toista miestä koko ajan, ja olen aivan murtunut, kun ajattelen etten voi saada häntä.
Pitäisikö vain pysyä tässä lapsen vuoksi? Tuntuu, että haluaisin erota riippumatta siitä, haluaako tuo toinen mies minut. Olemme puhuneetkin erosta ilman suurempaa draamaa. Sovimme, että jos se tulee, jaamme lapsen huoltajuuden sovussa. Mieheni on ihana isä. Mihin te muut olette päätyneet pohdinnoissanne?
Mulla samanlainen tilanne. Pari eroa löytyy kuitenkin: Olen 20- kymppinen, ja vain miehelleni olen nuoruuden ensimmäinen kumppani. Joko olet tehnyt ratkaisun? Mä en...
Ajattelen vaan että jos en ajattele asiaa, niin kyllä se ajan myötä lutviutuu... Nyt kun luin sun jutun niin aloin taas ajattelmaan asiaa. Sä et ole saanut montaa kannanottoa, mekö ollaan siis ainoat, tälläisen asian kanssa...
mutta halusin sanoa, että loppujen lopuksi kysehän on vain oman päänne tuottamasta mielikuvasta. Te itse määrittelette, miten haluatte toisen ihmisen nähdä. Suhteessa voi olla suvantovaihe, jolloin kaikki on arkista ja leppoista ja kumppanikin tuntuu tylsältä. Kannattaa kuitenkin aloittaa se parantaminen omasta elämästä, etsiä sitä jännitystä ja extremeä esim. harrastuksista. Tällöin se ehkä leviää myös muille elämänaloille...
Tätä on hyvin vaikea selittää, ette ehkä ymmärrä mitä ajan takaa. Mutta ihminen, joka yrittää uusia juttuja ja innostuu asioista ja on mielenkiintoinen, näkee toisetkin ihmiset mielenkiintoisina. Sillä totuushan on, että kumppani ei vaihtamalla parane (ainakaan tällaisissa asioissa). Jokaisessa suhteessa tulee arki kuitenkin jossain vaiheessa vastaan.
No,
vikaa on tietysti aina kiva hakea miehestä. Se ei oikeen sytytä, se on tommonen lapatossu ja kaikkea muuta roskaa.
Neuvona näille naisille voisin sanoa että itse olette tilaanne joutuneet. Olen huomannut suomalaisessa naisessa juuri tuollaisia piirteitä. Miehen kymmenen vuoden koulutus(siivoo, tiskaa, kokkaa, hoida lapset ja yms). Sen jälkeen kun se on nuo oppinut ja osaa olla siivosti aletaan miettimään että kuin se ei oikeen sytytä mua.
Ei minuakaan oikeen sytytä.