Koen mieheni vain ystävänä

Taitaa aika monella naisella olla sama tilanne. Olenkin miettiny onko minussa vika kun tunnen itseni " frigidiksi" omassa suhteessani. Nuoruudessani olin suhteessa miehen kanssa jonka kanssa seksi oli todella kuumaa mutta muuta suhteessa ei ollutkaan. Mies oli itseään täynnä eikä oikeasti minusta edes välittänyt. Olen tullut siihen tulokseen, että itse ainakin kaipaan tähän kahden lapsen täyttämään arkeen jotain jännittävää ja omaa minka luulisin löytyvän upeasta seksisuhteesta toisen miehen kanssa.. Järjellä ajateltuna mitä siitä voittaisin? Lapset ilman isää, minä ilman avomiestä, syyllisyys perheen hajottamisesta seksin takia! Pitäisi yrittää kiireen keskellä löytää aikaa miellyttää itseään ja miestä sängyssä niin kyllä se siitä alkaa sujumaan.

Edellinen suhteeni kaatui juuri tähän samaan asiaan, koin silloisen kihlattuni vain hyvänä tyyppinä ja kivana kaverina jota rakastin todella paljon -kuin veljeäni. Viimeiset puoli vuotta ennen eroamme meni täysin seksittä, kihlattuni olisi kyllä varmasti halunnut minua, mutta ei edes viitsinyt lähestyä kun tiesi että minä en voi enkä halua.

Alussa seksi oli todella kivaa ja sujui hienosti, mutta jotenkin juttu väljähtyi ajan kanssa.

Mies oli ensirakkauteni ja minua 6 vuotta vanhempi. Eli itse olin todella nuori ja vasta kasvamassa aikuisuuteen, joka varmasti oli osasyy siihen miksi niin kävi. Myös luonne-erot vaikuttivat, mies oli todella kiltti ja hyväsydäminen, perheensä kuopus ja aikalailla äidinpoika. Itse olin oman perheeni esikoinen, epävarma mutta samalla päättäväinen ja temperamenttinenkin nuori nainen.

Suhteen parina viimeisenä vuotena seksi alkoi takkuilla pahasti kunnes loppui kokonaan. En kokenut kihlattuani enää millään tavoin puoleensavetäväksi, vaan kaikki läheisyys kainalossa loikomista lukuunottamatta alkoi ällöttää.

Päädyimme lopulta viiden yhteisen vuoden jälkeen siihen että olisi varmasti parempi erota ja katsoa olisiko elämällä jotain parempaa tarjota meille kummallekin.

Noin parin kuukauden kuluttua erostamme törmäsin nykyiseen mieheeni jonka kanssa kipinät sinkoilivat välittömästi ja sinkoilevat edelleen 8,5 yhteisen vuoden jälkeen. Tällä hetkellä meille odotetaan kolmatta kertaa perheenlisäystä loppusuoralla -ja seksiä harrastetaan vielä näin viimeisellä viikolla ihan molempien halusta täysin rinnoin.

Eli joskus se onn ilöytyy vaan etsimällä ja vaihtamalla saattaa parantua.

Exäni kanssa olemme edelleen hyvissä väleissä, hänkin löysi elämänsä naisen jonka kanssa perusti perheen, joten meidän tapauksessamme loppu hyvin kaikki hyvin ;)



Mariini

Helpottavaa lukea kuinka moni muukin elää samassa tilanteessa kuin itse. Takana yksi pitkä, vakava suhde, josta yksi lapsi. Nyt kolmatta vuotta uudessa suhteessa, jonka luulin alussa olevan NIIN täydellinen ja erilainen.

Erehdyin, pahasti. Elämme kuin kaksi täysin erillistä ihmistä, mitään intiimiä kanssakäymistä ei ole ollut n. puoleen vuoteen eikä kiinnostakaan. Näin ei voi elää, enkä haluakaan, mutta aiemmasta erosta aika rankkoja kokemuksia, vaikka itse olin eroa haluava osapuoli.

Olen varattu, mutta vapaa, ikää 27v.

Mutta tämä liippaa niin läheltä, että on ihan pakko kommentoida.

Varsinkin Hintun sanat voisivat olla suoraan tästä näppäimistöltä.



Mieheni on ensimmäinen kunnon suhteeni, kimpassa ollaan oltu jo 13 vuotta. Naimisissakin 11 vuotta (ikää 30+) ja kaksi alle kouluikäistä lasta. Ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta parisuhde on romattisessa mielessä ollut minulle väljähtynyt. Silti halusin miehen kanssa perustaa perheen. Parempaa miestä ei voisi olla. Hän on kaikinpuolin kunnollinen ja täydellinen puoliso ja isä. Niin ja ihan hyvä kaveri. Mutta sitten tökkää. Ei minkäänlaista vetoa. Välitän hänestä, mutten rakasta. Jokusen vuoden olen yrittänyt tsempata itseäni ja innostua tästä parisuhteesta. Mutta kun ei niin ei. Kuten joku aiemmin kirjoitti, yritys on vain pahentanut omaa tukalaa oloani. Ahdistaa sillä haluan perheen, mutta en parisuhdetta mieheni kanssa. Miettikää mikä yhtälö! Mieheni rakastaa minua, olen hänelle se elämän nainen, se oikea. Kunpa voisinkin tuntea samalaisia vastatunteita. Olen yhteisen taipaleemme aika ihastunut ja jopa rakastunutkin muihin miehiin muutaman kerran. Näistä tunteista en koskaan ole kenellekään kertonut... Kunnes viime syksynä oli aivan pakko saada sanotuksi miehelleni, että en voi hänen kanssaan hyvin. Aika ajoin asia pomppaa esille ja pohditaan eroa. Ja sitten taas asia hautautuu (tai minä ainakin elän sen kanssa joka päivä, joka tunti...), mutta siitä ei puhuta. Aina vaikeiden keskustelujen jälkeen olo helpottuu hetkeksi, vaikka tulevaisuus pelottaakin. Sitten taas jäädään junnaamaan ja olo pahenee.



Kuten moni muukin täällä, minäkin koen, että tämä on minusta kiinni. Minun " syytäni" . Jotenkin tuntuu, että jos päädymme eroon, se on 100 % itsekkäiden toiveideni ja haaveitteni syytä. Mutta mitenköhän kauan näinkään jaksaa elää...



Pelkäänpä, että voisin tilaisuuden tullen haksahtaa syrjähyppyyn. Läheltä piti - tilanteita on onneksi ollut vain yksi. Hellyyden kaipuu on kuitenkin suunnaton. Ja tarve rakastaa.



No, tällaista elämä kai sitten on. Oli todella helpottavaa huomata, etten ole ainoa saman asian kanssa kamppailua käyvä.

Palasin katsomaan tätä ketjua, josta etsin epätoivoisesti kohtalotovereita vielä vähän aikaa sitten. Kirjoitin silloin oman tarinani ja sanoin, että olen päättänyt hakea asiaan apua. Näin myös tein ja olen siitä todella iloinen, sillä silmäni aukesivat monella tapaa.



Tajuan nyt, että mikään suhde ei kestä arkea loputtomiin.



Alussa seksi sujuu (kuten moni täälläkin on kirjoittanut) kun kaikki aika on vain ' meille kahdelle' , toinen tuntuu maailman mielenkiintoisimmalta ihmiseltä, kumpikin jaksaa kuunnella toista, huomioida toista, olla läsnä ja miellyttääkin. Sitten kun arki alkaa vähitellen olla ikuista puuroa, väsyttää, ikinä ei ole aikaa vain OLLA kahden, ei ole aikaa itselle, ei mahdollista unohtaa kotitöitä ja kaikkia velvollisuuksia... ei siinä kukaan jaksa olla kiinnostunut seksistä ja tuntea vetoa toiseen.



Parisuhdeterapeutti sanoi kuvion menevän aika usein niin, että nainen reagoi haluttomuudella tunnepuolen ongelmiin ja mies taas havahtuu ongelmiin kun seksi ei enää ollenkaan suju. Ratkaisu piilee suhteeseen panostamisessa, varmasti jokaisen kohdalla vähän eri tavalla, mutta joka tapauksessa samassa asiassa. Kun antaa ja tekee hyvää saa yleensä myös vastalahjaksi samaa kohtelua. Kun pienet asiat elämässä saavat rakastumaan toiseen, alkaa seksikin vähitellen kiinnostaa uudelleen.



Meillä on oikeasti otettu askeleita parempaan, kun sisäistin ajatuksen kielteisen kehän tietoisesta katkaisemisesta toista huomioimalla. Terapeutti auttoi myös huomaamaan tiettyjä suhteemme kipupisteitä ja ihan oikeasti niiden tiedostaminen on auttanut mua hyväksymään asioita sellaisina kuin ne on.



Kerroin terapeutilla käynnistä myöhemmin miehelleni ja selitin kaiken mitä olimme puhuneet. Se oli ensimmäinen meitä lähentävä keskustelu ja auttoi alkuun suunnan kääntymisen parempaan.



Haluaisin sanoa teille kaikille, että älkää jääkö tuleen makaamaan ja miettikö vaan epätoivoisesti, että haluan erota mutten voi. Asioille on aina mahdollista tehdä jotain! Itse eroperheen lapsena voisin sanoa, etten missään tapauksessa suosittele sitä ensimmäisenä ratkaisuna kenellekään, mutta joskus ero voi olla hyvä ratkaisu. Mielestäni keneltäkään ei voi vaatia onnettomana elämistä, ei edes lasten takia. Ensin on kuitenkin edes yritettävä tehdä asioille jotain. Suhteessa on aina kaksi osapuolta ja meistä jokainen vastaa oman suhteensa onnistumisesta ainakin puoliksi.



Kuulostaa ihan palopuheelta tämä mun teksti. Ei ole tarkoitus julistaa. Kaikkea hyvää jokaiselle teistä!

Sinun ja exäsi suhde oli kuin minun ja mieheni! Aivan täysin! Minäkin olin vielä melkein lapsi kun menimme yhteen. Minä olen epävarma mutta jämäkkä esikoinen. Mieheni niiiin kiltti kuopus, äidinpoika. Kaikki täsmää. En millään pysty näkemään miestäni puoleensa vetävänä, vaikka kuinka haluaisin. Toivon, että minulle voisi käydä kuten sinulle. Että löytäisin joskus jonkun, joka olisi muutakin kuin ystävä. Ja että se kestäisi. Tuo mies, josta kirjoitin tuossa aiemmin, himottaa yhä... Ja on tullut tutummaksi, ja osoittautunut hienoksi mieheksi. Mutta meillä ei siis ole mitään " juttua" .



Jos näet tämän, kerro kuinka vaikea oli lähteä aiemmasta suhteestasi! Ja onnea sinulle!!!

Joskus kauan aikaa sitten kuulin, että ns. ensirakkaudet, eli todella nuorina solmitut suhteet eivät yleensä kestä. Että ero tulee kun kasvetaan aikuisiksi, omaksi itseksemme. Silloin nauroin, enkä uskonut. Mutta nyt uskon täysin. Käyhän se järkeenkin... Olin melkein eri ihminen silloin juuri 17 täyttäneenä. Epävarma. Halusin vain, että joku tykkää minusta. Kun se tykkäsi, jota olin salaa vähän vilkuillut, olin ihan myyty. Ajattelin, että rakastan niin paljon, kuin vain voin jotakuta rakastaa. Mutta taisin rakastaa sitä, että oli joku. Nyt olisin valmis rakastamaan jotakuta persoonaa hänen itsensä vuoksi. Ei vain siksi, etten olisi yksin.



Löysin yli kahdeksan vuoden takaisen päiväkirjamerkinnän: " Hän ei ole ihan sellainen kuin haluaisin. Minä tunnen olevani meistä se maskuliinisempi. Se ei tunnu hyvältä. Hän on kuitenkin kiltti, ja luulen, että hän voisi auttaa toteuttamaan unelmani. Haluaisin todella saada lapsen."



Miksi laki ei kiellä solmimasta pysyviä suhteita noin nuorena ja kypsymättömänä!!!!!!!!!! Minulla pyöri vain vauvan kuvat silmissä... Kiltti mies kelpasi, vaikkei tuntunut oikealta edes silloin.

Miten nämä viestit voi olla kuin omasta elämästä?!? Minä myös ihastuin parikymppisenä, ehkä enemmän siihen tunteeseen, että joku tosissaan minut haluaa. Jo silloin ajattelin, ettei se mies ollut just se oikea mulle, mutta kauhean kiltti ja hyväsydäminen jne.

No aikaa on kulunut , kohta kaksi lasta ja kappas vaan, ne pienet asiat, jotka silloin alussa hämäsivät, hämäävät nyt ihan täysillä! En koe, että meillä olis enää muuta yhteistä kuin lapset.

Jotenkin oon sen kokoajan tiennyt, mutta siitä huolimatta olen suostunut kosintaan, mennyt naimisiin ja tehnyt/teen lapsia miehelleni.

Pätkän vertaa mies ei mua enää sytytä, ulkonäöltäänkään ei yhtään, mutta alussa sitä vaan mietti, että se sisin kun on kultaa, ni muulla ei väliä. Mutta kun mies on ihan liian kiltti, perheensä kuopus, mammanpoika. Ja minä se yllättäen vanhin ja omatahtoinen...

Haaveilen jostakin ihan muusta, mutta koen ettei mulla oo oikeutta muuhun.

Lapsia mä eniten aattelen, en mitenkään vois heiltä rikkoa tätä perhettä. Mies kun on niin hyvä isä, kuin olla vaan voi. Jos ei niitä olis, olisin lähetnyt jo ajat sitten...

Minullakin suhteessani sama tilanne, että mieheni ei enää tunnu kiinnostavalta fyysisesti. Rakastan häntä enkä halua missään nimessä erota, sillä tiedän ongelman olevan vain omassa päässäni. Olen pitkään aikonut varata ajan itselleni seksuaaliterapeutille ja kirjoituksesi luettuani aion sen myös tehdä. Uskon myös vahvasti, ettei asiat itsestään parane ja näitä ongelmiahan varten ne terapeutit ovat. Olen varma, että saamme asiat taas toimimaan kunhan vain viitsin nähdä vaivaa. Ja olen valmis näkemään suuren vaivan koska se vaikuttaa suoraan tulevaisuuteemme ja lapsemme tulevaisuuteen.

Niin tutulta kuulostaa kaikki. En tuntenut miestäni kohtaan muuta kuin ystävyyttä. Ällötti jos toinen koski. Ja niin paljon muuta mitä olette jo kirjoittaneet. Ja mietin, että kun on maailman paras isä. Ja kun joutuisinn hoitamaan kaikki yksin. Ja jos lapsia ei olisi niin olisin jo lähtenyt. Ja mietin ja pyörittelin. Kunnes tulin siihen tulokseen, että parempi erota. Ja olen ollut tyytyväinen. Ystäville saan puhuttua ne samat asiat mitä miehelle joskus. Lastenhoito sujuu melkein paremmin nykyään kuin miehen ollessa talossa. Exän kanssa ollaan hyvissä väleissä edelleen ja lapset näkevät isäänsä melko usein. Se ahdistus ja tuska, mikä oli välillä todella vahvasti elämässä mukana, on hävinnyt. Nautin tästä!! Ja nautin siitä, että välillä saan hengähtää sen ajan kun lapset ovat isällään. Jaksan taas paremmin. Eihän tietty eroa voi haluta sen takia, että saa vapaa-aikaa. Mutta se tuo uutta puhtia jaksamiseen lasten kanssa.

Minä olen ollut mieheni kanssa yhdessä 10v. Ikää nyt 30v., eli kriisiä siitäkin syystä... Lapsia on kolme ja iso asuntolaina. Miehelläni on huomattavasti paremmat tulot kuin minulla, joten taloudelliseen ahdinkoonkin joutuisin eron myötä.



Meidän liittomme on perustunut alusta lähtien enemmän ystävyydelle, mieheni ei ole mikään kovin taitava eikä rohkea sängyssä, enkä minäkään hänen seurassaan ole tuntenut itseäni kovin seksuaaliseksi. Seksi on vuosi vuodelta vähentynyt, kunnes puolisen vuotta sitten loppui kokonaan. Yököttää pelkkä ajatuskin, että pitäisi rakastella tai varsinkin suudella mieheni kanssa...



Elämämme on kuitenkin melko sopuisaa ja varmasti päällepäin ihan onnellisen näköistä. Teemme paljon asioita perheenä, mutta emme ikinä kaksistaan, enkä haluakaan.



Tapasin jokin aika sitten ihanan ja varsin seksuaalisen miehen, jonka kanssa ajauduin seksisuhteeseen. Hänen kanssaan kaikki on aivan mahtavaa, en ole ikinä kokenut moista. Huomaan todella nauttivani seksistä, vaikka olin vuosikaudet huolissani siitä, että olen frigidi. Haluja minulta siis todella löytyy, ei vain miestäni kohtaan.



Erota en kuitenkaan haluaisi, eniten tietysti lasten takia, mutta en muutenkaan. En ole rakastunut " seksikumppaniini" enkä usko, että tulen rakastumaankaan. Hän täyttää vaan läheisyyden ja seksin tarpeeni. Enpä vaan tiedä voiko näinkään jatkaa... Onko ero väistämättä edessä, kamala ajatus!?! :(

Melkein luulin itsekseni olevan näitten ajatuksien kanssa. Olen 10 vuoden kotiäitiyden jälkeen heräämässä ikäänkuin uudestaan eloon, on oma ansiotyö, uusi ulkomuoto (laihdutin kovasti) ja jouduin kaiken tämän myötä itseni kanssa kasvokkain, ja totesin etten oikeastaan tunne tätä aikuista naista, minua. Olen melkein koko aikusikäni ollut äiti, vaimo, perheen keskipiste ja tuki ja turva lapsille ja joskus kyllä yhdelle aikuisellekin... Olen siis passannut, pessyt ja kokannut niin kuin kaikki, itseni kokonaan unohtaen.



Uuden työn myötä olen tutustunut uusiin ihmisiin, tehnyt juttuja jotka koskevat vain minua. Eräs mies on minusta avoimesti kiinnostunut, enkä tiedä miten suhtautua. Hän on aviomieheni vastakohta, ei mitenkään perinteisessä mielessä komea, mutta jotenkin hurmaava. Ehkä avoin flirtti hämärtää näkökykyäni. Olen suostunut tapaamaan häntä töitten ulkopuolella, hyvin salaista ja jännittävää. Korostaa sitä että tämä on todellakin vain minun oma juttu. Kaikki on ihan viatonta, en varmaan rupeasi salasuhteeseen, se olisi liian epäreilua molempia miehiä kohtaan. Jännitystähän se tuo elämään, mutta millä hinnalla?



Kaikkeen tähän kuuluu ettei mieheni tiedä mitään edes ajatuksistani, en tahtoisi loukata. Arki siis jatkuu tasaisena ja ilman sen kummoisempia tulevaisuuden suunnitelmia.



Aviomieheni on täysin yksiavioinen, tästä voin olla 100% varma, ei edes vilkuile muita. Ensirakastumisen jälkeen meille on käynyt niin kuin muillekin, kipinä hiipuu jne. Hänelle se ei vaikuta olevan ongelma, minusta tuntuu että olemme kuin hyvät ystävät (jotka satunnaisesti myös sekstaavat, heh) tai yrityskumppanit, jotka jakavat taloudelliset riskit ja pyörittävät projektia nimeltä Perhe. Eroa en harkitse todellisena vaihtoehtona. En lapsille sitä tekisi. En rehellisesti edes pärjäisi. Muuten kyllä, olen tottunut arjen pyörittäjä, mies on usein reissuhommissa, mutta taloudellisesti joutuisin konkurssiin. Eikä se kai vaihtamalla parane, vanha viisaus joo.



Kiinnitin huomiota siihen että monet teistä kokivat suutelun jotenkin liian intiimiksi ja rakastumiseen kuuluvaksi, ja huomasin että en itsekään ole enää vuosiin tahtonut miestäni suudella, en edes seksin yhteydessä, se on tuntunut melkein vastenmieliseltä. Samalla tosin päiväunissani nimenomaan suutelen toista miestä intohimoisesti!



Olen ymmälläni, en tunne itseäni. Olen totisesti harkintakykyni rajoilla. En tiedä katsoako kaikki kortit vai tyytyä tuttuun ja turvalliseen. Panokset ovat suuret niin kuin peleissä aina.



Apua!

Eli takana 18 v seurustelu ja 13 v avioliitto ja kaksi lasta. Meillä sinänsä menee ihan kivast ja me jopa sekstaillaan vaikka huomattavasti innostuneempi=aloitteentekijä on mieheni, mutta en koe sitä vastenmieliseksi. Voisin kuitenkin elää ilman seksiä lopuen elämääni, se ei ole mulle tärkeetä.



Kovin tutulta kuullosti Jokeripokeriboxin tarina, mutta minä en ole kohdannut sitä toista miestä... vielä. Ja se tässä hieman pelottaa että mitä sitten teen jos sen joskus kohtaan??? Panokset on niin kovin korkeat!



Välillä on tullut mieleen että voi kumpa mieheni rakastuisi toiseen naiseen niin saisin syyn eroon ja olla se " loukattu" osapuoli, vaikka eihän se silloin tosipaikan tullen varmasti ole kiva tilanne.



Meillä siis mennään arkea ja koitan iskostaa mieleeni, että niin moni nainen vaihtaisi paikkaa kanssani=olen onnellinen ?

Minulla on Annariina aika samanlainen tilanne. Tai siis joskus parisuhteen alussa (yli 10 vuotta sitten) koin myös seksuaalista vetoa miestäni kohtaan, mutta nyt harvoinkaan. Tosin en koskaan ole ollut mitenkään kovin seksuaalinen olento.



Minusta tuntuu, että päästin parisuhteemme menemään liian pitkälle. Ensin avoliittoon sitten avioliittoon...nyt on sitten yhteinen lapsikin. En hyväksy avioeroa kepein perustein, mutta en ole myöskään onnellinen suhteessani. Mieheni ei ole juurikaan kiinnostunut minusta, ei keskustele ei puuhaile kanssani. Hänen mielestään elämä on riittävän hyvää, kun vain saa katsoa telkkua, syödä pizzaa ja pelata tietokonepelejä. Kotihommiin hän ei juurikaan osallistu ja lapsenkin hoitamiseen pitkinhampain.

Minun olisi aiemmin pitänyt havahtua ja katkaista suhde. Nyt haluaisin saada tämän suhteen toimimaan (lapsenkin takia), mutta mieheni on täysin tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen. Minä en ole, enkä myöskään koe olevani liian vaatelias.



Kaipaisin kosketusta (en muista milloin minua on viimeksi koskettu kunnolla, hyväillen tai rakastaen -- pikapanoja ilman esileikkiä ei lasketa), kaipaisin juttukaveria, jotakuta joka olisi kiinnostunut minusta. En haluaisi tuntea olevani yksinäinen ja onneton parisuhteessani. En haluaisi koskaan enää tuntea, että olen mennyt naimisiin väärän ihmisen kanssa (en tiedä kuka olisi se oikea tai oikeampi, mutta tämä ei tällä hetkellä ainakaan toimi). Olen valmis tyytymään kohtuullisen hyvään parisuhteeseen (en kaipaa mitään seksuaalista liekkiä), kunhan kokisin, että kumppanini olisi kiinnostunut minusta ja elämästä minun kanssani -- ei vain elämisestä saman katon alla.



Toivotan sinulle voimia ja jaksamista! Tuntuu pahalta puolestasi.

Sen haluaisin vielä sanoa kaikille avoliitossa ilman lapsia asuville (jotka ovat viestiketjun osoittamassa tilanteessa): lähtekää pois! Ihan vakavissaan. Vaatii tosi suurta rohkeutta rikkoa pitkä suhde ja jäädä omilleen. Mutta maailmassa on varmasti jotain parempaakin tarjolla! Sitä minäkin pelkäsin, ettei kukaan muu rakastaisi minua. Mutta se ei ole totta. Jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi. Ja jos koet suhteesi epätyydyttäväksi niin LÄHDE. Palatakin joskus voi (isoin pelkohan usein on, ettei parempaa löydy, mutta exäkään ei ole enää vapaana), joskus ei.



Ja jos vain mahdollista niin lähde ennen kuin mukana on kolmas pyörä. Näin se on reilumpaa eikä homma ole niin likaista ja toisia loukkaavaa.



Lapsen kanssa ja avioliitossa homma onkin jo paljon vaikeampaa. Ja minä ainakin haluan maata niinkuin petasinkin. Oma vikani, kun ei ollut rohkeutta ja riittävää uskoa itseeni, jotta olisin tiennyt olevani arvokkaampi ja ansaitsevani parempaa! Ja myös mieheni ansaitsisi olla suhteessa, joka tyydyttäisi myös hänen mahdollista kumppaniaan -- ja joka haluaisi seksiä hänen kanssaan.



Lasten tultua ja avioliiton myötä eroavaisuudet nimenomaan korostuvat eivät helpotu (pääasiassa). Yksin ei voi parisuhdetta ylläpitää. Minä esim. haluaisin parisuhdeneuvojalle, mutta mieheni ei suostu. Hän ei halua erota, muttei halua parantaakaan suhdettamme.



Olen samaa mieltä, että kumppani ei pääasiassa vaihtamalla parane. Mutta en tiedä, mitä mieheni kanssa tehdä, kun ei hän ole halukas edes keskustelemaan kanssani, olemaan kanssani, viettämään kanssani aikaa. Häntä inhottaa kaikki harrastukseni ja mielenkiintoni kohteet. Mutta aion silti yrittää. Lapseni ja omien arvojeni tähden.

Myönnän, en jaksanut lukea kaikkia kirjoituksia.



Perusidea tuli selväksi vähemmälläkin.



Heittelen tässä ilmaan ajatuksia, ilman tärkeysjärjestystä.



Kaverisuhde? Millainen se on?

Kaverin kanssa voi jutella pinnallisia asioita ja pitää hauskaa.

Onko teillä parisuhde edes tällä tasolla?



Parisuhteessa on syvempi keskustelun syvyys.

Voitte suunnitella tulevaa, huolehditte lastenne hyvinvoinnista sekä kerrotte tunteenne.

Jos sinulla meni huonosti, sait rohkaisevan halauksen, miehen olkapäätä ja mahdollisesti hyviä neuvoja.



Sitten saapuu peliin mukaan kuningas arki.



Ensihuuman ja satojen juttelutuntien jälkeen luulette tuntevanne toisenne.



Tulee lapsia, remontteja, työtä, huolia arjessa, jne.



Kaikkea muuta tärkeämpää ja akuutimpaa kuin keskustelu.



Liu¿utte salakavalasti kauas toisistanne.



Pikkuhiljaa keskustelu siirtyy tasolle, mitä ruokaa ja moi.



Läheisyys alkaa olemaan sitä, kun eteisessä vahingosta osutte toisiinne.



Se, mitä yritän sanoa on se, että haastakaa puolisonne oikeaan keskusteluun.



Rakentakaa henkinen yhteys joka oli suhteen alussa.



Vasta rakastuneisuuden huumaa ette löydä, mutta tuurilla sen miehen johon rakastuitte.



Se voi onnistua sisulla ja järjellä.

Voi hyvänen aika sinun kirjoitustasi! Ei se ole todellakaan niin, että jos on itse mielenkiintoinen ihminen, näkee muutkin mielenkiintoisina. Käsittämätön väite!



Alkuperäisille: eihän sitä voi kaikkia miehiä kohtaan tuntea vetoa, tai muuten voisi mennä naimisiin ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Jos kemiaa ei ole, niin sitä on mielestäni lähes mahdotonta luoda tyhjästä.



Omasta kokemuksestani sanoisin, että mitä kovemmin yrittää olla toisesta kiinnostunut, sitä huonommin se onnistuu ja toinen voi alkaa lopulta jopa inhottamaan. Tunteita ei voi siinä mielessä pakottaa, kun on kyse fyysisestä kanssakkäymisestä.



En osaa vastata muuta, kuin että vaihtakaa miestä tai sopikaa seksittömästä suhteesta. Toisaalta, kyllähän prsotituioidutkin joutuvat harrastamaan seksiä miesten kanssa, joista eivät itse pidä, mutta ihmettelen, kenen mielestä se on tavoiteltava asia.

Olen ollut mieheni kanssa nelisen vuotta ja meillä on yksi yhteinen lapsi. Alkuun seksielämä oli suhteessamme hyvää, mutta jo muutaman vuoden ajan tilanne on jatkuvasti huonontunut. Minä en yksinkertaisesti halua seksiä juuri koskaan, mutta suostun siihen mieheni takia n. kerran viikossa.



Asia todella vaivaa suhdettamme ja tiedän, että se on miehelleni kamalaa. Hän ei voi ymmärtää miksen halua seksiä hänen kanssaan. Seksin puutteesta on tullut selkeästi varjo koko suhteemme ylle, ja se aiheuttaa riitoja ja pahaa mieltä muista asioista, koska taustalla on jatkuvasti ratkaisematon ongelma. Olemme keskustelleet asiasta vuosien varrella ja viime aikoinakin useampaan kertaan. Olen itsekin asiasta surullinen mieheni takia ja toisaalta itsenikin takia, koska muistan myös ajan jolloin vielä osasin nauttia seksistä.



Nyt tilanne on se, että jos olen vähänkään väsynyt tms. en todellakaan halua seksiä vaan olla rauhassa. Jos suostun seksiin vain miehen takia, tulee lopulta yleensä molemmille paha mieli, koska mieheni huomaa, etten nauti siitä eikä hän halua ' käyttää' minua itseään varten. Sanoo mielummin vaikka hoitavansa tarpeensa yksin.



Olen todella yrittänyt miettiä, että missä se vika voi olla. Olen ruotinut meidän välejä monelta eri kannalta, analysoinut tilanteita joissa seksiä on tai ei ole jne. mutten ole keksinyt mitään selitystä haluttomuuteeni. Jotain asialle kuitenkin pitää tehdä ja olen nyt tilannut ajan parisuhde ja seksiklinikalta itselleni. Haluan ainakin yrittää ammattilaisen kanssa, josko tähän löytyisi joku ulospääsy.



Eroa en voisi kuvitella tämän asian takia (ainakaan tässä vaiheessa), mutta voin uskoa, että jos tämä jatkuisi 10 v, kuten ketjun aloittajalla, varmasti sitä miettisin. Tällainen asia todella vaivaa suhdetta, koska seksi on kuitenkin yksi osa parisuhdetta. Mikään seksittömyys ei ainakaan meillä tulisi kysymykseen. En voisi sitä miehelleni esittää ja miten sitäpaitsi selittäisin asian?



Seksiin suostuminen vain miehen takia on kuitenkin myös inhottavaa ja tulen usein surulliseksi siitä. Tulee hyväksikäytetty olo, vaikka tiedän, ettei mieheni missään tapauksessa halua minua kohdella alistavasti. Joskus taas vaan toivon, että mieheni nauttisi ja saisin taas olla muutaman päivän rauhassa. Ja sitten taas mietin, että mikä mussa oikeasti on vialla.



Olisi kiva kuulla miten te muut tämän ongelman kanssa selviätte.

Me ollaan miehen kanssa oltu nyt 7 vuotta yhdessä ja yksi lapsi. Ollaan minun omassa mielessäni oltu kaveripohjalla jo muutaman vuoden ajan, seksikertoja viimeisen kolmen vuoden ajalla karkeasti arvioituna on noin 10-15. Suurin ongelmani on se, etten yksinkertaisesti tiedä rakastanko miestäni vai en. Välittämistä ilman muuta 7 yhteisen vuoden jälkeen on ja muitakin tunteita, mutta siitä rakkaudesta en todellakaan osaa sanoa. En voi sietää miehen kosketusta (ainoastaan minusta johtuu tuo seksittömyys), tulee jotenkin " kuvottava" olo. En halua viettää vapaapäiviä kotona, ettei tarvitse olla " perheen kesken" yhdessä. En halua tehdä yhdessä mitään. Riidellä meillä ei, jotenkin ollaan se vaihe jo ohitettu. Seksittömyydestä joskus riideltiin ja kai se painaa miehen mieltä edelleen välillä pahemminkin, mutta enää ei edes viitsi ehdottaa. Puhuu vain miten epänormaali nuori ihminen olen (25 v ikää minulla). Seksi on kyllä minullekin tärkeää ollut aina, joten inhottava tilanne minullekin, mutta en vain pysty.



Luulen ettei meillä ole tulevaisuutta, muttei rohkeus ole riittänyt kummallakaan lopulliseen ratkaisuun. Luulen myös, että minulle on joku toinen jossain, ja hän tulee vastaan sitten kun sen aika on.



Tästä sepustuksesta tuskin mitää apua kenellekään oli, niin sekavalta tuntui itse kirjoittajastakin. Kommentoimatta jätän tällä kertaa muiden kirjoitukset, täytyy lähteä lapsosen kanssa iltapalalle.



Parempaa huomista toivoen ja odottaen



Hinttu

En ois ikuna uskonu!

Muillaki on saman moinen ongelma kun itelläni...

Olen kyllä tiedostanu syitä mistä se johtuu, mutta en osaa tehdä sille mitään kun " vika" on korvieni välissä...

Huoh, jospa se ratkaisu löytyy. Parempaa miestä en saa, ja ilam en enää jaksais olla (olen 24v. kolmen lapsen äiti...) tartteis aina välillä niitä ylimääräsiä käsiä auttamaan kotihommissa, vaikka joutuski kerran viikossa hoitamaan näitä avokin " velvollisuuksia" .