Rankin/pahin/hirvein/kamalin kokemus elämässäsi

En minä mitään yksityiselämääni ruve täällä kertomaan.

Ylös tää

Isän väkivaltaisuus. Hän kuristi ja hakkasi minua muun muassa sen takia jos olin kerännyt väärän muotoisia omenoita????

Väkivaltanen avoliitto

vankila nuorena (oma vika ja otin opikseni)

Rintasyöpä

Abortti rv 14. :'(

Mikään ei ole vielä ollut tuon rinnalla pahempaa.

Mut muita kamalia kokemuksia on, että äidin ja hänen exän alkoholi-väkivaltainen suhde. Ei kauheen kiva, joka viikonloppu pelätä äidin puolesta ja katsoa vierestä... tätä jatkui aika kauan. :(

puukotus

kulissiavioliitto

avioero ja huoltajuustaistelu

Tämä on niin ikävän tuttua, ihmiset joilla ei ole lemmikkiä päästävät kyllä välillä suustaan aivan uskomattomia möläytyksiä, itsekin olen tämän kokenut. Menetin aina uskollisen kiltin koirani viime keväänä, eikä mikään ole koskaan ollut niin kauheaa. Koko kesä meni aikalailla alkoholin kanssa pelaten koska ahdisti välillä niin paljon etten kirjaimellisesti saanut henkeä. Nukkumisesta ei tullut mitään. Onneksi oli puoliso tukemassa ja yksi ystävä joka ymmärsi ja tuki. Hädässä ystävä tunnetaan, siinä senkin huomasi. Ne keneltä tukea odotti eivät sitä antaneet, ovatkin jo entisiä "ystäviä". En kaipaa. Tuo "vain koira" auttoi minut läpi vaikean masennusjakson ja teki muutenkin elämästä niin paljon parempaa. Aina iloinen ja uskollinen, toisin kuin ihmiset. En tiennyt selviänkö ollenkaan. Nyt on niin tyhjää edelleen vaikka muita lemmikeitä onkin. En taida pystyä ikinä enää koiraa ottamaan, en kestä toista lopetusta enää. Kissoilla se ei toivottavasti ole pitkään aikaan edessä, ovat nuoria.

Olen pahoillani menetyksesi johdosta, tiedän miltä se tuntuu. Lähetän virtuaalihalin näin netin välityksellä jos vielä vaikka luet tätä ketjua :)

Edellinen viesti siis vastauksena kissansa menettäneelle, unohdin lainata tekstisi tuohon.

Mun lapsuus oli epävakaata ja pelottavaa melkein parikymppiseks asti. On ollu tosi vaikeaa kasvaa aikuiseksi, kun tuntuu ettei osaa ja pärjää. Monet nuoremmat on rohkeampia, avoimempia ja uskaliaampia. On monesti ollut jokainen päivä taistelua. Mutta jostain syystä en ole osannut antaa periksikään.

Pakko-oireiseen häiriöön ja masennukseen sairastuminen. En muista siitä kesästä paljon muuta kuin ahdistuksen.

Köyhän arkea: sossusta ja eri seurakuntien diakonia-avusta, joulupadoista, kolmannen sektorin järjestöistä ( näitä in useita jotka avustaa erityisesti köyhiä lapsiperheitä) haemme kaiken mahdollisen tuen. Olemme kaikissa tietämissämme FB-annetaan/lahjoitetaan ryhmissä. Näiden kautta on mahdollista saada paljon ilmaista tavaraa. Lukiolaiselle saimme kirjat ja läppärin, laskimen ym. Monia lasten leirejä ja harrastuksia. Joululahjoja kolmelta järjestöltä. Lahjoituksena saaduista tavaroista osa kiertoon Tori.fi-sivustolle josta saa käteistä käyttöön. Kaikki rahana saamamme tuet nostamme käteiseksi ja niillä ostan haluamiani tavaroita: pelikoneet, merkkilaukut ja kengät, alkoholi ja matkat, merkkikosmetiikka, palveluita esim. Kylpylässä, kosmetologilla, Tatuoinnit. Sossussa pitää näyttää että tili on tyhjä jotta saamme vuokra- ja laskurahat tilille, maksusitoumuksia kauppoihin. Välillä teen pimeänä keikkaa esim. Leikkaan hiuksia, teen kampauksia ja ripsipidennyksiä.

Kun jaksaa aktiivisesti anoa ja valittaa ja nostaa kaikki mahdolliset tuet ja avut, on mahdollisuus pitää yllä ihan hyvää elintasoa.

Olin pieni, vasta kouluni aloittanut. Ensimmäisestä koulupäivästä alkaen jo olin se kiusattu. Ekana päivänä sain nyrkistä mahaani ja opettaja käski luokan edessä minun pyytämään lyöjältä anteeksi, koska olin sanonut rumasti tämän lyömisen jälkeen. Kotona isäpuoli hakkasi ja haukkui. Koulussa sain myös osakseni haukkumista, kiusaamista miten milloinkin. Joskus oli pulpettiin sujautettu tappouhkaus, kenkäni oli käyty rikkomassa (koska olivat uudet) jne. Kotona tätä purkiessa antoi isäpuoli vähän lisää. Milloin veti turpaan, milloin haukkui kaikki minulle rakkaat. Äiti oli aivan voimaton ja neuvoton tilanteiden kanssa. Kaikki ne muiden pahat sanat ja teot saivat minut ajattelemaan, että miksi minun pitää elää tässä huonossa maailmassa. Miksi minä olen täällä kun kukaan ei minusta pidä ja olisi kaikille parempi, jos minua ei olisi. Näillä ajatuksilla seisoin keittiössä, leipäveitsi vatsalla ja mietin, uskallanko lopettaa kaiken. Olin 8 vuotias.

Koulukiusaaminen ei loppunut koulun vaihdoista huolimatta, mutta isäpuolestani pääsin eroon 11 vuotiaana muuttamalla mummoni luokse 350km päähän, joka vuotta myöhemmin kuoli syöpään. Tänä vuonna (6lk) minua ei kiusattu ja otettiin savolaisesta murteestani huolimatta remmiin mukaan, pienellä piruilulla. Ehdottomasti elämäni paras ja miellyttävin kouluvuosi. Kiitos näille <3

Minua ei kiusattu ulkonäköni takia, olin ihan normaalin kokoinen, urheilua harrastava lapsi. Kaikesta muusta kyllä...

Eli, koulukiusaus, alkoholisti isäpuoli ja mummin menetys olivat ne kaameimmat.

Lapinlahden Lintuja lainatakseni: tapasin elämäni naisen, auu, auu....

Kaikki muu, paitsi tämä hetki, kerron lopussa miksi: lapsena ja nuorena järjetöntä henkistä väkivaltaa äidin ja isäpuolen toimesta, siihen heti perään väkivaltainen psyko poikaystävä, jonka kanssa karkasin perhettäni. Kahdeksan vuotta tuota kestin, kunnes halvaannuin alaraajoista ja mies jätti. Siihen päälle kaksi vuotta täydellistä yksinäisyyttä vaikeasti vammautuneena kehoni vankina, kun es viime syksynä sain syöpädiagnoosin ja siitä hetkestä lähtien elinaikaa olisi jäljellä enää maksimissa pari vuotta.

Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet elämäni parasta aikaa, en koskaan ole tuntenut oloani näin kevyeksi.

Uskon, että mikä ikinä tuolla ylhäällä onkaan, hän/se on päättänyt, että olen nyt kärsinyt tarpeeksi ja, että on minun aikani lähteä. Ehkä saan tälle järkyttävälle elämähelvetille vastapainoksi sitäkin suuremman onnen ja rauhan, kun kuukausien päästä tämän maailman jätän.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki muu, paitsi tämä hetki, kerron lopussa miksi: lapsena ja nuorena järjetöntä henkistä väkivaltaa äidin ja isäpuolen toimesta, siihen heti perään väkivaltainen psyko poikaystävä, jonka kanssa karkasin perhettäni. Kahdeksan vuotta tuota kestin, kunnes halvaannuin alaraajoista ja mies jätti. Siihen päälle kaksi vuotta täydellistä yksinäisyyttä vaikeasti vammautuneena kehoni vankina, kun es viime syksynä sain syöpädiagnoosin ja siitä hetkestä lähtien elinaikaa olisi jäljellä enää maksimissa pari vuotta.

Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet elämäni parasta aikaa, en koskaan ole tuntenut oloani näin kevyeksi.

Uskon, että mikä ikinä tuolla ylhäällä onkaan, hän/se on päättänyt, että olen nyt kärsinyt tarpeeksi ja, että on minun aikani lähteä. Ehkä saan tälle järkyttävälle elämähelvetille vastapainoksi sitäkin suuremman onnen ja rauhan, kun kuukausien päästä tämän maailman jätän.

Tulipa paha mieli puolestasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää!

Itselleni vaikeinta on varmaankin sitten puolestaan juuri tämä hetki, kun 15 vuoden suhde päättyy avioeroon. Luopumisen tuska on todella raastavaa.

Sosiaali-puoleen tutustuminen. Kun sairastellu.

Naisille ehkä helpompaa.

Kamalaa olla joidenkin "armoilla", pienenä kivenä rattaissa jolla ei mitään sanavaltaa tai arvoa.

Näitä meidän "hyvinvointivaltion" pimeitä puolia. Ei mitään arvos sairaalla nettomaksajalla.