Ajatusleikki: Jos heräisit huomenna 14-vuotiaana lapsuudenkodissasi

Taas uudelleen rippikouluun seuraavana kesänä ja vaivaannuttavat rippijuhlat. Teiniangstit ja kaikki muu draamailu vielä edessä

Ihanaa olisi nähdä nyt jo edesmenneet ukit ja mummut uudelleen. Viettäisin heidän kanssaan enemmän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi ikävä. Olisin siis taas siinä kauheudessa yläasteella. Olin todella kiusattu tuohon aikaan . En jaksaisi uudelleen:(

Tekisitkö jotain toisin tällä kertaa? Pystyisitkö vastustamaan kiusaajiasi?

Siis tuossa ei ollut mitään syytä minussa. Ei mitään. Ei tarvitsisi tehdä mitään toisin. Pärjäsin hyvin koulussa. Tuohon aikaan (80-luku) kukaan koulussa ei välittänyt yhtään, ei kukaan opettajista tai henkilökunnasta tehnyt yhtään mitään. Ehkä antaisin heille luettavaksi kirjan "Elämää koulukiusaamisen jälkeen", ilmestyi vajaa 10 vuotta sitten.

Mun elämässä on niin paljon hyvää, että varmaan olisin kauhuissani, että pienikin virhe voisi johtaa tulevan elämän eri urille.

Toisaalta haluaisin opiskella pykään verran ahkerammin kuin "ekalla kerralla", mutta se tod.näk. johtaisi siihen, että esikoinen ei koskaan syntyisi... Että ei tulis kauppoja siinäkään..

Jaa-a. Miljonääriksi kai sitä sijoittamalla. Opiskelut olisivat turhia, kunhan saisi pääomaa jostakin.

Jos mulla olisi sama tietotaito kuin nyt (kemia/biologia ammattina), niin toteuttaisin haaveeni ja myrkyttäisin oikeasti hirviömäiset luokka"kaverini" ja kiusaajat rinnakkaisluokalta. Enkä jäisi kiinni! :)

Muuten tekisin kaiken samoin, kaikesta huolimatta. Paitsi että ostaisin pari sijoitusasuntoa oman kämpän lisäksi, kun vielä 1990-luvulla lukion jälkeen niitä sai aika halvalla pääkaupunkiseudultakin.

No toisaalta olisi ihan mielenkiintoista elää niitä aikoja uudelleen sellaisena kuin olen nyt, koska silloin mulla oli ihan olematon itsetunto, olin tosi ujo ja esiintymiskammoinen ja en koskaan nähnyt kavereita tai tehnyt mitään kouluajan ulkopuolella vaikka olisin halunnut. Toisaalta sitten en todellakaan haluaisi palata niihin aikoihin takaisin, koska oon nyt 21-vuotiaana paljon onnellisempi ja mun elämässä on ihania ihmisiä.. toisaalta ikävämpi ois varmaan olla uudestaan teini jos olisin nyt vanhempi kun siinä välissä olisi tapahtunut enemmän kaikkea :D

Yrittäisin panostaa kouluun vähän enemmän, yrittäisin ehkä olla vähän seurallisempi ja hakea apua mielenterveysongelmiin. Alkaisin myös liikkumaan enemmän, ainakin jos seurallisuus ei onnistuisi.

Hui.

Varmaan sanoisin, että mene rohkeasti kavereiden kanssa rientoihin mukaan äläkä erakoidu kotiin kasvattamaan huonoa itsetuntoa.

En sanoisi, että hae apua masennukseen, sillä en ole ollenkaan varma haluaisinko itseni lähtevän masennuslääkkeiden tielle. Ilman on pärjätty. Sosiaalisempi elämä olisi ollut parempi, niin ei olisi tarvinnut alkaa elää teini-ikää kaksikymppisenä.

Sanoisin, että älä kiirehdi opiskelemaan jos et yhtään tunne itseäsi tai tiedä mitä haluat. Tai älä ainakaan jatka opintoja väkisin, jos tuntuu yhtään väärältä. Ja sitten kun opiskelet, tee mieluummin osa-aikatöitä äläkä ota opintolainaa. Ainakaan paljoa.

Lopulta vaikea sanoa olisinko helpottunut vai kauhistunut.

Siinäpä pääsisin taas valmistautumaan isäni hautajaisiin. Hän kuoli jouluyönä kun olin 14 v.

Huh. En todellakaan jaksaisi sitä uudestaan, useita vuosia meni toipumiseen. Siihen aikaan ei lapsille edes tarjottu mitään tukea. Karkkipussin sain lohdutukseksi. Muuten piti pysyä poissa häiritsemästä äitini surua.

Olisin onnellinen. Pääsisin vielä elämään lapsuudenkodissa ja näkisin isäni. Näkisin millaista oli elääkään kotona, vanhempien ja siskojen kanssa. Olisin rohkeempi, hankkisin ystäviä.

Tämä on hyvä kysymys, koska se laittaa ajattelemaan... Nykyhetkeä... Tulevaisuutta... Olenko onnellinen? Mitä voisin tehdä toisin kuin nyt? Mitä unelmia haluan toteuttaa?

Suora vastaus kysymykseen on: olisin tyrmistynyt, jos olisin taas 14-vuotias :( En halua mennä taaksepäin elämässäni vaan eteenpäin. En muuttaisi mitään menneisyydessä vaan aloittaisin muuttamisen tästä hetkestä, jossa nyt olen. Ei ole vielä liian myöhäistä eikä mahdotonta muuttaa asioita. Tarvitaan vain unelmia ja tahdonvoimaa.

Ai niin, että tietäisin tästä eletystä elämästäni kaiken? Voi lähes kaikki menisi uusiksi. En suostuisi kenenkään kynnysmatoksi, vaihtaisin nimeni ja hastalavista vaan vanhemmille ja muille mollaajille. Opiskelisin, tekisin rahaa, käyttäisin älyäni, antaisin kaikille ihanille miehille :) Hakeutuisin sellaiselle alalle, että en voisi olla törmäämättä elämäni rakkauteen :)

Olisi sinällään kiva hoitaa ensimmäinen parisuhde eri tavalla ja hoitaa opinnot paremmin. Mutta riski olisi, että en tapaisi avomiestäni.

Sitä riskiä en ottaisi, koska niin satunnaisesti oltiin samassa paikassa. Mies on Alankomaista ja sattui juuri hetken olemaan samassa paikassa kuin itse lomailin.

lcdklddkfklflksfdlkdfl

-tana tätä palstaa, miksei saada kuntoon? Tuskin edes yritetään...

Ihan kauheaa olisi! :O  Onneksi noin ei voi käydä, aaaa mikä ajatus.

Ilmoittaisinko isäni hyväksikäytöstä jollekin, vai aiheuttaisiko se vaan ongelmia mulle? En siis ole vieläkään uskaltanut kertoa kun pelkään niin paljon eikä sillä enää mitään väliä olisikaan. Entä sitten kun viimein 18-vuotiaana pääsin muuttamaan pois kotoa naimisiin mennessäni ja tulin raskaaksi itseäni noin kymmenen vuotta vanhemmalle ja henkistä väkivaltaa harjoittavalle miehelle - kävisinkö saman läpi uudelleen, kun saisin kuitenkin lapseni? 

Missä vaiheessa uskaltaisin erota vanhoillislestadiolaisuudesta? 

Harmissani. Kaikki on hyvin just nyt, en jaksaisi odottaa 16 vuotta tähän pääsemistä.

Olen miettinyt tätä paljon. Uskon, että tulisi kova ikävä ihmisiä jotka ovat tällä hetkellä elämässäni.

En antaisi itseni vajota masennukseen vaan hakisin ajoissa apua mielenterveyden ongelmiin.

En haaskaisi aikaa ihmisiin jotka eivät sitä ansaitse.

Soittaisin poliisit jos isäni pahoinpitelisi meitä lapsia.

Eka ajatus olis: "Voi v****!!!"

Kai sitä alkujärkytyksestä toivuttuaan pärjäisi. Keskittyisin koulunkäyntiin jotta pääsisin parempaan lukioon. Ja sieltä suoraan menisin samalla alalle jolla nyt olen opiskelemassa (ja siis amk). Hankkiutuisin terapiaan heti jotta saisin tolkkua päähäni ajoissa.

Tavallaan kiva aajtus että pääsisi tähän pisteeseen missä on nyt, niin jo aikaisemmin. Toivon että tuon saman puolisoni tapaisin.

Ihan hirveää paskaa. Mieluummin heräisin 18-19-vuotiaana tai sen jälkeen. Ei kiitos lapsuudenkodin helvettiä eikä teiniajan painajaista!

Tekisin itsemurhan. En haluais kokea sitä kaikkea uudelleen.

Uskaltautuisin tekemään rikosilmoituksen hyvin väkivaltaisesta äidistäni ja pääsisin ehkä eroon hänestä, ja menisin eri lukioon, jotta ala-asteen alusta jatkunut koulukiusaaminen ei jatkuisi lukion loppuun saakka.