Sisarusten tappelusta - missä menee raja?

Oikeesti, oon siis palstan ainoa äiti jonka lapset tappelee? :D Tai jota se rassaa.

Ap.

Meillä on ehdoton nollatoleranssi. Ei aikuisten elämässäkään hakata toista siksi, että se on ärsyttävä, joten miksi ihmeessä sallisin sen lapsille?

Ei lapsiin ole sisäänrakennettu mallia siitä, miten toimia ristiriitatilanteissa. Siksi aikuisten ohjaus on välttämätöntä eli kerrotaan mitä saa tehdä ja mitä ei saa ja pidetään kiinni siitä, että toista ei satuteta.

Lapsesi vaikuttaa samanlaiselta kuin moni tekojaan selittelevä väkivaltainen puoliso: ensin alhainen impulssikontrolli saa olemaan väkivaltainen (syynä se toinen, joka härnää) ja kun on tarpeeksi satutettu, niin silitellään poskea ja sanotaan, että enhän minä muuten, mutta kun sinä tahallasi saat minut toimimaan näin. Jos olisit toisenlainen, ei olisi tarvetta hakata.

Meiltä lapsesi kaltaiset fyysistä kontaktia hakevat lapset poistetaan välittömästi ulos ja edelleen kotiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ehdoton nollatoleranssi. Ei aikuisten elämässäkään hakata toista siksi, että se on ärsyttävä, joten miksi ihmeessä sallisin sen lapsille?

Ei lapsiin ole sisäänrakennettu mallia siitä, miten toimia ristiriitatilanteissa. Siksi aikuisten ohjaus on välttämätöntä eli kerrotaan mitä saa tehdä ja mitä ei saa ja pidetään kiinni siitä, että toista ei satuteta.

Lapsesi vaikuttaa samanlaiselta kuin moni tekojaan selittelevä väkivaltainen puoliso: ensin alhainen impulssikontrolli saa olemaan väkivaltainen (syynä se toinen, joka härnää) ja kun on tarpeeksi satutettu, niin silitellään poskea ja sanotaan, että enhän minä muuten, mutta kun sinä tahallasi saat minut toimimaan näin. Jos olisit toisenlainen, ei olisi tarvetta hakata.

Meiltä lapsesi kaltaiset fyysistä kontaktia hakevat lapset poistetaan välittömästi ulos ja edelleen kotiinsa.

Nooo, eihän muualla olekaan sellainen :) Tää on vain sisarusten välistä plus sitten tämä yksi ikätoveri on ottanut meidän esikoisen mukaan kun oman veljensä kanssa nujuavat, ja siitä sitten on näillekin syntynyt "painisuhde". Siinä ei satu, kun ovat fyysisesti niin tasavertaisia ja molemmilla on hitunen vieraskoreutta. Ei eroa lumisodasta tai vuorenvalloituksesta, se on leikkiä. Oman sisaruksen kanssa vaan tulee välillä noita ylilyöntejäkin.

Mä ajattelin ennen samoin kuin sinä. Mutta enää en ole varma, ja "asiantuntijoiden tekstitkin" puoltavat vähän löysempää linjaa - sisarussuhteissa etsitään hyväksytyn rajoja rankemmin kuin muissa suhteissa, "poikien kuuluukin saada painia" (paitsi että molemmat lapseni eivät ole poikia mutta en usko että se on ehdottomasti pippeliin sidottu).

Nyt uteliaisuutta, miten tämä nollatoleranssi toteutetaan? Oletko siis saanut kaikki fyysiset nujuamiset loppumaan, vai onko niitä mutta sinä "et hyväksy"? Ja miten se ei-hyväksyminen tapahtuu?

Lisään vielä, että se nyt on selvä että mitään yksisuuntaista kiusaamista / pahoinpitelyä ei sallita ja sellaiseen puututaan välittömästi. Mutta jos molemmat palaa tilanteeseen nauraen ja sanoo että oli kivaa...? Vaikka välillä olisi itkettykin.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ehdoton nollatoleranssi. Ei aikuisten elämässäkään hakata toista siksi, että se on ärsyttävä, joten miksi ihmeessä sallisin sen lapsille?

Ei lapsiin ole sisäänrakennettu mallia siitä, miten toimia ristiriitatilanteissa. Siksi aikuisten ohjaus on välttämätöntä eli kerrotaan mitä saa tehdä ja mitä ei saa ja pidetään kiinni siitä, että toista ei satuteta.

Lapsesi vaikuttaa samanlaiselta kuin moni tekojaan selittelevä väkivaltainen puoliso: ensin alhainen impulssikontrolli saa olemaan väkivaltainen (syynä se toinen, joka härnää) ja kun on tarpeeksi satutettu, niin silitellään poskea ja sanotaan, että enhän minä muuten, mutta kun sinä tahallasi saat minut toimimaan näin. Jos olisit toisenlainen, ei olisi tarvetta hakata.

Meiltä lapsesi kaltaiset fyysistä kontaktia hakevat lapset poistetaan välittömästi ulos ja edelleen kotiinsa.

Nooo, eihän muualla olekaan sellainen :) Tää on vain sisarusten välistä plus sitten tämä yksi ikätoveri on ottanut meidän esikoisen mukaan kun oman veljensä kanssa nujuavat, ja siitä sitten on näillekin syntynyt "painisuhde". Siinä ei satu, kun ovat fyysisesti niin tasavertaisia ja molemmilla on hitunen vieraskoreutta. Ei eroa lumisodasta tai vuorenvalloituksesta, se on leikkiä. Oman sisaruksen kanssa vaan tulee välillä noita ylilyöntejäkin.

Mä ajattelin ennen samoin kuin sinä. Mutta enää en ole varma, ja "asiantuntijoiden tekstitkin" puoltavat vähän löysempää linjaa - sisarussuhteissa etsitään hyväksytyn rajoja rankemmin kuin muissa suhteissa, "poikien kuuluukin saada painia" (paitsi että molemmat lapseni eivät ole poikia mutta en usko että se on ehdottomasti pippeliin sidottu).

Nyt uteliaisuutta, miten tämä nollatoleranssi toteutetaan? Oletko siis saanut kaikki fyysiset nujuamiset loppumaan, vai onko niitä mutta sinä "et hyväksy"? Ja miten se ei-hyväksyminen tapahtuu?

Ei fyysinen nujuaminen ole mikään oletusarvo! Nuo ns. asiantuntijat jätän omaan arvoonsa, koska vastaavasti löytyy liuta niitä, jotka korostavat sitä, että sanojen avulla kriisejä selvittävät lapset pärjäävät maailmassa paremmin kuin ne, jotka ottavat nyrkit avuksi, kun aivot eivät riitä. Ja miten riittäisivät, kun kotona on kannustettu voimankäyttöön.

Meillä ei ole kertomasi kaltaista menoa ollut koskaan, lapset nyt 10v, 8 v ja 6v. Ei ole painittu, taklattu, tönitty eikä tirvaistu. Saattaa johtua geeneistä, kasvatuksesta tai lasten flegmaattisuudesta, mutta mieluummin nämä 3 hyväkäytöksistä ja muita kunnioittavaa lasta kuin 2 sellaista, joiden elämän päämääränä on saada veri lentämään toisen nenästä.

Aikuisen tehtävä on estää väkivalta ja kantaa vastuu.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että se nyt on selvä että mitään yksisuuntaista kiusaamista / pahoinpitelyä ei sallita ja sellaiseen puututaan välittömästi. Mutta jos molemmat palaa tilanteeseen nauraen ja sanoo että oli kivaa...? Vaikka välillä olisi itkettykin.

Ap.

Totta kai ne sanoo, että oli kivaa, koska sinä aikuisena monin eri tavoin osoitat, että juuri noin tulee toimia ja tuo on leikkiä. Et puutu siihen, että opasta toimimaan toisin, naurat iloisesti jne. ja lapset luulevat, että näin maailmassa tuleekin toimia. Vaikka sattuu, pitää nauttia.

Mulla ei oo lapsia, mutta voisko lasten kanssa keskustelu auttaa? Että saa painia, mutta ei oikeasti satuttaa? Toisaalta jos lapset osaavat keskenään ratkaista tilanteet kun ne menevät (vähän) liian pitkälle, niin ainakin oppivat tietämään toistensa rajat ja leikkimään niin, ettei toiseen satu. 

Kyllä sen aikuisena ja vanhempana näkee, onko toinen selvästi alakynnessä ja vaarassa -peli poikki. Onko leikki enää hauskaa lekkiä, sitä voi kysästäkin painin lomaan, jos molemmat nauravat ja oikeasti ovat sit'ä mieltä että on, niin jatkukoon. En anna painia ennen nukkumaan menoa väsyneenä, siinä sattuua aina vahinkoja. Tilaa on oltava myös, ettei muita häiritä ja vahingot vähenee. Olen tehnyt selväksi, että kun toinen sanoo seis, on lopetettava heti. Pidän myös tärkeänä, että lasten annetaan leikkiä myös fyysisesti(ei ole tappelua tai vahingoittamista), tietyillä turvallisilla karhupainin säännöillä. 

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että se nyt on selvä että mitään yksisuuntaista kiusaamista / pahoinpitelyä ei sallita ja sellaiseen puututaan välittömästi. Mutta jos molemmat palaa tilanteeseen nauraen ja sanoo että oli kivaa...? Vaikka välillä olisi itkettykin.

Ap.

Saako veljesi/siskosi lyödä sinua ja todeta, että tämä on leikkiä, nyt nauretaan?

Eli missä vaiheessa ajattelit opettaa lapsille, että toisen nujuttaminen on kiellettyä. Saattaa olla vähän hankalampaa tuo poisoppiminen kuin oikeiden tapojen opetaminen alusta alkaen.

No hei, rakkaat ihmiset. On ehkä eri asia kaksi lasta joiden elämän päämäärä on saada veri lentämään toisen nenästä kuin lasta jotka hyppivät tyynyt sylissä vastakkain sohvalla ja tuuppivat toisiaan nauraen, kunnes jompaa kumpaa tahattomasti sattuu.

Pointtini on miten aikuisena erottaa väkivalta ja leikkimielinen nujakointi ajoissa? Ja ei, leikkimielistä nujakointia ei kaikki harrasta ja se ei ole välttämätöntä ja se ei tietenkään korvaa sitä että opetellaan konfliktien sanallista ratkaisemista, mutta se kuitenkin on eri asia kuin väkivalta eikä välttämättä yksiselitteisesti kiellettävä asia sisarussuhteissa.

Meillä pojat on 11- ja 14-vuotias, ja juuri äsken painivat sängyllä niin että jalat vaan viuhui. Taisi kumpaankin lopulta sattua, ja lopettivat. Kun olivat alle kouluikäisiä, yritin vielä joskus mennä väliin ja erotuomaroimaan, mutta luovuin yrityksistä toivottomina.

Joskus vituttaa, ja viime kesänä katselin kreikkalaisessa vesipuistossa kun pari täysikäisen näköistä nuorta miestä painivat toisiaan pois sellaselta renkaalta, jolla noissa vesipuistoissa lasketaan mäkiä, ja tuli melko vinkeä fiilis. Ei hyvänen aika, jotkut siis jatkaa tuota aikuisuuteen asti.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sen aikuisena ja vanhempana näkee, onko toinen selvästi alakynnessä ja vaarassa -peli poikki. Onko leikki enää hauskaa lekkiä, sitä voi kysästäkin painin lomaan, jos molemmat nauravat ja oikeasti ovat sit'ä mieltä että on, niin jatkukoon. En anna painia ennen nukkumaan menoa väsyneenä, siinä sattuua aina vahinkoja. Tilaa on oltava myös, ettei muita häiritä ja vahingot vähenee. Olen tehnyt selväksi, että kun toinen sanoo seis, on lopetettava heti. Pidän myös tärkeänä, että lasten annetaan leikkiä myös fyysisesti(ei ole tappelua tai vahingoittamista), tietyillä turvallisilla karhupainin säännöillä. 

No niin, nyt tuli vastaus joka osui! Tää on se mitä haen. Ongelma on se, että minulle itselle se "fyysinen nujakointi" ei ole luonteva juttu, minä ahdistun siitä. Ajattelin ennen että jokainen mätkäisy ja tuuppaisu on väkivaltaa ja siihen on puututtava heti ja tiukasti. Nyt kun noi lapset näyttää ihan oikeasti rakentevan suhdettaan osittain sillä, niin mun on ollut pakko miettiä asiaa uudelleen enkä ole varma. Mun on siis itse vaikea nähdä sitä rajaa, josta sinä ensimmäisessä lauseessasi puhut, koska olen ollut nollatoleranssi-ihminen.

Jos noista kysyy, niin niillä on kivaa. Vaikka toinen olisi juuri itkenyt ja itkee ehkä kohta taas. Mutta itkee ne joskus mäenlaskussakin. Ja sit nauraa ja vaatii päästä jatkamaan. Riittääkö se, että ne itse sanoo että niillä on kivaa, haluavat jatkaa, ja lopettavat jos toinen sanoo seis? Meillä tämä toteutuu kyllä.

Ap.

Itse olen nainen ja painin lapsena poikien kanssa aina kun pystyin. Hyvä niin, koska olen huomannut, että koko elämäni on ollut helpompaa sen takia, että fyysinen kontakti ei pelota. Ihan vilpittömästi uskon, että olen jopa välttynyt raiskatuksi tulemiselta kaksikin kertaa sen takia, että en ole pelännyt ja jähmettynyt siinä vaiheessa kun olen jäänyt "painissa" tappiolla. Tietenkin mikä hyvänsä kontaktilaji ajaa saman asian.

Ihan normaalia :)

Poikien ainakin olisi hyvä saada painia, koska miesten maailma on hyvin fyysinen. Tönimistä säikkyvä huomaa helposti olevansa nynny ja pelkuri viimeistään koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Poikien ainakin olisi hyvä saada painia, koska miesten maailma on hyvin fyysinen. Tönimistä säikkyvä huomaa helposti olevansa nynny ja pelkuri viimeistään koulussa.

Tarkennetaan nyt sen verran, että wt-miesten maailma on hyvin fyysinen. Muissa yhteiskuntaluokissa töniminen ei kuulu jokapäiväiseen elämään vaan tarve kontaktilajeihin tyydytetään valvotussa ympäristössö kuten tennitunnilla tai jääkiekkoharkoissa.

Ne sanojen kanssa toimivat kirjoittavat ylioppilaskirjoituksissa kiitettäviä tuloksia ja päätyvät tylsiin, mutta hyväpalkkaisiin ammatteihin. Fyysiseen toimintaan jämähtäneet löytävät itsensä nostelemasta jakeluautosta tavaraa varastoon.

Kerroin kerran psykologille lasten jatkuvasta riitelystä, joka päätyy yleensä väkivaltaan. Hän sanoi, että sisarussuhteet ovat tuollaisia. Siinä opetellaan hakemaan rajoja, mitä toiselle voi tehdä ja sanoa. Ja sanoi, että normaalia on. Toki aikuisen asia on lyömiseen ja väkivaltaan puuttua. Usein se on molemminpuolista ja toinen saa köniinsä ja sitten itketään. Ja tällöin minusta tulee molemmat puhutella, ei sääliä sitä itkevää.

Vierailija kirjoitti:

Kerroin kerran psykologille lasten jatkuvasta riitelystä, joka päätyy yleensä väkivaltaan. Hän sanoi, että sisarussuhteet ovat tuollaisia. Siinä opetellaan hakemaan rajoja, mitä toiselle voi tehdä ja sanoa. Ja sanoi, että normaalia on. Toki aikuisen asia on lyömiseen ja väkivaltaan puuttua. Usein se on molemminpuolista ja toinen saa köniinsä ja sitten itketään. Ja tällöin minusta tulee molemmat puhutella, ei sääliä sitä itkevää.

Mielenkiintoista. Meillä oli koulun vanhempainillassa psykologi puhumassa samasta aiheesta ja hän oli sitä mieltä, että vanhempien tehtävänä on opettaa lapsille, miten maailmassa ollaan. Vanhemmat asettavat ne rajata, mitä toiselle voi sanoa ja tehdä, eivät lapset, koska lapsilla oikeudentunto on erilainen kuin vanhemmilla. Koulussa nämä keskenään kasvaneet lapset (joita muuten tulee myös niistä päiväkodeista, joissa on linjattu, että toisen satuttaminen on sallittua) sitten ovatkin avuttomia, kun vihdoinkin törmäävät aikuisiin, jotka eivät salli tönimistä ja tuuppimista.

Missään nimessä ei ole normaalia, että lapset joutuvat opettelemaan yhteiskunnan sääntöjä siten, että vuorotellen saadaan köniin ja itketään. Tuolla tavalla maailmaansa rakentava oppii, että väkivalta on sallittua, koska vanhemmat eivät sitä estä vaan puuttuvat vasta siinä vaiheessa, kun paha on jo tapahtunut. Näiden samojen vanhempien lapset myös joutuvat muita useammin nettipedofiilien jne. uhreiksi, koska he eivät tunnista yhteiskunnassa hyväksyttyjä yhteisen elämisen tapoja vaan luulevat, että vanhemmat eivät voi mitään. Eiväthän he ennenkään ole olleet lapsilleen avuksi ennen köniin saamista vaan vasta sen jälkeen ja silloinkin moittien.

Miettikää muiden nisäkkäiden pentuja. Leikkimielinen "painiminen" kuuluu lähes poikkeuksetta kehitykseen niin kissoilla, koirilla, leijonilla kuin apinoillakin. Miksi ihminen olisi poikkeus?

Meille on ihan asiantuntija (lapsiin erikoistunut psykologi, jolta kerran asiaa kysyin) sanonut, että "nujuaminen" kuuluu normaaliin kehitykseen. Toisilla lapsilla on enemmän tarvetta tähän, toisilla vähemmän. Lapset opettelevat fyysisiä rajojaan. Aikuisen tehtävä on toki valvoa, ettei homma mene liian vaaralliseksi (varsinkin jos lapsilla on ikä- ja kokoeroa ja ovat molemmat vielä aika pieniä, jolloin isomman voi olla vaikea säädellä voimiaan).

Suosittelen ap:n lapsille ja muillekin nujuajille nassikkapainia. Sopii myös tytöille. Siellä lapsi mm. oppii hallitsemaan kehoaan ja säätelemään voimiaan.

Ja tehdään nyt vielä selväksi, että meidän perheessä ei hyväksytä väkivaltaa eikä kiusaamista ja konfliktit selvitetään puhumalla. Tämä sisarusten välinen painiminen ja muu myssääminen on aivan eri asia - ymmärsin, että ap:n tapauksessakin on juuri tästä kyse.