Sisarusten tappelusta - missä menee raja?

Otan tietoisen riskin ja kirjoitan rekkautuneena, mutta normaalilta kuullostaa. Niin kauan kuin nujakointi ei ole laskettavissa puhtaaksi väkivallaksi eikä se ole vallankäyttöä kummankaan lapsen puolelta, niin ei hätää. Muistan itse lapsuudessa, miten pienemmät kävivät ärsytämässä isompiaan ja aikansa paukuteltuaan päitään saivat rehellisesti pataansa, niin he menivät sitten esittelemään olemattomia jälkiään vanhemmille ja kertoivat kuinka heitä on taas lyöty. Se oli niin puhdasta aikuisten tolloilusta johtuvaa vallankäyttöä pienempien osalta, koska tällä tavoin isommat joutuivat monesti luopumaan jostain saavutetuista etuuksista nja lapset eivät ole tyhmiä mitä tällaiseen tulee. Tällaisten tilanteiden välttämisen takia vaatiikin todella paljon pelisilmää aikuisilta miten ja millä keinoilla lastenvälisiin jupakointeihin puuttuu. Moni hätkähtää tätä mielipidettä, mutta fyysinen matsaaminen on luonnollista sisarusten välillä ja varsinkin jos sille asettaa terveet rajat, niin ei ole mitään hätää. Siinä vaiheessa kun selkeästi alkaa mennä meininki enemmän nakkikioskijupakoinniksi, niin se ei ole enää kovinkaan ok. Ei saa kannustaa lyömiseen, ja motto "ennemin suukko kuin nyrkki" on parempi kuin opettaa lyömään takaisin ristiriitojen tullessa.  

Muistan myös kun olimme perhepäivähoidossa yhden naisen luona, niin sen naisen omat lapset olivat todella väkivaltaisia. Se oli puhdasta väkivaltaa (kaikki lapset allekirjoittanut mukaanlukien alle 8-vuotiaita) ja se johtui naisen välinpitämättömyydestä omien lastensa käytöstä kohtaan. Esim. yhtenä koulumatkana kun menimme kouluun, niin perheen poika saattoi yhtäkkiä alkaa lyömään jollain metsästä löytyneellä risulla tai nyrkeillä ja esittää viatonta kun päästiin päivän päätteeksi kotiin. Sen sijaan isäni tapa hoitaa tällaiset kotona meidän nujakoidessa keskenämme ei ollut yhtään sen parempi kuin hoitotädin täydellinen välinpitämättömyys. Hän nimittäin löi lyöviä lapsia takaisin ja alkoi sen jälkeen selittää miten kaveriin sattui. Ei ihan toiminut tämäkään malli. Sitten taas äitini oli helposti höynäytettävissä. Hän ei koskaan kyseenalaistanut miksi joku oli antanut selkään toiselle ja uskoi sen parhaimman nyyhkytarinan jonka kyynelsilmät kertoivat, mutta hän ei ollut koskaan näkemässä millainen piru se enkeli oli aikuisten silmien välttäessä. Nämä ovat vaikeita juttuja ja joskus kannattaa kyseenalaistaa ne lasten asemat perheessä, koska herkästi toisesta tulee se riitojen ja nujakoiden syntipukki ja toisesta se siipeensä ottava enkeli, vaikka todellisuus on aivan toinen. Yksikin äiti hämmästyi kun nuorempi myönsi aloittavansa suurimman osan nujakoista ja nauttivan kun isompi saa kaiken tilityksen vanhemmiltaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikien ainakin olisi hyvä saada painia, koska miesten maailma on hyvin fyysinen. Tönimistä säikkyvä huomaa helposti olevansa nynny ja pelkuri viimeistään koulussa.

Tarkennetaan nyt sen verran, että wt-miesten maailma on hyvin fyysinen. Muissa yhteiskuntaluokissa töniminen ei kuulu jokapäiväiseen elämään vaan tarve kontaktilajeihin tyydytetään valvotussa ympäristössö kuten tennitunnilla tai jääkiekkoharkoissa.

Ne sanojen kanssa toimivat kirjoittavat ylioppilaskirjoituksissa kiitettäviä tuloksia ja päätyvät tylsiin, mutta hyväpalkkaisiin ammatteihin. Fyysiseen toimintaan jämähtäneet löytävät itsensä nostelemasta jakeluautosta tavaraa varastoon.

Höpöhöpö. Omat lapset ovat käyneet hyvinkin eliittikoulun, jossa kaikki luokkakaverit saaneet myöskin aina hyviä oppimistuloksia. Ja silti pojilla meni ainakin viidenteen luokkaan asti välitunnit nimenomaan painien. Isomman pojan luokkakaveriporukassa katkeili hampaita, oli puremajälkiä, valtavia mustelmia, kuhmuja päässä jne vähän väliä. Nykyisin ovat lukiossa ja kiitettäviä vetävät kaikista aineista. Vanhempien ammatit ovat kaikilla akateemisia.

Leikkimielinen lasten painiminen on ok! Mutta jos tönitään, purraan tai miten tahansa käydään käsiksi suutuspäissään tai niin, että meno on sellaista, että on ennustettavissa että touhu päättyy kyyneliin on ehdottomasti kielletty!  Aikuisen on oltava erotuomarina! Lapsillakin on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Kerroin kerran psykologille lasten jatkuvasta riitelystä, joka päätyy yleensä väkivaltaan. Hän sanoi, että sisarussuhteet ovat tuollaisia. Siinä opetellaan hakemaan rajoja, mitä toiselle voi tehdä ja sanoa. Ja sanoi, että normaalia on. Toki aikuisen asia on lyömiseen ja väkivaltaan puuttua. Usein se on molemminpuolista ja toinen saa köniinsä ja sitten itketään. Ja tällöin minusta tulee molemmat puhutella, ei sääliä sitä itkevää.

Mistä asti psykologit ovat olleet pätevöitynetiä lasten kasvattajia?

Itse lapsena tuli paljon pikkuveljen kanssa nujakoitua (painittua, tapeltua, purtua...), ikäeroa kolme vuotta. Ajan myötä nujakointi lopetettiin omatoimisesti ja minä sain veljeni lopettamaan viimeisetkin fyysisen tappelun elkeet, kun ikää tuli enemmän. Kummastakaan meistä ei ole mitään väkivaltaisia aikuisia tullut. Etköhän sinä äitinä näe, jos homma menee "yli". Seuraa sivusilmällä tilannetta.

Täytyy laatia säännöt. Selkeästi kerrotaan mitä EI saa tehdä, ei saa purra, ei saa lyödä naamaan/päähän jne.

Yksi käytetty sääntö on (kun selvä vahingoittaminen on selkeästi kielletty) että toiselle saa tehdä sen mitä toinen tekee sinulle. Se laittaa harkitsemaan hiukan että kannattaako sitä sisarusta tönäistä kun tietää että toinen saa tönäistä takaisin.

Jos itselläni olisi useampia painivia muksuja, niin opettaisin niille ihan painia. Siinä on selkeät säännöt mitä ei tehdä ja silti pääsee purkamaan energiaa ja nujuamaan. 

Täytyy myös muistaa että kaikki sisarukset eivät vaan yksinkertaisesti voi leikkipainia keskenään, koska siitä tulee aina riita ja käy huonosti. Usein tämä on sellaisissa tapauksissa, jossa sisarukset eivät ole kovin hyviä leikkimään keskenään. Sivullinen näkee heti, että kohta harmittaa ja tulee kiukku molemmille.

Meillä kolme poikaa 9, 6 ja 3 vuotta, ja nujuavat ihan koko ajan yhdessä ollessaan. Mutta aivan ehdottomasti lyöminen ja potkiminen on kielletty, ollut aina aivan taaperosta lähtien. Kaikki sellainen mistä näkee että nyt on tarkoitus että toiselle sattuu, kyllä sen erottaa leikkimielisestä nujuamisesta. Eli saavat painia sydämensä kyllyydestä mutta jos lyö tai potkii niin leikki loppuu saman tien.

Meillä on sellainen yksiselitteinen sääntö että toisen satuttaminen tai mielen pahoittaminen ei koskaan saa eikä voi olla toiselle leikki tai huvia. Ei kotona, ei koulussa, ei missään.

"Leikillään" ne koulukiusaajatkin lyövät ja potkivat.

Mulla ei ole sisaruksia ja mietin aikoinaan samaa. Ystäväni, ison sisarusparven lapsi sanoi viisaasti: mene väliin kun tulee verta.

Tätä olen noudattanut ja lapsista (4) on kasvanut ihania toisistaan huoltapitäviä nuoria ja aikuisia:)

Toisen potkaiseminen/töniminen pois sohvalta? Leikkiä?

Oma lapseni vasta 1.5 v sanoi serkulleen 8 v: sinä kiusaat minua, Niklas ei halua painia! Eikä ole myöhemminkään innostunut nujuamisesta.