Miksi lopetit yhteydenpidon?

Sisko lopetti yhteydenpidon kuin seinään ja esti minut joka paikassa, kun kehitti itse omassa pienessä mielessään riidan. Tavallaan olen tyytyväinen, koska huoli hänestä oli suuri ja halusin aina vain kuunnella ja auttaa häntä, vältin omista hyvistä jutuistani puhumista, vaikka olisi ollut hauskaa ottaa hänet osaksi minunkin riemuani. Hänen lapsiaan on kyllä ikävä. Ja häntäkin.

Yhteen kaveriin vältän itse yhteydenpitoa, kun hän nyt tuppaa apinoimaan minua kaikessa ja lähettelee öisiä viestejä miehille joita tapailen. Kävi turhan häiritseväksi.

Sairastuin masennukseen ja ystäväni ei halunnut hyväksyä, että en enää jaksa kuunnella ja analysoida jatkuvasti hänen ongelmiaan. Hän itse sanoi, että häntä ei kiinnosta minun ongelmani eikä halua masentunutta kaveria, joka tartuttaa paskan olon. Hän oletti vain, että "oloni menisi ohi", jotta voisimme jatkaa samalla tavoin kuin ennen eli hänen ongelmiaan käsitellen. Hän oli yksi syistä miksi uuvuin ja sairastuin masennukseen ja aloin erakoitua myös muista ystävistäni, koska ajattelin heidän ajattelevan täysin samalla tavalla: masennusta sairastavan olevan pelkkä taakka muille ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Omassa elämässäni tapahtui isoja ja vaikeita asioita. Sairastuin masennukseen. En jaksanut pitää yhteyttä ystäviini. Ja yllätys yllätys kukaan näistä ystävistäni ei ole ottanut minuun millään tavalla yhteyttä. He eivät tiedä ongelmistani ja masennuksestakin mitään. Olivatko he oikeasti ystäviäni?

Luultavasti eivät. Minulla ystävät tiesivät vuosia jatkuneesta kroonisesta unettomuudestani. He huomauttelivat, että olin laihtunut ja uupuneen oloinen enkä käynyt enää missään, vaikka ennen olin sosiaalinen ja kaikessa mukana. He eivät kuitenkaan auttaneet mitenkään vaan katselivat vain sivusta kun kuihduin siihen kuntoon, etten päässyt enää kotoa mihinkään. Eivät vain enää ottaneet yhteyttä ja jatkoivat elämäänsä. Vaikea uskoa, että oikeat ystävät seuraisivat vain noin vierestä, kun tietävät eron sen suhteen, millainen kaveri on terveenä ja millainen sairaana, mitä selvästi ole. Terveet ihmiset pitävät masentuneita rasittavina ja haluavat poksahtavan takaisin ennalleen huomautettuaan asiasta. Jos näin ei käy, he vain lopettavat yhteydenpidon ja jättävät sinut vaikka kuolemaan yksinäsi.

Ystäväni ei ymmärtänyt, että tahdoin olla vain hänen ystävänsä. En hänen lastensa ystävä. On vähän eri asia tavata aikuisten kesken parin viikon välein, kuin että ystävä ja kolme pientä lasta tulee meille useaksi tunniksi kerran viikossa. Silloin kun mun lapset oli pieniä, jätin ne kotiin kun tapasin ystäviä... Ja ei niinkun mennyt jakeluun, kun usein pyysin että voitaisiko tavata kaksin.

Itsekeskeiseen energiasyöppöön, joka ei kaipaa muuta kuin itsekehua ja likasankoa omille henkisille oksennuksilleen ei oikeasti loputtomiin kukaan jaksa. Ei se ole mitään ystävyyttä. Olin mieluummin sanomatta edellä olevaa ääneen, koska tiedän, ettet pysty itsellesi mitään ja olet kykenemätön muuttumaan, eikä tuolla tosiasialla loukkaamisesi näin ollen auta sekään mitään.  Tämä on syy myös muiden vanhojen ystäviesi liukenemiseen hiljaisuuteen, mutta onneksi pystyt saamaan aina joksikin aikaa itsellesi uusia likasankoja, joten varsin yksin et kuitenkaan tule jäämään.

Kun luottamus menee, menee koko ystävyys. Tämä henkilö oli todella kiero ihminen. Se on todella kamalaa tajuta vuosien ystävyyden jälkeen. Kieltämättä menee hieman toipuessa hänestä ja jatkossa mietin tarkemmin millaisia ihmisiä päästän lähelleni. Hän voisi esim. "piilovi****lla"; saattoi arvostella "yleisesti" tietyn tyyppiset miehet ja kuinka ollakaan kuvaus sopi hyvin omaan mieheeni. Hän harvemmin haukkui ketään suoraan henkilölle itselleen mutta juuri tuollaista kieroilua ja sitten, jos ärähti hänen "yleisestä" arvostelustaan niin vika olikin itsessäni.

En tule enää ikinä luottamaan henkilöihin, jotka kokevat tarpeelliseksi arvostella koko ajan muita henkilöitä selän takana. Tiedän silloin, että minusta puhutaan samaan tahtiin.

Ei ole aikaa ja energiaa selitellä kaikille tutuille/ puolitutuille sillä niitä on satoja

+siitä on niin paljon vaivaa

Olen lopettanut monenlaisiin ihmisiin yhteydenpidon vuosien mittaan - ja yhtälailla munhun on lopettanut moni kontaktin pitämisen, mutta yleensä nämä kuivumiset ovat olleet molemmanpuolisia. Keskityn ilmeisesti liikaa omaan elämääni jonka vuoksi en kauheasti jää murehtimaan kelkasta jääneitä ihmisiä. 

Lopetin yhteydenpidon ihmiseen, joka oli näitä nk. nuoria äitejä. Jo alusta asti vaisto vilkutti punaisella, ja siinä vaiheessa hälytykset soivat täysillä kun vaihdoimme myöhemmin Facebookissa numeroita ja sovin käyväni hänen luonaan kahvilla vaikka kaikki vaikutti päällisin puolin olevan hyvin. Ensimmäinen vierailu sujui ihan hyvin, mutta hämmästyin sitä kämpän sotkuisuutta - muija alkoi laittaa ruokaa aivan pokerina keittiössä, jossa ei ollut tiskipöytää ja hella oli ihan paskanen. Lisäksi hän esitteli minulle jotain esitutkintamateriaalia entisestä poikaystävästään, jolle oli hakemassa lähestymiskieltoa. Selasin materiaalin läpi, ja ihmettelin koska siinä ei ollut mitään hälyttävää tai ainakaan silmiini ei osunut mitään sellaista miksi lähestymiskielto pitäisi langettaa sille nuorelle miehelle eikä tyypistä ollut kuulemma kuulunut muutenkaan mitään. 

Myöhemmin tajusin, että vaistoonsa kannattaa luottaa näemmä tiukemmin. Tää mimmi oli armoton puhelinterroristi ja oletti, että käyn siellä viikottain vaikka itsellani oli kotona kolme lemmikkiä tarpeineen sekä koulu ja vuorotyö. Olin sinkkuihminen ja kävin vähäisillä vapaa-ajoillani paljon ulkona kavereitteni kanssa, ja hän oli loukkaantunut kun en ilmestynyt hänen luoksensa joka armoton perjantai-ilta kuuntelemaan kiukuttelevaa penskaa ja istumaan sinne likaiseen kämppään. Lisäksi joka kerta kun piti lähteä hänen luotaan, hän jäi eteiseen jauhamaan tarinoitaan vasta kun olin lähdössä ja joita ei voinut kertoa vierailun aikana. Hän siis pitkitti lähtöäni etten vain lähtisi sieltä ja kerran kun myöhästyin bussista, päätin että oli laitimainen kerta. Muuten vierailut menivät siinä, että hän joko katsoi tv:tä, näpräsi kännykkää tai tietokonetta tai ppyysi hoitamaan lastaan tai tiskaamaan jopa. Kerrankin vain sanoin kesken hänen tarinansa että morjens ja lähdin pysäkille ovelta kun hän alkoi kertomaan jotain aivan jonninjoutavaa draamaa. Sitten taas sinne meneminen oli haastavaa. Hän saattoi ennen vierailua olla vastaamatta puhelimeen ja taas ilmoittaa juuri kun olin rappukäytävässä ettei päästä luoksensa ketään, koska lapsi nukkuu. Hänellä oli lisäksi hirvittävä tarve hoitaa asioitani, eli mitään ei uskaltanut kertoa edes kaupassakäymisestä ilman että sain ohjeet sen hoitamiseen. eli mikään normaali keskustelu ei tullut kyseeseen yhtään mistään. Lisäksi hänellä oli ihmeellinen tarve saada mut jäämään sinne yöksi tai tulemaan yöksi (lemmikkieni takia en halunnut sitä tehdä ja mulla oli omakin elämä) sekä hän yritti puhua miten voisin muuttaa heitä lähemmäksi asumaan. (Juu ei)

Puhelimesta otin koputuspalvelun pois, koska hän saattoi surutta häiritä toista puheluani tasan niin kauan että lakkaan puhumasta ja vastaan hänelle. Kokeilimme kerran yhden kaverini kanssa etten reagoi hänen soittoyritykseensä ja koko kaksi tuntia hän soitti sen puhelun päälle. Kun suljin linjan, niin huomasin että hän oli jopa laittanut viestiä lapsellisuuksissaan perään "meinaatko puhua vielä kauan". 

Sanomattakin selvää, etten vastannut enää hänen soittoihinsa. 

Olin jatkuvasti se, joka otti yhteyttä. Sitten vaan lopetin, kun ei jaksanut enää kiinnostaa yksipuolinen yhteydenpito.

No muutamia kertoja yhteydenotto on vain loppunut, esim. lapsuudenkaverit, opiskelukaverit eikä siinä sen kummempaa.

Eräs ystäväni jonka kanssa olimme vuosia läheisiä. Hän oli patologinen valehtelija (valehteli myös ihan kaikista pikkujutuista joilla ei ollut merkitystä), perui melkein aina kaikki isommat suunnitelmat ja manipuloi läheisimpiä ystäviään toisiaan vastaan. Hän muutti kauemmas ja kun ei oltu buoteen pidetty yhteyttä, laittoi viestin että hänen synttärinsä olivat tulossa ja toivoi minulta lahjaa. Näköjään halusi siis vain hyötyä ihmisistä. En vastannut eikä ole mitään kuulunut.

Eräs kirjekaverini ulkomailta. Hän oli työpaikkakiusattu ja kärsi siitä kovasti. Vaikutti todella ihanalta ihmiseltä muuten. Varovasti tarjosin lohduttavia sanoja hänelle (vika on kiusaajissa, olet parempi ihminen kuin hän, yritä päästä yli ja keskittyä positiivisiin asioihin). Hän tuntui suuttuvan ja lähetti pelottavan kirjeen jossa kertoi kiusaajiinsa liittyvistä kidutusfantasioista. Vaikka tajusin että hän on sairas ja vihainen, en vain voinut enää jatkaa hänen kanssaan kirjoittelua.

Muutama tuttu ihminen, joiden huomaan olevan muita hyväksikäyttäviä. Kun nämä ihmiset viattomasti pyytävät jotain, kieltäydyn aina vaikka en aivan tiedä itsekään miksi. Vaisto vain käskee pysymään kaukana ja pyynnöt tuppaavat lisääntymään jos joskus suostuu. Suosiolla pysyttelen kaukana ettei tartte kuluttaa omaa mielenterveyttään muiden ongelmia hoitaessa. Minulla ei ole mitään ystävien auttamista vastaan. :)

Lisäksi sellaiset ystävät joihin minä joudun pitämään yksipuolisesti yhteyttä ja minä olen aina se joka menee käymään.

Lasten synnyttyä kaverit lakkasivat yksi toisensa jälkeen pitämästä yhteyttä. Ensimmäistä kävivät pikaisesti "vilkaisemassa", mutta kahta seuraavaa ei lainkaan, tuskin tietävät edes heidän nimiään. Nämä kaverit ovat siis itse lapsettomia ja osa sinkkuja. Yritin aina joskus soitella ja viestitellä, mutta heillä tuntui olevan aina muita kiireitä. Onneksi puolisoni kautta olen tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut heistä uusia ystäviä.

"Ystäväni" teki aluksi jatkuvia ohareita, joiden jälkeen hänellä oli tapana ohjeistaa mukavasti fb:n välityksellä oikeasta tavasta suhtautua niihin, eli miten hänen mielestään oikean ja todellisen ystävän tulee suhtautua esim. siihen, ettei häntä ehkä aina huvitakaan nähdä meitä ystäviä ja siis viis siitä, mitä oli alunperin sovittu, tosiystävän pitäisi vain ymmärtää, vaikka olisikin ajanut juuri 200 km ja jäänyt odottelemaan häntä turhaan sovitulle paikalle. Häneltä, sairaalta, taas vastauksen laatiminen esim. tekstiviestin muodossa olisi vienyt aivan liikaa aikaa ja vaivaa. "Ystävä" sairasti tällöin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuuluvaa masennuskautta, eikä kellään muulla voinut tietenkään olla koskaan yhtä vaikeaa kuin hänellä, eikä muiden pikku asioilla ollut tietenkään mitään väliä, kun hän kerran kärsi niin kovasti. Kun masennus vihdoin loppui, alkoi mania, jonka aikana "ystävä" sitten teki perättömiä rikosilmoituksia maanikon raivolla miltei kaikista läheisistään ja panetteli kaikkia jäljelle jääneitä läheisiään joka taholle, joka suostui häntä kuuntelemaan. Tällä kertaa hänen tarkoituksenaan oli syyttää ja syyllistää kaikkia muita omasta tilastaan. 

Seurasi hetken rauha ja "ystävän" kannalta tarpeellinen mielisairaalajakso, jonka jälkeen henkilö kaiketi palasi kostamaan niitä omasta mielestään kokemiaan vääryyksiä mm. edelleen soittelemalla ja tekemällä perättömiä ilmiantoja suuntaan jos toiseen. Hän oli omasta mielestään ikuinen uhri, jolla oli oikeus muiluttaa ihmisiä fb:ssä sekä soitella ja kannella entisten/nykyisten ystäviensä puutteista suoraan näiden työ- tai opiskelupaikkaan. Toisinpäin, jos olisi tehty jopa perustellusti sama, niin puukkoa olisi tullut kurkkuun. "Ystävän" väkivaltaisuuden puuskat olivat olleet osa arkea sekä perheen että ystävien parissa.

Kun sain tietää, että tämä sama kuvio oli toistunut jo useasti esim. saman ex-ystävän ex-poikaystävienkin kohdalla eli vaino, panettelu ja mustamaalaminen oli astunut aina kuvioihin sillä hetkellä, kun "ystävä" oli kokenut näiden ymmärtävän yhä vähemmän häntä ja hänen tekemiään "temppuja", katkaisin välit. Tällä hetkellä olen itse jonossa yths:n terapiaan ja toivon pääseväni sinne käsittelemään tätä "ystävyydestä" seurannutta traumaa. 

Mielisairauksista kärsivät todellakin hyvin mielellään uhriutuvat, mutta unohtavat tyystin oman osuutensa ongelmien synnyssä. Jos selväjärkisenä seuraa toisen pahantahtoiseen psykoosiin luisumista ja yrittää silti kaikesta huolimatta auttaa tätä ja saa silti pelkkää paskaa niskaan sekä psykoosin aikana että sen jälkeen, niin sekä käsitys "ystävyydestä" että oma mielenterveys voi alkaa olla aika kovilla.

Muutimme aiemman opiskelukaverini (akateeminen) kanssa lähekkäin muutamien vuosien erossaolon jälkeen. Tapasimme pari kertaa, se riitti. Hän asui rivitaloasunnossa, jossa oli vintti, eikä uskaltanut koskaan mennä asuntonsa vinttiin, koska pelkäsi, että siellä olisi joku hirttäytyneenä. Lisäksi hän valitti asiakkaistaan, jotka eivät olleet maksaneet maksujaan, eikä hän uskaltanut lähteä niitä heiltä perimään. Haukkui ex-miestään lapsensa kuullen pahoin sanoin, ja sitä kesti pitkään vierailun aikana. Kylästä poislähdettyään lähetti tekstarin, että ota sinä yhteyttä, jos haluat, minä en ota. Minä en ottanut. 

Paras ystäväni aikuisiällä dumppasi minut, kun sairastuin masennukseen. En jaksanut itse pitää yhteyttä eikä ystävästäkään enää kuulunut. Yhteen ystävään otin etäisyyttä täysin erilaisen elämäntilanteen vuoksi. Hän on juuri avioitunut ja saanut vauvan, itse kipuilen lapsettomuuden ja sinkkuuden kanssa. Ystävyys hänen kanssaan väänsi liikaa puukkoa haavassa ja päätin keskittyä jatkossa etsimään enemmän sinkkuystäviä.

Lopetin yhteydenpidon ystävään, joka masentui eikä jaksanut enää lähteä minnekään. Yhteydenpito oli niin yksipuolista, etten jaksanut enää ja pelkäsin, että masennun kohta itsekin.