Lue keskustelun säännöt.
Sinä, jolla oli syömishäiriö, mutta nyt näytät ulkoisesti normaalilta... (on viesti)
29.12.2016 |
Oletko toipunut kokonaan omasta mielestäsi? Etkö enää ajattele ruokaa pakonomaisesti? Rakastatko kehoasi aidosti? Kauanko toipumisesi on kestänyt? Joskus sanotaan, että syömishäiriöstä ei pää parane koskaan ihan kokonaan, vaikka kroppa paranisi. Millaisia kokemuksia sinulla?
Itse olen seurannut läheisen ongelmaa vierestä ja mietin, millainen paraneminen on mahdollista.
Kommentit (42)
Osaatteko sanoa, mistä syömishäiriö omalla kohdallanne lähti liikkeelle? Mikä sen laukaisi? Liittyikö siihen aina masennus osana oirekuvaa?
Mietin tuttuani, joka vaikuttaa siltä, että hän kontrolloi kaikkea ympärillään. Häneen on vaikea saada aitoa kontaktia. En tiedä, miten voisin olla avuksi, kun tulee tunne, että toinen ei ota vastaan apuani tai ei halua avautua. En haluaisi tuputtaa, mutta olisin mielelläni avuksi. En vain tiedä, miten.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen normaalipainossa. Toipuminen on kestänyt n. 6 vuotta. Ajattelen ruokaa edelleen melko paljonkin, saatan välillä laskea kaloreita ja makroja sekä pyrkiä minimoimaan ruokamääriäni ja välillä tulee vahva halu alkaa laihduttaa. Yleensä tämmöiset ajatukset ja vanhat toimintatavat palaavat stressin alla tai jos tuntuu että on liikaa tekemistä enkä pysty suoriutumaan kaikesta siitä, mitä elämässä on meneillään. Tai jos on muuten vaan erittäin huono päivä/viikko enkä jaksa arvostaa itseäni, vertaan itseäni muihin ja tunnen alemmuudentunnetta. Silloin koen, että syömättömyydellä voin jotenkin rankaista itseäni näistä "puutteista".
Asiat on kuitenkin muuttuneet hyvinkin paljon menneeseen verrattuna. Aikaisemmin koin suunnatonta tyydytystä syömättömyydestä ja nälkä toi mielihyvää, nykyään siitä tulee yksinkertaisesti niin huono olo fyysisesti että on pakko vaan syödä. Ajatusmaailmani ruuan suhteen on suuren osan ajasta hyvin normaali, syön silloin kun on nälkä ja lopetan kunnes olen kylläinen. "Kiellettyjä" ruokia ei enää ole. Sanoisin, että tiettyjen ruokien syöminen aiheuttaa ahdistusta enää vain hyvin harvoin ja sekin tapahtuu niinä huonoina päivinä, jolloin en näe itseäni kovin positiivisessa valossa.
Koen olevani parantunut, sillä elämäni on nykyään niin normaalia verrattuna menneeseen. Voiko syömishäiriöstä parantua täysin/kokonaan? En ainakaan omalla kohdallani usko. Mulla on niin vahva kontrollin tarve, että aina välillä niihin vanhoihin tapoihin palaaminen tuo tiettyä turvaa ja rutiinia arkeen. Entisillä syömishäiriöisillä tietyt ajatusmallit voivat olla niin iskostuneita, että niistä eroon pääseminen vaatii todella lujaa tahtoa ja psyykkistä työskentelyä. Lisäksi syömishäiriöille on tyypillistä aaltoilu, oireet palaavat välillä ja parempina kausina häviävät. Laihdutanko vielä joskus? Varmasti. En ole tyytyväinen itseeni, tunnen oloni melko usein liian isoksi ja kaipaan sitä askeettisuutta, jota anoreksia toi. Arvostan kehoani, mutta haluan kuitenkin myös jatkuvasti muuttaa sitä. Haluanko elää syömishäiriön kanssa tai koenko itseni syömishäiriöiseksi? En todellakaan. Sanoisin, että olen löytänyt semmoisen kultaisen keskitien. Ajatuksia tulee ja menee, mutta mun ei tarvitse toimia niiden mukaisesti. Haluaisin esimerkiksi painaa 10 kiloa vähemmän ja mietin tätä lähes päivittäin. Teenkö jotain tämän halun eteen ja yritänkö nälkiinnyttää itseäni ollakseni taas alipainoinen? En.
Jos nyt jotain yhteenvetona voin sanoa, niin syömishäiriöstä paraneminen herättää paljon ristiriitaisia ajatuksia ja mun on pakko tehdä tiettyjä tietoisia asioita arjessani estääkseni sen uusiutumisen. En esimerkiksi omista vaakaa, sillä tiedän, että siitä ei seuraisi mitään hyvää enkä pysty suhtautumaan niihin numeroihin samalla tavalla kuin joku, joka ei ole sairastanut anoreksiaa. En myöskään lue naistenlehtiä tai osallistu mihinkään kaverien dieetti/laihdutus/ruokarajoitus/karkkilakkokeskusteluihin. Riittämättömyyden pelko/tunne on edelleen suuri ja kaipaan hieman vahvistusta esim. omalta mieheltä että olen hyvä juuri tällaisena.
Toivottavasti tuttusi saa paljon tukea, sillä sanoisin että ilman ulkopuolista apua ja hoitoa on mahdotonta parantua. Ja haluaisin vielä painottaa, että vaikka keho paranisi fyysisesti ja sairastunut on normaalipainossa, se ei missään nimessä tarkoita, että psyykkistä tervehtymistä olisi tapahtunut. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että sairastumisesta tähän nykytilanteeseen pääseminen kesti 7 vuotta. Olen sinä aikana ollut sairaalloisen alipainoinen ja välillä normaalipainoinen, eikä ulkonäköni perusteella kukaan olisi arvannut diagnoosiani.
Kiitos tästä kattavasta kirjoituksesta. Sulla on ikäänkuin sellaiset omat liikennemerkit/varoitusmerkit, joita noudatat, ettei tilanne uusiudu. Eli hyvät selviytymisstrategiat. Kai noi on vähän sama kuin jos olisi vaikka diabetes, niin pitää piikittää ja syödä säännöllisesti. Tietyt elämäntavat ja rutiinit auttavat.
Mulla on yksi tuttu, jolla oli anoreksia lukiossa. Yliopistossa oli normaalipainoinen, meni naimisiin, sai muutaman lapsen ja nyt taas on ihan riutunut. Voiko se uusiutua yli 40-vuotiaallakin?
Voiko syömishäiriötä ennustaa lapsuuden persoonallisuudenpiirteistä?
Paraneminen oli pitkä prosessi. Eteenpäin pienin askelin, taaksepäin ajoittain isoin harppauksin. Syömishäiriöni syyt tuntuivat tavoittamattomilta ja käsittämättömiltä itselleni pitkään. Silloinkin, kun paraneminen oli jo ihan hyvin käynnissä, ajattelin häiriökäyttäytymisen johtuvan ihan vääristä asioista.
Taisin kasvaa syömishäiriöiseksi. Syömishäiriö tuntuu olleen enemmänkin persoonallisuushäiriö, niin iso osa elämääni se oli. Identiteettini oli syömishäiriöinen, eikä siihen juuri muuta mahtunut. Taustalla oli paljon, enkä osannut rakentaa identiteettiäni, vaan pakenin anoreksian maailmaan. Syömishäiriö on itseään ruokkiva kierre, lopulta et ole mitään muuta.
Kerran katsoessani peiliin, ymmärsin, etten koskaan tulisi pitämään ulkonäöstäni. En koskaan. Aina tulisi olemaan jotain, mihin en olisi tyytyväinen. Siitä alkoi paranemiseni, mutta vasta vuosia myöhemmin pääsin kunnolla kiinni tavalliseen syömiseen, repsahtamatta joka kevät laihduttamaan pakonomaisesti. Tässä matkalla kuitenkin syömisen opetteleminen on ollut toissijaista. Kaikki työ on tehty lähinnä identiteettini ja itsetuntoni kanssa. Vähitellen olen opetellut tuntemaan itseäni, irrottautunut vääristyneistä kuvitelmistani.
Nyt olen 24-vuotias, 169cm/54kg. Elän todella terveellisesti, näytän terveeltä ja olen yllättävän terve. Selvisin rajuistakin ajoista ihmeen hyvin, ulkonäöstäni ei kukaan enää arvaisi, että joskus olen maannut sairaalassa letkuruokinnassa jatkuvasti. Lääkärien mukaan terveyteni on hyvä, kaikki arvot näyttävät hyviltä. Tiedostan kuitenkin, että en välttämättä koskaan voi saada lapsia, aika näyttää. Ulkonäkööni syömishäiriö ei kuitenkaan jättänyt jälkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näytän normaalilta. Ahdistun ulkonäöstäni edelleen lähes joka päivä, tänään on taas ollut todella vaikea olla. Ajattelen ruokaa vähemmän, mutta koen inhoavani itseäni enemmän. Olen niinä päivinä vähemmän ahdistunut, kun syön mahdollisimman vähän.
Sairastin siis anoreksian (nervosa) ja painoin 38 kiloa. Hoitojakson päättymisestä on lähes 5kk.
Nostan vanhan ketjun, koska olen hiusrajaani myöten pulassa.
Olen nykyään keskikokoinen (en halua tarkasti tietää painoani) mutta henkisesti voin huonommin kuin koskaan. Rasitusmurtumia tulee osteoporoosin takia helposti, enkä ole koko vuonna pystynyt liikkumaan täysin normaalisti. Se tietenkin ahdistaa järjettömästi, samoin tämä vastenmielinen peilikuva. Eli ulkoisesti näytän ihan tavan tallaajalta, mutta (kuvitteellinen) sieluni on tuhannen säpäleinä. Toivon, etten koskaan olisi parantunut. Tällaisena en elämää kestä.
Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yksi tuttu, jolla oli anoreksia lukiossa. Yliopistossa oli normaalipainoinen, meni naimisiin, sai muutaman lapsen ja nyt taas on ihan riutunut. Voiko se uusiutua yli 40-vuotiaallakin?
Oon 38 ja erinäisiä syömishäiriöitä ala-asteella lähtien. Kritisoin omaa kehoani hyvin rankasti, vertaan tätä edelleen siihen pikkutyttöön joka painoi 45 kiloa. Nyt kiloja 10 enemmän ja olen hoikka, urheilullinen ja tiedän olevani ns hyvässä tikissä, mulla on lihasta ja jaksamista.
Mutta jos voisin, niin vaihtaisin heti tuohon 45 kiloon. Vasta viime vuonna opin esim syömään päivittäin. Edelleen oireilen syömättömyytenä välillä pahastikin niin että oon pyörtymiskunnossa.
Ja ei, ei siinä muiden huolestuneisuus auta. Se saa vaan piilottamaan oireilun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yksi tuttu, jolla oli anoreksia lukiossa. Yliopistossa oli normaalipainoinen, meni naimisiin, sai muutaman lapsen ja nyt taas on ihan riutunut. Voiko se uusiutua yli 40-vuotiaallakin?
Oon 38 ja erinäisiä syömishäiriöitä ala-asteella lähtien. Kritisoin omaa kehoani hyvin rankasti, vertaan tätä edelleen siihen pikkutyttöön joka painoi 45 kiloa. Nyt kiloja 10 enemmän ja olen hoikka, urheilullinen ja tiedän olevani ns hyvässä tikissä, mulla on lihasta ja jaksamista.
Mutta jos voisin, niin vaihtaisin heti tuohon 45 kiloon. Vasta viime vuonna opin esim syömään päivittäin. Edelleen oireilen syömättömyytenä välillä pahastikin niin että oon pyörtymiskunnossa.
Ja ei, ei siinä muiden huolestuneisuus auta. Se saa vaan piilottamaan oireilun.
Tiedän todella tuon tunteen, että vaihtaisi koska tahansa takaisin alipainoiseen kehoon riippumatta siitä, mitä järki sanoo! Minusta tuntuu tältä etenkin siksi, että ruhooni jäi jo pysyvää vahinkoa, joten tuntuu turhalta yrittää elää terveellisesti. Valitettavasti laihtuminen ei meinaa enää onnistua, mikä tietenkin saa minut vihaamaan itseäni entistäkin enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nostan vanhan ketjun, koska olen hiusrajaani myöten pulassa.
Olen nykyään keskikokoinen (en halua tarkasti tietää painoani) mutta henkisesti voin huonommin kuin koskaan. Rasitusmurtumia tulee osteoporoosin takia helposti, enkä ole koko vuonna pystynyt liikkumaan täysin normaalisti. Se tietenkin ahdistaa järjettömästi, samoin tämä vastenmielinen peilikuva. Eli ulkoisesti näytän ihan tavan tallaajalta, mutta (kuvitteellinen) sieluni on tuhannen säpäleinä. Toivon, etten koskaan olisi parantunut. Tällaisena en elämää kestä.
Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia!
Tää on todella rankkaa. Tajuta ja tietää, että on sillä pelleilyllä tehnyt vain haittaa itselleen ja pitäisi elää terveellisesti ja kohtuullisesti ja samalla pitäis hyväksyä ne muutokset vaikka identiteetti on niin kietoutunut siihen oireiluun.
Sit sitä on vihainen itselleen. Vihainen siitä kun ei ole kohdellut itseään kuten pitäisi, samalla inhoaa itseään ja tuntuu että mitä väliä enää, kuitenkin pitäis rakastaa itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yksi tuttu, jolla oli anoreksia lukiossa. Yliopistossa oli normaalipainoinen, meni naimisiin, sai muutaman lapsen ja nyt taas on ihan riutunut. Voiko se uusiutua yli 40-vuotiaallakin?
toki
Määrittele ensin normaali ulkonäkö ja normaalit ajatukset?
Mitä nuo edes ovat meidän ulkonäön ja ruuan ympärillä pyörivässä yhteiskunnassa? Mikä on normaalia hoikkuutta, tai normaalia ylipainoa? Onko kalorien päivittäinen ja jatkuva laskeminen aina merkki syömishäiriöstä, entä ruokien ravintosisältöihin huomion kiinnittäminen?
Samalla mediassa on päällä jatkuva ruokapommitus. Ruokia, erityisesti sokerisia herkkuja, pikaruokaa, ruuan tilauspalveluja kuten Foodoraa ja Wolttia spämmitään mainoksina eteesi jatkuvasti. Joka päivä on mediassa juttuja: syö tätä, älä syö tuota, vyötärölihavuus, diabetes, verenpaine, laske kaloreita, älä laske kaloreita ja uutuutena jutut ja mainokset laihdutuslääkkeistä, joita vuoronperää hehkutetaan ja varoitellaan ihmisiä niistä jne.
Mikä on normaalia nykyaikana? Mikä on normaali määrä ruuan ajattelua ja siihen huomion kiinnittämistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nostan vanhan ketjun, koska olen hiusrajaani myöten pulassa.
Olen nykyään keskikokoinen (en halua tarkasti tietää painoani) mutta henkisesti voin huonommin kuin koskaan. Rasitusmurtumia tulee osteoporoosin takia helposti, enkä ole koko vuonna pystynyt liikkumaan täysin normaalisti. Se tietenkin ahdistaa järjettömästi, samoin tämä vastenmielinen peilikuva. Eli ulkoisesti näytän ihan tavan tallaajalta, mutta (kuvitteellinen) sieluni on tuhannen säpäleinä. Toivon, etten koskaan olisi parantunut. Tällaisena en elämää kestä.
Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia!
Tää on todella rankkaa. Tajuta ja tietää, että on sillä pelleilyllä tehnyt vain haittaa itselleen ja pitäisi elää terveellisesti ja kohtuullisesti ja samalla pitäis hyväksyä ne muutokset vaikka identiteetti on niin kietoutunut siihen oireiluun.
Sit sitä on v
No niinpä, tässä kirjoituksessa osui ihan kaikki kohdallaan! Tuntuu, ettei omasta itsestä ole jäljellä mitään muuta kuin iljettävä kuvatus peilissä - ja itseinho on loputon, kun antoi fyysisen toipumisen tapahtua. Ei helpota myöskään se, että yhteiskunnallinen ulkonäköpuhe on taas reilusti kovenemaan päin (vaikkei nyt tällaisilla palstoilla ihan hirveästi kannattaisi norkoillakaan). En oikein tiedä enää, mitä tehdä.
Minulle ei ole koskaan haettu mitään diagnoosia. Mutta syömishäiriö minulla oli aika selvästi n. 13-22 iässä. Kuukautiset alkoivat vasta kun lopetin laihduttamisen. (Kyllä, kuukautiset alkoi kun olin 23) Vanhemmat ei huomanneet mitään, pidin huolta että painoindeksi pysyi yli 18 ja että näytin syövän normaalisti.
Näytän nykyään 45v ihan tavalliselta, vähän pullealta. Edelleen inhottaa olla painava siihen verrattuna mitä tahtoisin. Mutta kehtaan liikkua uimapuvussa rannalla ja shortseissa kesällä. En tahdo antaa lapsilleni huonoa mallia itsensä vihaamisesta. Välillä tahtoisin lopettaa syömisen vieläkin, mutta tiedän ettei kroppa kestäisi sitä kuten teininä. Jotenkin kävi tuuri ja sain lapsia syömishäiriöstä huolimatta. Polvet tuhosin kovalla juoksemisella, enää ei juoksennella.
Syömishäiriö pilasi elämästäni monta vuotta, kun keskityin lähinnä olemaan laiha. En halua enää elää pelkälle kalorien välttelylle. Syömishäiriön aiheutti rankka koulukiusaus, kun toivoin sen loppuvan jos en olisi läski. Ei laihtumisesta ollut sellaiseen apua, syyt vain vaihtui.
Hyvä keskustelu!
Onko kellään kokemusta ja etenkin nyt ehkä vinkkejä siihen, miten myös pääkopan saisi kyytiin mukaan? Vaikutelma on, että aika moni jää paranemisen limboon, jossa päällisin puolin ollaan selvillä vesillä, mutta aidosta toipumisesta ei ole tietoakaan. Mikä teitä auttoi?
Vierailija kirjoitti:
Hyvä keskustelu!
Onko kellään kokemusta ja etenkin nyt ehkä vinkkejä siihen, miten myös pääkopan saisi kyytiin mukaan? Vaikutelma on, että aika moni jää paranemisen limboon, jossa päällisin puolin ollaan selvillä vesillä, mutta aidosta toipumisesta ei ole tietoakaan. Mikä teitä auttoi?
Ainoa mikä itselläni auttoi oli että löysin muita tavoitteita elämääni. Opinnot, työ ja voimailu auttoi. En ehtinyt miettiä ulkonäköäni turhan paljoa. Tuli muita tapoja arvioida onnistumistaan.
Vierailija kirjoitti:
Määrittele ensin normaali ulkonäkö ja normaalit ajatukset?
Mitä nuo edes ovat meidän ulkonäön ja ruuan ympärillä pyörivässä yhteiskunnassa? Mikä on normaalia hoikkuutta, tai normaalia ylipainoa? Onko kalorien päivittäinen ja jatkuva laskeminen aina merkki syömishäiriöstä, entä ruokien ravintosisältöihin huomion kiinnittäminen?
Samalla mediassa on päällä jatkuva ruokapommitus. Ruokia, erityisesti sokerisia herkkuja, pikaruokaa, ruuan tilauspalveluja kuten Foodoraa ja Wolttia spämmitään mainoksina eteesi jatkuvasti. Joka päivä on mediassa juttuja: syö tätä, älä syö tuota, vyötärölihavuus, diabetes, verenpaine, laske kaloreita, älä laske kaloreita ja uutuutena jutut ja mainokset laihdutuslääkkeistä, joita vuoronperää hehkutetaan ja varoitellaan ihmisiä niistä jne.
Mikä on normaalia nykyaikana? Mikä on normaali määrä ruuan ajattelua ja siihen huomion kiinnittämistä?
Erinomaista asiaa.
En käsitä tätä nykyistä, yhtä aikaa ristiriitaisen kaksinapaista ja toisaalta toinen toistaan lietsovaa ruokakulttuuria. Miten tästä ylipäätään on tullut maailman isoin asia? Mielikuvia, olemattomia tarpeita ja järjettömiä vaatimuksia loihditaan koko ajan lisää niin, että ihmisen luontainen tapa ymmärtää hyvän ja tarpeellisen päälle keikahtaa aivan päälaelleen. Rahahan tässä puhuu, sen ymmärtää naiivikin, mutta silti tuntuu uskomattomalta.
Ilmeisesti sisäinen olo itsestä on varsin erilainen kuin ulkoinen objektiivisuus. Aivoihin on iskostunut ajatus, että ulkoinen habitus on kelvoton. Toisten sanat ja todistelut hyvästä kropasta tai kauneudesta eivät tavoita sisintä. Mutta monien kertomusten mukaan kuulostaa siltä, että joistakin vanhoista valokuvista on hyötyä, koska niissä pystyy näkemään todellisuuden.