Lue keskustelun säännöt.
Sinä, jolla oli syömishäiriö, mutta nyt näytät ulkoisesti normaalilta... (on viesti)
29.12.2016 |
Oletko toipunut kokonaan omasta mielestäsi? Etkö enää ajattele ruokaa pakonomaisesti? Rakastatko kehoasi aidosti? Kauanko toipumisesi on kestänyt? Joskus sanotaan, että syömishäiriöstä ei pää parane koskaan ihan kokonaan, vaikka kroppa paranisi. Millaisia kokemuksia sinulla?
Itse olen seurannut läheisen ongelmaa vierestä ja mietin, millainen paraneminen on mahdollista.
Kommentit (42)
Näytän normaalilta. Ajatukset ei ole normaaleja useinkaan, mutta osaan olla toimimatta niiden mukaisesti. Olisi kiva jos tuntuisi välillä siltä, että on riittävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paraneminen kestää vuosia.
Kuinka kauan se sulla kesti?
miksi erikseen mainitsit, että on viesti? kuulostaa ihan vitun tyhmältä
Vierailija kirjoitti:
Näytän normaalilta. Ajatukset ei ole normaaleja useinkaan, mutta osaan olla toimimatta niiden mukaisesti. Olisi kiva jos tuntuisi välillä siltä, että on riittävä.
Kuinka pitkään meni, että aloit näyttää normaalilta ja ymmärsit myös itse, että näytät normaalilta? Millaisia ne ajatukset ovat, jotka eivät ole normaaleja vieläkään? Onko sulla kyse siitä, että olo on riittämätön tai kelvoton koko ajan?
Vierailija kirjoitti:
miksi erikseen mainitsit, että on viesti? kuulostaa ihan vitun tyhmältä
Kiitos kauniisti muotoilluista omista ajatuksistasi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näytän normaalilta ja kai parantunut olen mutta on hetkiä esim. Kaupassa kun ajattelen etten voi karkkia ostaa ja se tuntuu todella häpeälliseltä. Mutta tosiaan ajatukset on eri asia kuin niiden mukaan toimiminen.
Minulla on parikymmpisenä vakava masennus ja syömishäiriötä. Oksentelin, paastosin ja välillä ahmin. En saanut syömishäiriöön hoitoa, mutta pikkuhiljaa oireet vaan helpottivat ja lopulta katosivat. Nyt tuntuu kovin vieraalta ajatelle, että oma keho ja syöminen on ollut niin keskiössä. Enää vuosiin en ole päätäni vaivannut ajattelemalla kehoani. Ei siinä ole mitään vikaa- ihan tavallinen keski-ikäisen, synnyttäneen naisen keho. Kelpaa mainiosti minulle. Eli kylä voi parantua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen normaalipainoinen ja varmaan ihan nättikin, mutta itse edelleen lasken vikoja ulkonäössäni. Mikään tuskin riittäisi minulle, ja siinä mielessä olen eheämpi, että olen kuitenkin armollinen itselleni. Sisäistän että olen muutakin kuin ulkokuori.
Voin herkutella ilman morkkista ja ruokailuihin ei liity enää pakkoajatuksia.
En ole kokonaan, välillä on vieläkin hetkiä jolloin ajattelen etten voi jotakin syödä tai haluan ruuan oksentaa mutta suurimman osan ajasta pystyn nämä päässäni ohittaamaan ja niitä ei enään esiinny kuin todella harvoin.
Kropastani en vieläkään pidä vaikka normaalipainoinen olenkin
Sen saa nähdä pääseekö ajatuksista koskaan täysin eroon, toivottavasti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastuin syömishäiriöön seitsemännellä luokalla. Monimuotoinen sairaus - paastoamista, laksatiiveja, oksentelua, holtittomia ahmimiskausia.. Samalla sairastuin vaikeaan masennukseen. Nyt 21-vuotiaana voin sanoa olevani terve. Parantuminen kesti useita vuosia.
Ruokaa en ajattele enää pakonomaisesti, syön monipuolisesti, herkutellenkin.
Vartaloni on ihana! Ihan aidosti ajattelen. Mies on saanut minut tuntemaan itseni seksikkääksikin.
Tuttavapiirissä paljastui anoreksiatapaus, tällöin sai omatkin pahat ajatukset päätänsä nostaa. Mutta onneksi olin jo kaidalla tiellä, niin en sortunut ajatuksista tekoihin.
Vaakaa en omista. Aikoinaan vedenkulauksenkin jälkeen täytyi punnita itsensä ja oksentaa, joten en ota riskejä.
Minun parantumisprosessiin auttoi ystävä, jolle kirjoitin kaikki pahat ajatukseni. Mies, joka sai tuntemaan itseni arvokkaaksi. Terapiasuhde, missä kaiken alku käsiteltiin ja paraneminen lähti alkuun.
Vielä riesana on vaikea-asteinen masennus, mutta toivon siitäkin vielä toipuvani.
Kolme vuotta on aikaa rajuimmasta sairasteluvaiheesta. Nyt olen normaalipainoinen, enkä enää välttele rasvaa hysteerisesti tai ole niin ankara itselleni. Silti ruuan ajattelu ja peilikuva pyörivät päässä päivittäin, eikä ne ajatukset ole lähteneet vaikka en enää laihdutakaan. Voin herkutella ja syödä suurimman osan ajasta ihan hyvin, mutta morkkis ja lihomisenpelko on silti suuri. Tuntuu melkein mahdottomalta kuvitella sellaista elämää missä ei pyörittelisi syömiseen tai kehoon liittyviä ajatuksia jatkuvasti mielessä. En siis usko, että tulen koskaan täysin parantumaan syömishäiriöstä, mutta jo nykyhetkessä ja vaikeimmassa ajanjaksossa on niin suuri ero, että tämä tuntuu jo ihan hyvältä. Anoreksiaa siis sairastin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syömishäiriöni ei ollut ihan vakavimmasta päästä, mutta silti suhteeni ruokaan oli häiriintynyt useita vuosia pahimman kauden jälkeen. Nyt suhtautumiseni on ollut melko normaali jo hyvin pitkään. Kuitenkin edelleen on hetkiä, jolloin saan jotain tyydytystä syömättömyydestä ja laihtumisesta, vaikka siihen ei ole tarvetta ja tiedostan, ettei siinä ole järkeä. Vartalooni olen aika tyytyväinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
miksi erikseen mainitsit, että on viesti? kuulostaa ihan vitun tyhmältä
Kiitos kauniisti muotoilluista omista ajatuksistasi.
ap
Et sitten vastannut? Omaankin korvaan kuulosti ihmeelliseltä. Miksei samantien "(on sanavälit)" tai "on välimerkit" , "on suomenkieltä", "muodostan ymmärrettäviä kokonaisuuksia arabialaisella merkistöllä"?? Mikä ihmeen informaatioarvo tuollaisilla itsestäänselvyyksillä on olevinaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein tiedä, sairastanko itse tällä hetkellä syömishäiriötä.
Olen 20v nainen, ruoka on aikalailla keskiössä elämässäni. Välillä on aikoja, jolloin suunnittelen olevani useamman päivän syömättä, kuitenkin jossain vaiheessa sorrun ahmimaan kaikkea mitä kaapista vaan ikinä löytyy. Jos olen syönyt paljon, niin sitten vastapainoksi pidän päiviä, jolloin en syö ollenkaan tai saan korkeintaan syödä lautasellisen hernekeittoa ja juoda vettä, ei muuta.
Herkuttelen kuitenkin melko usein, lähes viikoittain. Kuitenkin joka päivä ahdistun omasta vartalostani ja puristelen paikkoja, joista haluan läskiä pois mm. alavatsa ja jalat.
En kuitenkaan ole alipainoinen, paino heittelee 57-59 kilon välillä ja pituutta on n. 165 cm. Ulkoisesti kuitenkin olen kaikkien silmään todella hoikka. Painoa pyrin koko ajan saamaan alemmas. Ihanne olisi omasta mielestäni päästä 49-51 kiloon. Laihdutusmedotini eivät ole terveet, vaan perustuvat lähinnä syömättömyyteen tai todella vähäiseen syömiseen sekä urheiluun..
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä, sairastanko itse tällä hetkellä syömishäiriötä.
Olen 20v nainen, ruoka on aikalailla keskiössä elämässäni. Välillä on aikoja, jolloin suunnittelen olevani useamman päivän syömättä, kuitenkin jossain vaiheessa sorrun ahmimaan kaikkea mitä kaapista vaan ikinä löytyy. Jos olen syönyt paljon, niin sitten vastapainoksi pidän päiviä, jolloin en syö ollenkaan tai saan korkeintaan syödä lautasellisen hernekeittoa ja juoda vettä, ei muuta.
Herkuttelen kuitenkin melko usein, lähes viikoittain. Kuitenkin joka päivä ahdistun omasta vartalostani ja puristelen paikkoja, joista haluan läskiä pois mm. alavatsa ja jalat.
En kuitenkaan ole alipainoinen, paino heittelee 57-59 kilon välillä ja pituutta on n. 165 cm. Ulkoisesti kuitenkin olen kaikkien silmään todella hoikka. Painoa pyrin koko ajan saamaan alemmas. Ihanne olisi omasta mielestäni päästä 49-51 kiloon. Laihdutusmedotini eivät ole terveet, vaan perustuvat lähinnä syömättömyyteen tai todella vähäiseen syömiseen sekä urheiluun..
Metodini*. Kirjoitusvirhe.
En ajattele kropastani juuri mitään. Sairastin syömishäiriötä noin 8v, silloin olin normaalipainon ylärajalla nyt alarajalla.
En vieläkään kestä tunnetta täydestä vatsasta, pakko oksentaa. Tuntuu että aivoissa on pysyvästi jäänyt joku vipu päälle, täysi maha on yhtä kuin "seuraavaksi mennään oksentamaan" enkä tunnu tästä pääsevän mitenkään irti. Syömishäiriön "aktiivisesta vaiheesta" nyt aikaa 6-8v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näytän normaalilta. Ajatukset ei ole normaaleja useinkaan, mutta osaan olla toimimatta niiden mukaisesti. Olisi kiva jos tuntuisi välillä siltä, että on riittävä.
Kuinka pitkään meni, että aloit näyttää normaalilta ja ymmärsit myös itse, että näytät normaalilta? Millaisia ne ajatukset ovat, jotka eivät ole normaaleja vieläkään? Onko sulla kyse siitä, että olo on riittämätön tai kelvoton koko ajan?
No ymmärsin ehkä yhdestä valokuvasta vuosi parantumisen alettua. Lasten saamisen jälkeen oli aluksi hyvä jakso jolloin olin tosi tyytyväinen itseeni. Sitten bulimia iski taas.
Ajatukset on sellasia että mietin olevani liian iso, ruma, löllyvä ja sellainen että ihmiset näkee vaan mun läskit. Välillä mietin että rupeisi taas oksentamaan tai jättäisi syömättä. Sitä on niin helppo kontrolloida.
Välillä on parempi olo, kohtuullinen liikunta auttaa. Toisaalta tuntuu, että mies ei esimerkiksi pidä mua kauniina vaikka sanookin toista.
Olen normaalipainossa. Toipuminen on kestänyt n. 6 vuotta. Ajattelen ruokaa edelleen melko paljonkin, saatan välillä laskea kaloreita ja makroja sekä pyrkiä minimoimaan ruokamääriäni ja välillä tulee vahva halu alkaa laihduttaa. Yleensä tämmöiset ajatukset ja vanhat toimintatavat palaavat stressin alla tai jos tuntuu että on liikaa tekemistä enkä pysty suoriutumaan kaikesta siitä, mitä elämässä on meneillään. Tai jos on muuten vaan erittäin huono päivä/viikko enkä jaksa arvostaa itseäni, vertaan itseäni muihin ja tunnen alemmuudentunnetta. Silloin koen, että syömättömyydellä voin jotenkin rankaista itseäni näistä "puutteista".
Asiat on kuitenkin muuttuneet hyvinkin paljon menneeseen verrattuna. Aikaisemmin koin suunnatonta tyydytystä syömättömyydestä ja nälkä toi mielihyvää, nykyään siitä tulee yksinkertaisesti niin huono olo fyysisesti että on pakko vaan syödä. Ajatusmaailmani ruuan suhteen on suuren osan ajasta hyvin normaali, syön silloin kun on nälkä ja lopetan kunnes olen kylläinen. "Kiellettyjä" ruokia ei enää ole. Sanoisin, että tiettyjen ruokien syöminen aiheuttaa ahdistusta enää vain hyvin harvoin ja sekin tapahtuu niinä huonoina päivinä, jolloin en näe itseäni kovin positiivisessa valossa.
Koen olevani parantunut, sillä elämäni on nykyään niin normaalia verrattuna menneeseen. Voiko syömishäiriöstä parantua täysin/kokonaan? En ainakaan omalla kohdallani usko. Mulla on niin vahva kontrollin tarve, että aina välillä niihin vanhoihin tapoihin palaaminen tuo tiettyä turvaa ja rutiinia arkeen. Entisillä syömishäiriöisillä tietyt ajatusmallit voivat olla niin iskostuneita, että niistä eroon pääseminen vaatii todella lujaa tahtoa ja psyykkistä työskentelyä. Lisäksi syömishäiriöille on tyypillistä aaltoilu, oireet palaavat välillä ja parempina kausina häviävät. Laihdutanko vielä joskus? Varmasti. En ole tyytyväinen itseeni, tunnen oloni melko usein liian isoksi ja kaipaan sitä askeettisuutta, jota anoreksia toi. Arvostan kehoani, mutta haluan kuitenkin myös jatkuvasti muuttaa sitä. Haluanko elää syömishäiriön kanssa tai koenko itseni syömishäiriöiseksi? En todellakaan. Sanoisin, että olen löytänyt semmoisen kultaisen keskitien. Ajatuksia tulee ja menee, mutta mun ei tarvitse toimia niiden mukaisesti. Haluaisin esimerkiksi painaa 10 kiloa vähemmän ja mietin tätä lähes päivittäin. Teenkö jotain tämän halun eteen ja yritänkö nälkiinnyttää itseäni ollakseni taas alipainoinen? En.
Jos nyt jotain yhteenvetona voin sanoa, niin syömishäiriöstä paraneminen herättää paljon ristiriitaisia ajatuksia ja mun on pakko tehdä tiettyjä tietoisia asioita arjessani estääkseni sen uusiutumisen. En esimerkiksi omista vaakaa, sillä tiedän, että siitä ei seuraisi mitään hyvää enkä pysty suhtautumaan niihin numeroihin samalla tavalla kuin joku, joka ei ole sairastanut anoreksiaa. En myöskään lue naistenlehtiä tai osallistu mihinkään kaverien dieetti/laihdutus/ruokarajoitus/karkkilakkokeskusteluihin. Riittämättömyyden pelko/tunne on edelleen suuri ja kaipaan hieman vahvistusta esim. omalta mieheltä että olen hyvä juuri tällaisena.
Toivottavasti tuttusi saa paljon tukea, sillä sanoisin että ilman ulkopuolista apua ja hoitoa on mahdotonta parantua. Ja haluaisin vielä painottaa, että vaikka keho paranisi fyysisesti ja sairastunut on normaalipainossa, se ei missään nimessä tarkoita, että psyykkistä tervehtymistä olisi tapahtunut. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että sairastumisesta tähän nykytilanteeseen pääseminen kesti 7 vuotta. Olen sinä aikana ollut sairaalloisen alipainoinen ja välillä normaalipainoinen, eikä ulkonäköni perusteella kukaan olisi arvannut diagnoosiani.
Kymmenisen vuotta syömishäiriöiden jälkeen huomaan vieläkin pakkomielteisyyttä, välillä kyllä ortoreksia ottaa valtaa (koska "hyi yök oon hirvee läski ja ruma), mutta se kestää vain viikosta kuukauteen kerrallaan. Aikanaan ollut anoreksiaa ja ahmimishäiriötä, paino heitteli 45-75kg välillä ja kroppa oli aika kovilla. Taustalla oli myös masennusta ja koulukiusaamista.
Tavallaan pidän kehostani, toisaalta taas ei se ikinä tule olemaan sellainen kuin haluaisin ja vituttaa. Olen 27-vuotias nainen, treenaan ja syön suht koht terveellisesti. Pituutta 169,5cm ja painoa 60-61kg tällä hetkellä. Toivoisin painavani 55.
Ei siitä ikinä kokonaan parannu. En ainakaan minä.
Paraneminen kestää vuosia.