Miehellä epärealistinen käsitys lapsen "hankinnan" ja lapsiperheen elämän helppoudesta. Onko muita samanlaisia?

Niin ehkä toi on ihan fundamentaalinen ero elämänasenteessa; sun lasi on aina puoliksi tyhjä. Näet muutokset vaarojen ja riskien kautta. Ei siinä mitään pahaa ole, mutta kaikki eivät jaa tuota ajattelumaailmaa.

Meillä on aika rankkaakin lapaettomuustausta ja ylsi kohtukuolema. Mä kuitenkin ajattelen vahvasti niin, että mitään ei saa jos ei yritä. Meidän rankkojen kokemusten vuoksi nämä elävät lapset ovat oikeita silmäteriä. Tämäkään kärsimys ei ole tehnyt meistä vanhemmista pyhimyksiä; kyllä jokaista välillä suututtaa ja väsyttää. Se kuuluu elämään.

Kysymys on, että haluatko lapsia miehesi kanssa. Jos haluat, niin sitten niitä kannattaa ryhtyä hommaamaan. Matkalla tulee varmasti kaikenlaista haastetta, mutta ratkottu niitä yhdessä sen mukaa kun ne eteen tulevat.

Liian helppoa, jos ihmiskunnan lisääntymisinnokkuudesta voi mitään päätellä.

Vierailija kirjoitti:

Siis miehesi ei ole pessimisti ja omaa vahvan itseluottamuksen, joka näkyy siinä että uskoo vahvasti selviävänsä kaikista esteistä, joita elämä eteen heittää.

Ja meidän pitää kivittää mies, koska....?

Voitko laittaa ihan suoraan, mitä sinä tarkoitat?

Tarkoitatko siis, ettet saa miestäsi ymmärtämään että lapsenteko pitää aloittaa juuri nyt, koska sulla jo ikää? Vai mitä sä nyt ajat takaa?

Teillä on vain erilainen elämänasenne, mies on rohkeampi ja sinä arempi.

Kommentillasi elämänasenteesta on osittain pointtia. Toisaalta itseluottamus ja rohkeus voi vaihdella samallakin ihmisellä erilaisissa yhteyksissä. Keskimäärin meillä molemmilla on hyvä itseluottamus ja sinnikkyyttä työskennellä pitkäjänteisesti asioiden eteen.. mutta tähän asti kumpikin on "toteuttanut itseään" ja selvinnyt erilaisista haasteista erikseen tai itsekseen, mutta yhteisiä kunnon haasteita tai ponnistuksia meillä ei vielä ole ollut, vaikka olemmekin olleet yhdessä jo useamman vuoden.

Kyse ei ole "lapsenteon" aloittamishetkestä. Vaan mielestäni miehelläni on yksinkertaisesti liian ruusuinen tai romanttinen käsitys lapsista ja perhe-elämästä. On hän muissakin asioissa välillä hieman sinisilmäinen tai idealistinen, mutta tämä lapsiasia on siinä mielessä vaikea,  että tässä kokemusperäistä tietoa ei voi hankkia ennen kuin on itse tilanteessa. :)

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää sanoa suoraan jos et halua lasta ja myöskin miehen pitää tajuta ettei lapsi ole kuin nukke joka puetaan kauniisti ja laitetaan hyllylle odottamaan leikkihetkeä sitten kun sen kanssa ei jakseta olla. Oikeasti on miehiä jotka eivät käsitä miten arki muuttuu lapsen myötä.Niitä miehiä on valtavasti.

Samaten naisia. Tulee vauvavuosi yllätyksenä kun kaikki ei menekään niin kuin vaaleanpunaisissa prinsessaunelmissa.[/quote

Se että miehet on tietämättömiä ja tyhmiä liittyen asioihin mitä lapsi tuo tullessaan mutta se väite että naiset eläisiä jotain prinsessaunelmaa mielessään vauvan suhteen on aivan naurettavaa. Vauvanhan kantaa ja brutaalisti itsestään ulos synnyttää juurikin se nainen. Lastenteko on naiselle valtava henkinen ja ruumiillinen ponnistus joka jättää kerta kerralta fyysiset jäljensä naiseen. Ja joku vielä hehtaa prinsessaunelmista lässyttää. Voi luoja!

Niinno. Minusta ei se pelaa, joka pelkää. Totta kai voi vaikka meteoriitti pudota päähän, mutta kannattaako sen takia jättää menemättä ulos?

Toinen juttu sitten taas on, että jos et aidosti HALUA lapsia, se on tietysti ihan vapaa valinta. Silloin olisi kumminkin rehtiä miestä kohtaan kertoa se suoraan. Jää hänelle sitten oikeus vaihtaa siippaa, jos oikein kovasti lasta haluaa. 

Kaikki nuo mitä sanoit pitäisi olla ihan selviä asioita ja helposti ymmärrettäviä.

Molempien tulisi haluta lasta ja sitoutua siihen että koko loppuelämä tulee vanhemmuuden myötä muuttumaan, ja että se on sitä mitä oikeasti haluaa, eikä vaan siksi että aika biologinen kello tikittää.

Aikaa teillä toki vielä on mutta se vähenee päivä päivältä.

Sen ensimmäinen yhteinen lapsi voi muuttaa parisuhdettanne myös huonompaan suuntaan niin on käynyt monille, ja siksi on paljon kirjoituksia että miksi pienten lasten vanhemmat 1-3v eroavat .

Kaikissa tapauksissa syyllinen ei ole jännämies tai toinen nainen vaikka se tulee ekana mieleen .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miehesi ei ole pessimisti ja omaa vahvan itseluottamuksen, joka näkyy siinä että uskoo vahvasti selviävänsä kaikista esteistä, joita elämä eteen heittää.

Ja meidän pitää kivittää mies, koska....?

Voitko laittaa ihan suoraan, mitä sinä tarkoitat?

Tarkoitatko siis, ettet saa miestäsi ymmärtämään että lapsenteko pitää aloittaa juuri nyt, koska sulla jo ikää? Vai mitä sä nyt ajat takaa?

Teillä on vain erilainen elämänasenne, mies on rohkeampi ja sinä arempi.

Kommentillasi elämänasenteesta on osittain pointtia. Toisaalta itseluottamus ja rohkeus voi vaihdella samallakin ihmisellä erilaisissa yhteyksissä. Keskimäärin meillä molemmilla on hyvä itseluottamus ja sinnikkyyttä työskennellä pitkäjänteisesti asioiden eteen.. mutta tähän asti kumpikin on "toteuttanut itseään" ja selvinnyt erilaisista haasteista erikseen tai itsekseen, mutta yhteisiä kunnon haasteita tai ponnistuksia meillä ei vielä ole ollut, vaikka olemmekin olleet yhdessä jo useamman vuoden.

Kyse ei ole "lapsenteon" aloittamishetkestä. Vaan mielestäni miehelläni on yksinkertaisesti liian ruusuinen tai romanttinen käsitys lapsista ja perhe-elämästä. On hän muissakin asioissa välillä hieman sinisilmäinen tai idealistinen, mutta tämä lapsiasia on siinä mielessä vaikea,  että tässä kokemusperäistä tietoa ei voi hankkia ennen kuin on itse tilanteessa. :)

AP

Jaa. Minusta taas miehelläsi on aivan oikea käsitys lapsista ja sinulla ihan liian synkkä. Mitäpäs siihen sanot?

Ja näin siitä huolimatta, että minulla on kaksi lasta, joista toinen on aspergerina aika vaativa. Silti minusta lapsien kanssa on hauska elää, he ovat tuoneet elämäämme valtavasti kaikkea hienoa, enkä kadu heidän hankkimistaan.

Et siten voi olettaa, että sinun näkökulmasi on jotenkin "oikea" ja miehen väärä, sinisilmäinen.

Näkökulmanne vaan nyt on ERI.

Se sitten on vähän toinen juttu, että et ilmeisesti HALUA lapsia, ja se olisi kyllä reilua sanoa miehelle suoraan, ja lakata perustelemasta asia "mukamas järjevämmällä ja realistisemmalla" käsityksellä lapsien saamisesta.

Pelottelemalla ei ainakaan saa mitään. Se vauva voi yllättää positiivisestikin. Se voi olla terve, hyväuninen ja nauravainen. Ei se vauvavuosi kaikilla ole ollenkaan vaikea. Omalla kohdallani oli yksi elämäni helpoimmista ja vaikeat synnytyskomplikaatiotkin oli. Ja myös mies yllätti. Parempaa ja huolehtivaisempaa miestä en voisi kuvitella. Jos joku tekee lapset huithapelin kanssa ja syyttää siitä kaikkia miehiä, niin ei kannata uskoa.

Ap, ette ilmeisesti ole naimisissa?

Olen lukevinani rivien välistä, että sä et ap ihan täysin luota teidän sitoutumiseen siihen parisuhteeseen. Onko teille ihan selvää, että olette yhdessä kunnes kuolema teidät erottaa ja koetko itse varmaksi, että se tosiaan on niin?

Olette kohtuullisen iäkkäitä. Entä jos keskustelisitte ja tekisitte päätöksiä?

Vierailija kirjoitti:

Perhe on vanhempiensa näköinen. Jos et halua lapsia, niin kerro se miehellesi. Hän ansaitsee tasapainoisen naisen, joka jakaa hänen haaveensa. Tosille lapset kuuluvat elämään ja toiset miettivät miten paljon niistä on vaivaa. Jos ei lapsia rakasta, niin aivan varmasti ne ovat vaivaksi ja halutaan laittaa hyllylle odottamaan leikkihetkeä (tämä olet sinä ei miehesi).

Mielestäsi siis ihminen, joka ei halua lapsia, on epätasapainoinen? Tai tarkemmin: nainen, joka ei halua lapsia, on epätasapainoinen?

Ihanaa keittiöpsykologiaa. Mistä teitä riittää?!  :'D

Ei, emme ole naimisissa. Itse asiassa en välttämättä haluaisikaan naimisiin ennen (mahdollisia) lapsia. Epäilen, että naimisiinmeno aiheuttaisi kovin paljon innokkaita tai perinteisiä ennakko-odotuksia, niin sukulaisten kesken kuin vaikkapa työpaikallakin. Mieluummin lapset sitten "yllätyksenä", jos niikseen tulee.

AP

Jopa koiran hankinta taloon saattaa aiheuttaa parhaassa tapauksessa eron.

Terveisin nainen, jonka mies luuli että koiranpennun kanssa kaikki on yhtä tanssahtelua ja satunnaista pallojen viskomista, ja tietysti vain silloin kun itseä huvittaa. Sitä paitsi sehän kouluttautuu ihan itsestään, isillä ja iskälläkin oli koira kun olin pieni.

Erohan siitä tuli. Koira jäi minulle. En voisi kuvitellakaan, että lähtisin perustamaan perhettä tuon miehen kanssa yhtään pidemmälle, kun eläimenkin hoito menee yli aivokapasiteetin.

Jopa näin yksinkertainen ja periaatteessa helppo asia oli ainakin tälle minun miehelleni jotenkin liian vaikea ymmärtää, joten muista takoa niitä realistisia kuvia miehesi päähän niin että kolisee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miehesi ei ole pessimisti ja omaa vahvan itseluottamuksen, joka näkyy siinä että uskoo vahvasti selviävänsä kaikista esteistä, joita elämä eteen heittää.

Ja meidän pitää kivittää mies, koska....?

Voitko laittaa ihan suoraan, mitä sinä tarkoitat?

Tarkoitatko siis, ettet saa miestäsi ymmärtämään että lapsenteko pitää aloittaa juuri nyt, koska sulla jo ikää? Vai mitä sä nyt ajat takaa?

Teillä on vain erilainen elämänasenne, mies on rohkeampi ja sinä arempi.

Kommentillasi elämänasenteesta on osittain pointtia. Toisaalta itseluottamus ja rohkeus voi vaihdella samallakin ihmisellä erilaisissa yhteyksissä. Keskimäärin meillä molemmilla on hyvä itseluottamus ja sinnikkyyttä työskennellä pitkäjänteisesti asioiden eteen.. mutta tähän asti kumpikin on "toteuttanut itseään" ja selvinnyt erilaisista haasteista erikseen tai itsekseen, mutta yhteisiä kunnon haasteita tai ponnistuksia meillä ei vielä ole ollut, vaikka olemmekin olleet yhdessä jo useamman vuoden.

Kyse ei ole "lapsenteon" aloittamishetkestä. Vaan mielestäni miehelläni on yksinkertaisesti liian ruusuinen tai romanttinen käsitys lapsista ja perhe-elämästä. On hän muissakin asioissa välillä hieman sinisilmäinen tai idealistinen, mutta tämä lapsiasia on siinä mielessä vaikea,  että tässä kokemusperäistä tietoa ei voi hankkia ennen kuin on itse tilanteessa. :)

AP

Jaa. Minusta taas miehelläsi on aivan oikea käsitys lapsista ja sinulla ihan liian synkkä. Mitäpäs siihen sanot?

Ja näin siitä huolimatta, että minulla on kaksi lasta, joista toinen on aspergerina aika vaativa. Silti minusta lapsien kanssa on hauska elää, he ovat tuoneet elämäämme valtavasti kaikkea hienoa, enkä kadu heidän hankkimistaan.

Et siten voi olettaa, että sinun näkökulmasi on jotenkin "oikea" ja miehen väärä, sinisilmäinen.

Näkökulmanne vaan nyt on ERI.

Se sitten on vähän toinen juttu, että et ilmeisesti HALUA lapsia, ja se olisi kyllä reilua sanoa miehelle suoraan, ja lakata perustelemasta asia "mukamas järjevämmällä ja realistisemmalla" käsityksellä lapsien saamisesta.

Jaa, luulet sitten, että sinun tapauksesi pätee kaikkiin? Etkö ole verkostoitunut yhtään, vaikka sulla on assilapsi kotona? Kyllä miehellä voi olla liian sinisilmäinen käsitys perhe-elämästä, vaikka haluaisi kovasti perheen ja vaikka pitäisi itse itseään vastuullisuuden perikuvana. Meillä vastuullisuusidealistinen ja me-idealistinen mies oli hylkäämässä lastaan ekaa kertaa, kun raskauden aikana vaikutti siltä, että olisi niskaturvotusta ja seuraavaksi, kun tuotettua puhetta ei meinannut tulla, sen jälkeen olen saanut vääntää joka kerta, että olen saanut viedä lasta tutkimuksiin, mies kun elää mieluummin kieltäen ja ongelmia maton alle lakaisten, minä taas niitä ratkoen. Eikä ole edes paskimmasta päästä nepsyjen isiä tämä mies. Se miesten optimistisuus on usein pelkkää "kuumaa ilmaa". Jos nyt olisin päättämästä lasten hankinnasta, niin saattaisin toki hankkia, mutten tämän miehen kanssa. Hienoa, jos teillä mies on osallistunut arkeen kunnolla, samalla kun lapset ovat tuoneet elämään kaikkea hienoa, mutta älä yleistä. Ei ole niin, että jokaisella on oikeus omaan perustelemattomaan mielipiteeseen. -20

Vierailija kirjoitti:

Onko teille ihan selvää, että olette yhdessä kunnes kuolema teidät erottaa ja koetko itse varmaksi, että se tosiaan on niin?

Mikä tässä elämässä on varmaa? Paljon parempi on tiedostaa, että mikään ei oikeastaan ole varmaa eikä elämästä voi antaa takuuta.

Mitähän muuten ovat ajatelleet kaikki ne parit, jotka ovat vannoneet alttarilla "myötä- ja vastoinkäymisissä", ja sitten muutaman vuoden päästä erotaan? Olisiko tulevaisuuteen voinut nähdä, jos olisi ollut itselleen rehellinen?

Vierailija kirjoitti:

Maailman paras lahja on lapset, koti ja perhe.

Luulisi, että sinäkin tuohon ikään, olisit saanut muutakin tehdä tarpeeksesi

Mitään ei saa, jos ei uskalla yrittää, heittäytyä.

Onnellisimpia on ne, jotka uskaltaa antaa kaiken sille perheelle ja lapsille, kun on sen aika.

Kun hyväksyy, että vaikeuksia saattaa tulla, ja niistä selviää, jaksaa vaikka läpi harmaan kiven.

Heikot sortuu....

Lapset ja perhe vaatii tahtoa ja rohkeutta- jos ei sulla ole, anna olla...

Mut älä kiellä sitä muilta.

Katoa, ja anna miehen perustaa perhe.

Maailman paras lahja on psyykkinen ja fyysinen terveys.

Minä en ainakaan tähän ikään (34v) ole saanut tehdä asioita tarpeekseni. Koko ajan tulee lisää asioita joita haluan tehdä, ja joiden tekemistä lapsi hankaloittaisi.

Jos sen perheen ja lasten aika ei ole koskaan en siis voi olla koskaan todella onnellinen? Harmaan kiven läpi pitää jaksaa joka tapauksessa, oli lapsia tai ei.

Lapset ja perhe ei vaadi pätkääkään tahtoa tai rohkeutta. Se mikä vaatii tahtoa tai rohkeutta on se, että elää itsensä näköisen elämän huolimatta siitä mitä odotuksia muilla sinua kohtaan on, olkoon se sitten lapsettomuus tai suurperhe tai mitä vaan siltä väliltä.

Miksi on niin väärin haluta herätellä miestä siihen, mitä elämä voi myös pahimmillaan olla? Kaikki ei aina mene putkeen, ja minä ainakin haluaisin mieheni ymmärtävän nämä asiat ennen kuin teemme isoja, elämän suunnan muuttavia päätöksiä. Kaikkeen ei voi varautua, mutta olisi hyvä ymmärtää, että se että jollakulla menee niin tai näin, ei tarkoita sitä että itselläkin menee samalla tavalla.